Marivaara, Sodankylä 19.7.

Taivallan kohti iltaa ja auringonlaskua eikä ketään tule vastaan. Kartalla tiehen on merkitty pitkiä suoria mutta maastossa ne ovat usein niin huimaavia mäkiä että tie näyttää kaukaa katsoen nousevan pystyyn. Myös näkymät mäkien päältä huimaavat, tunturit eivät enää ole yksittäisiä katseenvangitsijoita vaan niitä alkaa olla joka puolella. Eräältä huipulta näen Sokostin, joka on selvästi lähempänä kuin eilen Niekalta tähyiltynä mutta silti kaukana.

Kymmenen aikaan tulen neljän tien risteykseen. Muistan minua lapsuudesta asti kiehtoneen sadun tai kansantarinan - JUMALAUTA!! Anteeksi nyt, mutta nämä sääsket pistävät välillä kuin paarmat. En ole ennen tällaista kokenut.

...siis tarinan jossa mies palaa aina samaan risteykseen, lähti hän kulkemaan mitä tietä tahansa. Olen unohtanut, kohtaako hän siinä jonkin olennon tai täytyykö hänen ratkaista jokin arvoitus päästäkseen vapaaksi risteyksen lumouksesta mutta tarina on syvällisen viisas ja tätä risteystä lähestyessäni sen muistaminen sai minut kananlihalle.

Päätän, päätin jo, että olin miten masentunut tai välinpitämätön tahansa, ja oli maasto miten kurjaa tahansa, Lokan ohitus on suuri ja pyhä tehtävä johon on suhtauduttava hartaudella. En saa antaa mieleni ailahtelujen vaarantaa ja pilata sitä. Se on Tehtävä joka on tehtävä.

Pihtijoentietä aikani jatkettuani tulen mäelle ja katselen auringon hohtelua pilvien takana. Sitten huomaan Saariselän koko profiilin piirtyvän sinisenä horisonttiin. Edessä olevat päivät muuttuvat todellisiksi.

Seudulla on porokämppä mutta tarkka karttani ei ala vielä tästä enkä löydä kämppää. Pystytän teltan porojen kaluamalle jäkälikölle ja alan syödä, hitaasti ja herkutellen. Suklaa on lakisääteisen annokseni jälkeen pakko pakata ruokakassiin alimmaiseksi, muuten saattaisin revetä. Minkähänlaista todellinen nälkä mahtaa olla, ei, en halua tietää.

Hyönteiset ropisevat telttaa vasten, sitten sade. Lännessä jyrähtelee.

Aamulla muistan nähneeni työunia. Ehdotin palaverissa kaikkien avaruusalustemme aseistamista ja idea otettiin heti innostuneesti vastaan. Olisiko tämä elämän jatkumisen merkki.

Sade lakkasi aamuyöstä ja on selvästi tulossa hellepäivä. Yhdentoista aikaan saavutan Marivaarantien risteyksen. Autereen läpi Saariselän tunturijono näyttää metsän rajassa kumpuilevilta pilviltä.

Ihailen näkymää mutta tunteeseen sekoittuu harmia ajatellessani niitä turistimassoja jotka siellä taivaltavat. Haluaisin Saariselän itselleni, en halua myöntää olevani turisti vaikka olen, joskin hiukan vaikeamman lähestymisreitin valinnut kuin toiset. Saariselkä on hieno, mikseivät muutkin saisi nauttia siitä?

Hiekkainen erämaa hehkuu ja häikäisee silmiä mutta se sopii pyhiinvaellukseeni, samoin hiki ja jano. Tunnin kuluttua pääsen Pihtijoelle uimaan.

Joku on heittänyt tien viereen kaljatölkin. Onhan sitä roskaa matkan varrella nähty monenlaista mutta täällä ja tänään närkästyn. Miten joku saattaa? Mikä on tuollaisen roskaajan sielunmaisema? Autolla tai kelkalla ajeltu ja huitaistu tyhjä Lapin Kulta kaaressa menemään. Menköön, mahtuuhan sitä kairaan tavaraa. Röyh. Moukka. Vääräuskoinen koira.

Paahde on niin ankara, että vietän rantalomaa jo ennen Pihtijokea siihen laskevassa pienemmässä joessa. Tuulessa ja auringossa kuivatellessani huomaan taas, miten olen puolessatoista kuukaudessa laihtunut. Kuinkahan pian se läski tulee takaisin. Jouluna viimeistään varmaan.

Pihtijoen suisto näyttää aavemaiselta. Lokan tekojärven pinnan korkeuden vaihtelujen takia maisema on jotenkin luonnottoman tuntuisesti veden vallassa. Hyvä että tulin jo uineeksi, tässä ei huvita.

Pidän taukoa Koiranpieksämäpalon länsipuolella pienten mäntyjen katveessa. Helle ja reppuelämä ovat kohdelleet Kairiveristä ostamaani edamjuustoa niin kaltoin, että sitä leikatessani tunnen olevani ryöstöretkellä maanjäristyksen runtelemaan kaupunkiin. Jos pehmenevälle suklaalevylle käy samoin, se on kuin Los Angelesia ryöväisi, mutta milläs sitten herkutellaan.

Mieleeni välähtää naurettava idylli maailmasta jota ei ole: lojun kotona evääkään liikauttamatta ja vaimo laittaa minulle ruokaa. Ilmeisesti parasta mitä pystyn nyt kuvittelemaan.

Yritän Hammaskodalle yöksi, se tietäisi siinä 40 kilometrin päivää. En tiedä onko se aivan järkevää. Nyt on tärkeämpää suunnistaa tarkasti kuin ahmia kilometrejä. Navakka tuuli on tähän mennessä pitänyt sääsket loitolla mutta jos se tyyntyy illaksi, tulee seuraa riittämään.

Aurinko painuu alemmaksi, tuuli yltyy ja helle hellittää hieman. Kiipeän Marivaaralle tietä, jota ei juuri henkilöautolla voi ajaa ja olen huipulla viiden aikaan. Kaukana lounaassa välkkyy Lokka.

Nyt kuusi kilometriä Äimivuotsonmaan läpi poroaidalle, pari kilometriä sen vartta itään, sitten polkua pohjoiseen Irtonais-Auhtille ja toisen poroaidan vartta muutama kilometri koilliseen Auhtijoenselälle. Jos siellä olen hyvissä voimissa, lähden vielä tänä iltana suunnistamaan Repoaavan itäpuolitse ohi Joulu-viinavaaran kohti Hammaskotaa. Akku on loppumassa mutta Hammaskurussa on kartan mukaan puhelin - tarkoittaakohan se myös sähköä?

Taivaalla leijailee litteitä, ufon näköisiä pilviä. On taas irtonainen olo.

Joulusatu

Koska olen tulossa Korvatunturin korkeudelle, kerron nyt teille joulusadun.

Sytyttäkää kynttilät, sammuttakaa valot ja ottakaa sohvalla mukava asento. Herkimmät voivat varata nenäliinoja.

***

Tämä tapahtui siihen aikaan kun olin Lampilan Kössin taksirenkinä. Olin palannut yliopistolle vaihtaakseni alaa ja tarvitsin kipeästi rahaa. Niinpä olin ottanut tuottoisan jouluaattovuoron ajaakseni, sillä yksinäisen joulussa ei kuitenkaan erityistä viettämistä ole.

Kuskasin kärsivän oloista väkeä tavarataloihin viime hetken ostoksille ja pakettivuorineen tavarataloista pois, mummoja miestensä haudoille kynttilöitä sytyttämään, joulukylään menossa olevia ja mitä nyt ihmiset jouluna liikkuvat. Illan mittaan asiakkaat vähenivät ja kaupunki hiljeni, vain kuusikauppiaat seisoskelivat toreilla satunnaisten kuusensa unohtaneiden varalta.

Vuoro alkoi olla lopuillaan ja käänsin Mersun keulan kohti Kössin asuinsijaa. Vähän ennen Kivihakaa tuli datalle Veripalvelusta ajotarjous. Mikäs siinä, ajattelin, kuittasin kyydin itselleni ja ajoin Veripalvelun pihaan.

Pihassa oltiin jo vastassa. Mentiin puolijuoksua sisään hakemaan kylmälaukullinen veripusseja. Ne olisi kiireesti toimitettava erääseen eteläsuomalaiseen aluesairaalaan, josta kyseinen veri on lopussa.

Epäröin hiukan, koska vuoroni oli juuri päättymässä. Soitin Kössille joka sanoi asian olevan OK, heitän keikan ja palautan sitten auton. "Hyvä keikkahan se on", Kössi totesi.

Lähdin ajamaan kohti eteläsuomalaista pikkukaupunkia. Tiet olivat tyhjiä ja ajoin harkittua ylinopeutta koska kyse tuntui olevan vakavasta asiasta. Vähitellen rannikon musta talvi vaihtui lumiseksi kuusikoksi ja alkoi tuntua oikeasti joululta.

Risteyksessä juuri ennen kaupunkia moottori sammui eikä suostunut käynnistymään uudelleen. Ei juuri nyt, näinkö tässä piti käydä, tuskailin. Astuin ulos, annoin moottorin jäähtyä hetken ja palasin autoon. Starttasin. Saatoin rukoillakin. Auto hyrähti käyntiin.

Kurvasin sairaalan pihaan ja siellä taas odoteltiin. Annoin hoitajille kylmälaukun, se kiidätettiin sairaalan uumeniin ja minulle tarjottiin kahvia.

Sairaalaan tuodulla naisella oli kuulemma vaikea kohdun ulkopuolinen raskaus eikä verenvuotoa saatu millään tyrehtymään. Verta oli tuloksetta yritetty saada läänin muista sairaaloista ja lopulta oli käännytty Helsingin Veripalvelun puoleen.

Lähdin paluumatkalle taksiurani parhaan tilipussin tienanneena. Verrattomasti enemmän lämmitti se, että tunsin saaneeni antaa todellisen joululahjan, antaa elämää. On tämä joskus niin kaunista, ajattelin.

Palautin auton Kössille, sain joululahjaksi taksimiehen paidan sekä suklaakonvehteja ja menin kotiin viettämään yksinäistä jouluani. Munariisipiirakkaa ja herkkusienikeittoa kynttilän valossa syödessäni tunsin, että tämä oli jouluisin joulu pitkään aikaan. Sitten avasin saamani muutamat lahjapaketit, katselin hämärää ja kävin nukkumaan.

***

Satu päättyi tähän. Todellisuus jatkoi kulkuaan.

Joululoman jälkeen kerroin tapauksesta opiskelutovereilleni, ja kuinka ollakaan, erään heistä serkku sattui työskentelemään juuri tuossa sairaalassa. Toverini lupasi kysyä tältä, miten naisen oli käynyt.

Muutaman päivän kuluttua sain kuulla naisen menehtyneen.

Jos joku loogikko nyt siellä utelee, onko tarinalla jotain tekemistä kävelyni kanssa niin vastaan että kyllä ja ei, toivottavasti ei.

Hammaskota, UKK-puisto 20.7.

Marivaaran pohjoisrinnettä laskeutuessani avautuu vihdoin esteetön näkymä Saariselälle. Että on Suomessa tällainenkin maisema, taivastelen ääneen vuorijonon kulkua seuratessani. Kyllähän tuonne väkeä mahtuu, tuumaan ja lakkaan kantamasta kaunaa "turisteille".

Vastaan tulee pari pientä retkuetta, jotka toteavat edessä olevan maaston olevan varsin märkää. Eivät valehtele. Kilometrikaupalla saa polkea märkää jänkää ja liejua. Pidän eilisen päätökseni ja etenen määrätietoisen rauhallisesti: nyt ohitetaan Lokkaa ja Repoaapaa, vaihtoehto olisi ollut sata kilometriä nelostietä.

Olen väsynyt mutta osaan suunnilleen arvioida voimani. Jos syön, juon, pidän taukoja enkä eksy, Hammaskota on tänä yönä saavutettavissa.

Suunnistus poroaidalta pohjoiseen Jaurujoelle (eri Jaurujoki kuin Sallassa) sujuu hyvin. Lausun ääneen edessä olevan matkan ("luoteeseen kaksi kilometriä, kesto reilut puoli tuntia, mäen laki jää oikealle, keskellä kosteikko, laskeudun rinnettä viistoon vasemmalle, joen kulkusuunta lännestä itään") ja otan niin tarkat kiintopisteet kuin metsikössä voi. Sodan aikana tälle mäelle kerrotaan pudonneen lentokoneen, ja metsä on syttyneen tulipalon jäljiltä yhä tasaikäistä ja tiheää.

Loikkaan ajallaan Jaurujoen yli ja jatkan Siuloivanmännikköä länsilounaaseen, jossa suunnassa arvioin kohtaavani pohjoiseen kääntyvän Jaurujoen latvan ja suunnistavani edelleen Hammaskodalle. Runsaat sateet ovat kuitenkin saaneet kaikki uomat tulvimaan, lähden seuraamaan väärää vettä ja olen ennen pitkää hämmingissä. "Hullu lähtee suunnistamaan vaikka ei osaa", sadattelen purojen halkomassa maastossa.

Varsinaista eksymisen vaaraa ei ole, koska Saariselän Vuomapää nousee heti pohjoisessa selvänä merkkinä ja esteenä. Otan kompassisuunnan kohti Hammaskodalta Hammaskurulle vievää polkua. Vähitellen pääsen jyvälle siitä, mitä puroa olen lähtenyt seuraamaan.

Maasto on kuivaa ja suhteellisen helppokulkuista. Välillä on lähes aukeaa, sitten taas kuljetaan läpi tunturikoivikoiden joista tarttuu vaatteisiin sekä naamaan kirvoja, hämähäkkejä seitteineen ja kaikenlaista muuta mitä en tarvitse.

Tiesin kyllä että jotain tuntureita Saariselällä on mutta en ollut tajunnut sitä noin jylhäksi. Aurinko laskee tunturin taakse ja vähenevä kuu nousee taivaalle. On tämä oikeastaan ylellistä: yksin tällaisessa maisemassa vailla kummempaa hätää.

Kahden jälkeen yöllä saavun Hammaskodalle vievälle polulle joka sekin on paikoitellen veden vallassa. Jalat ovat jo melkoisen kipeät mutta päätän jatkaa tauotta kodalle asti. Tämän lammen päässä sen pitäisi olla mutta mitään ei näy, ei kai se vaan ole palanut..? Sitten huomaan puskan takana pienen kohouman ja olen puhjeta nauruun: tuo mätäskö se onkin.

Kodan ovi on yläviistoon nostettava "kansi". Sisällä on pimeää mutta joku on onneksi jättänyt kynttilän ja hyvään retkeilijätapaan tehnyt valmiiksi kiehisiä väsyneelle seuraavalle tulijalle. Teen tulen pieneen kaminaan, ripustelen vaatteet sekä tavarat ja käyn taloksi. Ahdasta, alkeellista ja kodikasta.

Käyn uimassa päivän hiet pois. Aurinko on nousemassa Hammaskurun takaa ja sen yläpuolella leijailee aivan selvästi kirkas ufo hitaasti länttä kohti, otan kuvan todisteeksi. Vähitellen ufo muuttaa muotoa ja hajoaa, kuten pienillä pilvillä tapana on.

Yritän nukkua tunnin ajan mutta kodassa olevat sääsket ajavat minut pystyttämään pihalle teltan. Nyt kello on kahdeksan aamulla ja olen kohtalaisen pirteä siihen nähden että olen kulkenut eilen yli 16 tuntia, reilut 40 kilometriä välillä aika raskaassa maastossa ja nukkunut niukasti.

Lähden suunnistamaan (pahaenteinen sana) Luirojärven kautta kohti Kiilopäätä ja arvioin olevani siellä huomisiltana. Siellä on, tadaa, lomakylä! Sitten on edessä yli 200 kilometriä nelostietä, Saamen polku, Näätämö ja Jäämeri. Nelostie väikkyy silmissäni katkeamattomana huoltoasemien, baarien ja kauppojen jonona, asfaltoituna herkkupöytänä. Mitäs muita tarpeita ihmisellä olikaan, ei nyt muistu mieleen.

Kiilopää, Saariselkä 21.7.

Luirojärvelle ei tarvitse juurikaan suunnistaa sillä kaikki polut vievät sinne. Rannan kämppiä kutsutaankin "Luiron Hiltoniksi", millä tosi vaeltajien kesken on halveksuva kaiku. Luiro, se ei ole eräretkeilyä sen enempää kuin huvipuistossa onginta urheilukalastusta.

Olen kiitollinen polusta ja siitä ettei minun tarvitse suunnistaa. Viime yö vei taas mehut mutta en tee siitä yhtä suurta numeroa kuin Käyläselän jälkeisenä päivänä. Näihinkin tottuu. Mutta te siellä työpaikoillanne huokaavat kateelliset, jotka kuvittelette tätäkin päivää Saariselän upeissa maisemissa virkistäväksi seikkailuksi ja haluaisitte vaihtaa osia kanssani: harva kokemani asia on yhtä tylsää kuin rasituksesta palautumattomana kävely, ja tylsyyttä olen varmasti saanut elämässä osani ja ehkä ylikin. Jokainen askel on tylsä, Sokosti tuo mieleen Sokoksen, tekee mieli vain lojua tauolla ja odottaa paistetun riekon lentävän suuhun. Mielikuvituksesta ei ole iloa koska aivotkaan eivät ole palautuneet, eikä varsinkaan ajatus edessä olevasta nelostiestä säväytä. Mutta silti en vaihtaisi osia kanssanne, hääh-hääh! Tie tuntuu täällä väsyneellekin olevan auki, ja haave tien päässä tai mutkan takana odottavasta seikkailusta, ratkaisusta tai paremmasta huomisesta elää ihmeen sitkeänä. Tällä matkalla on ollut monta parempaa huomista.

Vastaan tulee sääskiverkot päässä kolmen miehen porukka joka ääntämyksestä päätellen saattaa olla vaikka Tampereelta. Väkeä on kuulemma tavanomaiseen nähden tosi vähän liikkeellä märän maaston ja ennen kaikkea todella pahan sääskikesän vuoksi. Sopii minulle.

Olen vähitellen lakannut kertomasta ihmisille minne olen matkalla. Olen käynyt samat keskustelut jo niin monta kertaa etten kaipaa enää sitä ylimääräistä itsetunnon kohennusta jota ihmisten hämmästys on tuottanut. Tunnen retken jo miltei tehneeni - toivottavasti olen väärässä - ja ajatukseni askartelevat yhä enemmän paluussa ja sen jälkeisessä ajassa.

Tuuli hajottaa sääskiparvet ja nukahdan tauolla maatessani. Olenpa uupunut. En millään jaksaisi nousta jatkamaan matkaa, tämä on pahempaa kuin maanantainen kouluun lähteminen joskus nuorena. Käännän kylkeä ja käperryn sikiöasentoon jäkälärinteelle. Haluan vain olla. Herättäkää kun ollaan perillä. Lopulta sääsket käskevät liikkeelle.

Vastahakoiseen raahustukseen tulee eloa nähdessäni vihdoin Luirojärven viiden kilometrin päässä olevalta harjanteelta ja samalla maasto muuttuu myötäiseksi. Tavoitteen näkeminen auttaa aina, siksi olen vaikeina hetkinä tähyillyt kiinteästi paikkaa, jossa Näätämöjoki laskee vuonoon vaikka minulla ei ole aavistustakaan miltä se luonnossa näyttää.

Alas Luirojärvelle kävellessä innostun hetkeksi työasioista, ensi kertaa tämän reissun aikana - ikään kuin olisin saamassa tarpeekseni kävelystä. Nytkö jo, irvistelen itselleni. Hyvä tuuli alkaa palata.

Luirojärvellä polku levenee lähes tieksi. Ei tämä tosiaan aivan ihmisen koskemattomalta näytä. Kämpällä teen erehdyksessä tai ahneuttani monen hengen annoksen kauheaa pussikeitto-pastasekoitusta. Syöminen kestää ikuisuuden. Hiilihydraatteja, oi kiitos, sanon kohteliaasti joka lusikalliselle. Ei koskaan enää pussikeitto-makaroniretkeä, mieluummin vaikka matoja.

Syötyä on olo kuin täytetyllä ankalla mutta Tuiskukurulle on vielä kahdeksan kilometriä matkaa, siis liikkeelle. Kohta odottaa piristävä yllätys: Luirojoen yli on oikein kahlaamalla kahlattava. Vaelluskengät nauhoista kaulaan roikkumaan, sandaalit jalkaan ja menoksi. Virkistää.

Maasto kohoaa länteen päin ja askellan hyvin hitaasti. Alas seuraavaan laaksoon, sinne tänne virtailevan puron ylitys ja nousu Ampupäitten ja Ampukankaanvaaran väliselle satulalle. Vatsassa oleva ruoka alkaa vähitellen muuttua taakasta voiman lähteeksi ja ylämäkeenkin on helppo vaeltaa.

Kello on 23 ja Tuiskupäitten yläpuolella roikkuva aurinko antaa koko maisemalle oranssin sävyn. Tunnistan lounaassa häämöttävän tunturijonon Nattasiksi. Sana muuten tarkoittaa naisen rintoja. Katselen kaukaisia huippuja sillä silmällä. Jos nuo kopioitaisiin Disneylandiin, niihin pumpattaisiin kuutiokilometrikaupalla silikonia paremman Baywatch-lookin saavuttamiseksi. Mutta eiväthän selällään makaavan naisen rinnat luonnostaan kovin korkealle kohoa.

Pystyn nähtävästi ajattelemaan muutakin kuin ruokaa. Tai mitä nyt sitten rinnat itse kullekin merkitsevät.

Pidän harjanteella tauon, vuolen kuivaporosta ohuita viipaleita ja kulautan vettä. Tuuli ei liiku ja muutamaa sääskeä lukuun ottamatta on täysin hiljaista. Erämaa vaikuttaa rajattomalta. Tunturikoivujen kyljet hohtavat matalalta liekehtivässä auringossa ja monenväriset pilvet jatkavat maisemaa ylöspäin.

Mielen tyhjyyden täyttää vähäksi aikaa mielenrauha. Ero on pieni mutta valtava. Ehkä koko matka kannatti tehdä jo tämän hetken takia. Elämästä on kuitenkin suurin osa paskaa, miksi en siis ottaisi osuuttani paskasta uuvuttavien kävelyviikkojen muodossa jos kerran saan vastineeksi tällaisen hetken.

Laskeudun kiireettä kohti Tuiskukurua ja olen siellä puolilta öin. Käyn jäätävässä purossa pesulla, syön pienen iltapalan ja ryömin makuupussiin harsopussi päässäni mutta nukkumisesta ei tule mitään. Jotenkin sitä luonnostaan ajattelee olevansa ihmisasumuksessa metsän pedoilta suojassa, mutta näihin oravaa pienempiin eivät hirsiseinät tehoa. Pääni ympärillä käy jatkuva ininä ja makuupussissa on tukalan kuuma. Lopulta annan tuskaantuneena periksi, pystytän pihalle teltan, nakkaan makuupussin sisään, sukellan itse perässä ja suljen teltan vetoketjun. Mukaan ehtii nelisenkymmentä sääskeä. Tiedän sen koska tapoin ne kaikki, yksitellen.

Nukun lyhyen mutta hyvän yön, syön aamupalaa ja lähden kohti Kiilopäätä. Rinkka tuntuu kevyeltä ja sitä se onkin sillä ruoka on lähes lopussa. Nyt ei sooloilla pitkin soita vaan kuljetaan yhä levenevää polku-uraa.

Ilmeisesti en olekaan saanut kävelystä tarpeekseni, koska siivitän kulkuani suunnittelemalla näihin maastoihin uutta vaellusta sitten, kun ruskaretkeläiset ovat jo palanneet koteihinsa ja tunturinhuippuja peittää lumi. Kuurainen maa rouskuu saappaan alla, sääsket eivät vaivaa ja yöllä ja päivällä on eroa. Erityistä mielihyvää tuottaa varuste- ja ruokalistan suunnittelu. Kaveriksi joku joka ei puhu koko ajan mutta jaksaa kävellä.

Kolmenkymmenen kilometrin taival taittuu jokseenkin helposti ja lopuksi saan kulkea aurinkoisessa avotunturissa. Kapustarinta jankuttaa yksitoikkoista säveltään. Karpolla on asiaa, totean, pidän tauon ja vähennän vaatteita.

Nähdessäni Kiilopäässä tummansiniseen kokopukuun ja hyttysharsoon sonnustautuneen somalin arvelen tulleeni alueen turistikeskukseen. Otan sen kaikilla herkuilla: huone, sauna, lohipannu ja likapyykin pesu. Ulko-ovella on tupakalla niin viehättävä nainen että olen nyrjähtää sijoiltani. Katson naista niin että hän melkein tervehtii. Tekisi mieli sanoa ja tehdä jotakin, mutta mitä? "Olen ollut viikkokausia metsässä ja Te olette hirmuisen verevä misu." Antaa olla.

Huomenna tunturin yli Saariselälle ruokaostoksille ja sitten nelostietä lampsimaan. Vilkaistaanpa kartasta...

Jäljellä on aika tarkkaan 230 kilometriä. Paljon vai vähän? Olemattoman vähän, paitsi että niistä melkein 100 kilometriä on nelostietä. Ehkä niinäkin kolmena päivänä jotain tapahtuu.