Martti - Lokan suuntaan

Martti, Savukoski 15.7.

Nautin aamiaista yksin muiden hotellivieraiden vielä nukkuessa ja näen salin TV:stä Teletapit ensimmäistä kertaa elämässäni. Hipsu on kävelyllä. Hipsu kävelee mäkiä ylös alas, ylös alas. Onpa jyrkkä mäki! Hipsu yrittää uudelleen. Oho! Onpa kamalan jyrkkä mäki. Olen ryystää kahvin väärään kurkkuun. Hipsu syö teletappivanukasta ja hänestä tulee Voima-Ville. Hipsu sinnittelee mäen huipulle asti. Olipa kamalan kamalan jyrkkä mäki! Hups, ja alas. Hei hei! Tämähän on aivan loistava ohjelma, ja realistinen.

Jos olisi tavallinen aamu, joutuisin nyt jynssäämmään trangiasta puurontähteitä kylmässä vedessä, mutta menenkin takaisin lämpöiseen sänkyyn ja laitan kellon soimaan puoli yhdeltätoista. Hei hei!

Onnistun saamaan kuivalihaa ja viimeiset ohjeet Lokan itäpuolen reiteistä. Pihalla vietetään Savukoski-päivää, lähtiessäni joulupukin muori jää lavalle kertomaan Korvatunturin kesäruokavaliosta ja "Kulkurin iltatähti" saattelee minut Marttiin johtavalle tielle.

Ryteikössä rypiessäni Lusista saatu onkivapa tuntui tarttuvaan vähän joka risuun ja päätin hankkiutua siitä eroon sen tunnearvosta huolimatta. Ostan Savukosken Nesteeltä puolta lyhyemmän teleskooppivavan. Huoltamon pitäjä sponsoroi minua pienellä lusikkavieheellä kuultuaan mitä minulla on tekeillä. "Pensaikon takaa kun oikein hiljaa hiipii niin tälläkin voi saada." Vanha vapa jää nojailemaan huoltamon seinään ja koetan olla katsomatta taakseni. Minulla on kiusallinen taipumus sääliä hylättyjä esineitä.

Lähden kävelemään Korvatunturintietä. Viime syksynä ajoin tätä autolla ja se tuntui eksoottiselta ja Korvatunturin näkeminen säväytti ("sillä tosiaan on korvat!"), nyt seutu on ikään kuin tuttua ja omaa eikä vain siksi, että olen jo käynyt täällä. Kävellen kaikki seudut tulevat omiksi, ne ottaa haltuun tai niihin astuu sisään perusteellisemmin kuin autolla liikkuessa. Rakennettuun kulttuurimaisemaan tämä ei tosin päde samassa määrin kuin luontoon.

Joillekin lukijoille on kenties pettymys, että kirjoitan niin vähän matkan varren maisemista. Siihen on syynsä. Ensinnäkin suurimman osan ajasta näen vain ne viisi metriä suomalaista maantietä, jotka rinkan ja väsymyksen kumaraan painamana silmiini osuvat.

Jatkuvaan maisemien näkemiseen myös vähitellen tottuu eivätkä ne enää automaattisesti säväytä. Vaihtuva maisema alkaa olla kotini, ja kuka nyt kotiaan kuvaisi tyyliin "hämyisen eteisen harmaanvihreän maton reunaa mutkittelee valkoisena hohtava puhelinjohto. Se johdattelee kulkijan olohuoneen ovelle, josta aukeaa avarat näkymät Lundian kirjahyllyille. Kirkkaina päivinä saattaa hyllystä erottua Nietzschen kiihkeä, karusti suomennettu Antikristus. Joka jatkaa kulkuaan tästä telkkarin ohi luoteeseen, päätyy keittiön ovelle ja saa nähdäkseen kuin käden ulottuvilla pystysuorina kohoavat Rosenlev-jääkaapin luoksepääsemättömät huiput. Korkealla jääkaapin ovessa ahavoitunutta Viivi ja Wagner -sarjakuvaleikettä kannattelee villin magneettinen tukaani."

Tärkein syy on kuitenkin se, että matka tapahtuu enimmäkseen pääni sisällä sekä ruumiissani ja maisemat tuntuvat siihen nähden toissijaisilta. Tämä ei ole tietoinen valinta, näin vain on. En silti tarkoita, että matka on pelkkää sepitelmää jota kirjoitan kotini viereisessä työväenravintola Juttutuvassa sen kanta-asiakkaiden Arvo Salon ja Jouni Lompolon alias Origon avustuksella.

Taas helteinen päivä ja lähes tyyni. Tien itäpuolella näen houkuttelevan järven, sehän on Kemijoki. Vastaranta on upeaa hietikkoa mutta tämä puoli on matala ja kasvaa saraa ja kortetta enkä viitsi uida. Isot kalat polskivat.

Tunnelmaa varjostaa kommunikaattorin kuoreen tullut halkeama. Työnantajan omaisuuden tärveltyminen nolottaa. Missähän tuo on mennyt? Onhan tässä kaatuiltu useaan otteeseen ja laite mukana. Pidän sitä rintataskussa voidakseni kirjata ylös ajatukset heti kun ne juolahtavat mieleen.

Makaan iltatauolla kanervien ja suopursujen keskellä ja muistelen viimeöistä untani, jossa siltaa ylittäessäni huomasin lankkujen puuttuvan vasta muutaman metrin käveltyäni, juoksin hetken paikallani ilmassa kuin piirretyissä filmeissä ja loikkasin sitten turvaan. Alkaa naurattaa niin mahdottomasti että hahatan lopulta ääneen. Miltähän tämä näyttää tieltä: vihreä mies hekottaa ojassa selällään jalat pystyssä. Helsingissä tällaisia kutsutaan hulluiksi. Pitäisikö ruveta, tuntuu olevan mukava ala.

Pakettiauto pysähtyy ja ikkunoita veivataan alas. -Pelättiin että sinulla on jokin hätä mutta sinähän ootkin tauolla. Vastaan, ettei ole mitään hätää ja kiitän huolenpidosta. Ei ollut ensimmäinen kerta tällä reissulla. Normaalisti ihmiset eivät loju ojissa ja pientareilla voidessaan hyvin.

Kuten vesissä, myös sääskissä on eroja. Tämänhetkiset pitävät parkuvaa ääntä, ripustautuvat lennosta kasvoihin jollain koukuilla ja kun piikkiä työnnetään lihaan, siinä on tosiaan pistämisen meininki ja tuntu. Olen oppinut paljon verisuonistani sääskien myötä, sillä niillä on ihmeellinen taito löytää ne vaatteiden läpi. Solisluun kohdalla on usein varsinaiset kekkerit, samoin etusormen tyvessä ja lonkan sivussa.

Ostin Savukoski-päiviltä pikiöljyä jotten joutuisi jatkuvasti käyttämään Offin Ruotsissa kiellettyjä myrkkyjä ja tuoksahdan nyt mukavasti vastatervatulta veneeltä. Tehoaa se hiukan sääskiinkin.

Vintilänkaira, Savukoski 16.7.

Iltayöstä alkaa kaakosta kantautua jylinää. Venäjän armeija, ajattelen toiveikkaana, sillä olen melkoisen kyllästynyt kesän ukkossateisiin. Kuiva ukkonen olisi kiva, kukahan sellaisen ottaisi kehittääkseen.

Alan miettiä, onko tällä matkalla ollut muita varjopuolia kuin kyllästyminen ukonilmoihin. En oikein keksi. Vastoinkäymiset muuttuvat kalliiksi muistoiksi miltei heti kun niistä on selvinnyt. Olen laihtunut ja elämäni parhaassa kunnossa sitten armeija-aikojen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, niin luonnossa kuin sähköpostin kautta. Olen itkenyt ja nauranut sydämeni pohjasta. Pelkään entistä vähemmän. Saan kirjoittaa teille.

Vaikka miten päin tarkastelen, kaikki näyttää plussaa - paitsi pankkitili. Otin matkaa varten kahden kuukauden palkattoman loman ja rahaa on kulunut enemmän kuin kuvittelin. Lomakyliä on vaikea vastustaa kun on neljäkin päivää nukkunut teltassa, peseytynyt miten sattuu ja pureskellut kuivamuonaa. Sähköäkin on välillä saatava.

Kahden maissa yöllä alkaa sataa tasaisen runsaasti. Näen sieluni silmillä kaiken tuon veden kertyvän Lokan itäpuolisille soille enkä oikein saa unta.

Aamulla sade on tauonnut ja ehdin juuri ja juuri saada kamppeet kasaan ennen kuin se alkaa uudestaan. Pari kilometriä käveltyäni soitan eräkeskus Kairiveriin tiedustellakseni mökkiä. Ovh olisi kuulemma 450 mk ("herrajjumala", henkäisen puhelimeen) mutta yksinäiselle kulkijalle mökki kaikkine mukavuuksineen irtoaa 150 markan hintaan. Henkilökunta on jo uinumassa kun joskus puolen yön jälkeen saavun - 42 km on päivän matka - mutta avain jätetään mökin oveen.

Tutkin opastetaulua Kairijoentien risteyksessä. Valkea Opel pysähtyy ja mies tiedustelee, tarvitsenko mahdollisesti kyytiä Kairiveriin, jonne hänkin on menossa. Kerron olevani kävelyllä. Mies sanoo huomanneensa sen mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi. Vaimo on potkaissut hänet lomaa viettämään, mies hyppäsi autojunaan ja tuli tänne. Oiva vaimo.

Ukkossade on tehnyt tielle lätäkön. Teen vaellussauvalla kanavan yli tienreunan ja katselen lammikon tyhjenemistä. Tämä oli lapsena kivaa, perustelen itselleni, vaikka se on kivaa vieläkin.

13 kilometriä kävelty ja 29 jäljellä. Kai tämä tästä. Oikeassa takareidessä yrittää kramppi, onneksi harvinainen vieras. Maratoonariystäväni neuvosta olen napsinut magnesiumpillereitä, ehkä ne ovat auttaneet.

Sade on enimmäkseen tauonnut, taivas on harmaa ja Vintilänkairassa tuulee. Taukoakin voi viettää hieromatta myrkkyjä naamaansa.

Suhde välimatkoihin on muuttunut. Kilometri ei ole matka, se on parin ajatuksen väli. Harhaan kuljettuna kilometri on kaksi kilometriä mutta erheen synnyttämä harmi syö voimia enemmän kuin matka.

Kolme kilometriä on tunti ja siihen sisältyy vartin lepotauko. Kymmenen kilometriä on osa päivää ja sen kävelee vielä uupuneenakin jos perillä odottaa jotain kyllin hyvää.

Kaksikymmentä kilometriä on kevyt päivänmatka, sen kävelee minä päivänä tahansa ja vaikka kuinka monta perätysten lepopäiviä kaipaamatta. Jos maasto on vaativaa, se on jo täysi päivänmatka.

Kolmekymmentä kilometriä on yksi päivä, sopiva matka jonka jälkeen tietää kävelleensä mutta aikaa jää vielä lepoon ja huvituksiin kuten saunaan tai ihmisten kanssa jutteluun.

Neljäkymmentä menee, toisena päivänä se on tuskaa ja kolmantena silkkaa typeryyttä.

Viisikymmentä on mahdollinen mutta sekoittaa jo vuorokausirytmin ja vaatii jälkikäteen niin paljon lepoa että siinä loppujen lopuksi jää matkassa häviölle.

Kuudestakymmenestä en tiedä. Jos kulkisi 24 tunnin ajan tasaiset 3 km/h ja pitäisi sanokaamme kaksi pitempää, tunnin mittaista taukoa, matkaksi tulisi 66 kilometriä. En osaa sanoa, mikä paikka pettäisi ensimmäisenä. Ehkä kokeilen joskus, ilman rinkkaa.

100 km on "ylihuomisiltana", 200 "viikon päästä" ja 1500 "lopussa". Saattaa tästä tosin kertyä hieman enemmänkin.

Savukosken Majavassa sijaitsevaan Kairiveriin vie Martista kaksi tietä, Kairijoentie ja siitä haarautuva vanha Vintiläntie. Kuljen jälkimmäistä koska se on vähemmän liikennöity. Täällä on autiota ja avaraa. Tuuli puhaltaa, ukkonen kiertelee jossain, kapustarinta sanoo suolla "pliy" eikä ketään tule vastaan.

Vielä 15 km. Väsyttää, suo tuntuu painavan jaloissa eikä taaskaan huvita. Sataa, sataa. En muista toista näin sateista kesää. Viime kesänä olisin valittanut helteestä.

Majava, Savukoski 17.7.

Joskus yllätykset ovat iloisia. Kilometripylväät mittasivat matkaa kauempana olevaan risteykseen ja eräkeskus Kairiver on neljä kilometriä lähempänä kuin luulin. Saavun mökkiini ennen puolta yötä ja käyn taloksi. Ennen tavaroiden purkamista kellin tovin leveällä laverisängyllä ja hymähtelen tyytyväisyydestä. On tämä niin toista kuin telttayö.

Aamulla sattuu retken ensimmäinen todellinen vaaratilanne kun liukastun mökkini portaissa. Laskua pehmentää kantapäässä oleva rakko. Silmäni ovat hetken varmaan teevadin kokoiset.

Tulen kysäisseeksi, onko aivan lähiseudulla mitään nähtävyyksiä turistille, ajatuksissa jokin kilometrin säteellä oleva kuru tai muu helppo viihdyke. Tunnin päästä huomaan polkevani lainaksi saamallani maastopyörällä kohti parinkymmenen kilometrin päässä olevaa Niekkatunturia. Kuinkas tässä näin kävi, ihmettelen hikoillessani mäkiä ylös alas pyörällä, josta onnistun löytämään vain kaksi vaihdetta. Tämän oli määrä olla lepopäivä.

Jätän pyörän Niekan rinteeseen ja puuskutan laelle vievää tietä. Maisemat ovat mahtavat. Koillisessa häämöttävät Korvatunturi ja Venäjä 40 kilometrin päässä, luoteessa nousee Saariselän Sokosti 50 ja lännempänä Nattaset lähes 60 kilometrin päässä. Sata kilometriä itäistä Lappia päätä kääntämällä. Tekisi mieli lähteä lentoon.

Samalla saan käsityksen maaston suoperäisyydestä. Täällä ei oiota tuosta vaan. Kemijoki, joka täältä tosiaan näyttää vihreän maton poikki vedetyltä puhelinjohdolta, on mahdoton uitavaksi.

Kamera jäi mökkiin.

Palattuani saan paistettua lohta tattikastikkeessa ja päivälevolla menen taas niin tajuttomaksi että herään jostain kuilun pohjalta. Mutta nyt saunaan.

Saunassa on hauska kuunnella kalamiesten juttuja. 11- vuotias poika käy useasti uimassa Kairijoessa ja ilmoittaa kuuluvasti veden olevan lämmintä. Kyllähän siellä juuri ja juuri ui.

Saunan jälkeen istuskelen tuvassa lukien lehteä, johon on koottu vanhoja suurpeto-uutisia. Ehkei petoviha ole aivan niin irrationaalista kuin nykyään usein ajatellaan:

Kolme- tai neljävuotias tyttö on toissaviikolla Paimion pitäjän Tomeron kylässä joutunut suden suuhun. Ennenkuin apuun ehdittiin, oli peto repinyt lapsen palasiin, syönyt sen sisälmykset ja juosut tiehensä. Hirveätä!
(Päijänne 27.10.1880)

Ja karhusta:

Tämä ilkeä tappura-housu on vielä niin rohkea vaanimaan karja-laumoja, että se vainosi muutamata karja-laumaa päiväkauden, ja viimein karjan likelle kotia tultua, tuli kontio niin rohkeaksi, että yritti lehmiin käsiksi; mutta kun paimen, havaittuansa tämän kauhean pedon karjaan tulevan, alkoi soittaa torvellansa niin se toki siitä säikähti ja meni aivan tyhjin suin tiehensä.
(Oulun Viikko-Sanomia 22.9.1860)

Miehet nauttivat saunakaljoja. Jutellaan äärikokemuksista ja urheilun filosofiasta. Uimassa viihtynyt poika kertoo saamistaan urheiluvammoista. Sitten kysytään, olenko Uunoa nähnyt. En ymmärrä ja minulle kerrotaan. Uunoksi ristitty poro ilmaantui viime kesänä Kairiveriin turistien iloksi ja kalamiesten riesaksi. Pihalla pidetylle perhokalastuskurssillekin se osallistui ja tuli tänä vuonna uudestaan mutta koska kurssi oli hieman eri aikaan, ehti vain kahdeksi päiväksi. Kalamiehistä se tykkää kovasti ja näiden eväistä erityisesti. Eilen tapaamani Opel-miehen mökillekin se oli yöllä ilmaantunut, koputtanut sorkillaan ja rapsututtanut turpaansa.

Alhaalla jokilaaksossa ei ole kenttää joten kiipeän mäelle lähettämään tämän. Huomenna jatkan yhä pienemmäksi käyviä teitä kohti jo useasti puheena ollutta Lokan itäpuolista maastoa, jossa polut päättyvät ja olen jonkin aikaa omillani.

Edessä olevat paikannimet ovat verrattomia. Ensi yön tulen yöpymään Paskalomavaaran suunnalla, Joulu-viinavaaralle päin ehtinen ylihuomenna. Todella sääli, että Erkin Ripittämävosa jää sivuun reitiltäni, paikan täytyy olla merkittävä. Vaikka tokkopa siellä enää on ketään, kelle ripittäytyä.

Lokan suuntaan, 18.7.

Puolilta päivin Lapin Radiosta soitetaan jälleen ja annan hyväntuulisen ja sujuvan haastattelun. Nyt mennään taas!

Muutaman kilometrin kuljettuani tuntuu apealta ja harmaalta. Olen levännyt ja syönyt, jalat ovat kunnossa, hiekkatie tyhjä ja asiat muodollisesti hyvin mutta ei vain maistu.

Koetan ajatella jotain. Mietin, mitä olen tästä retkestä oppinut. Tylsää, seuraava aihe. Esiin tunkee väkisin kaamea ajatus, ettei mikään tästä muutu, ei tästä kävelystä eikä mistään muustakaan. Kaikki on turhaa, ei kannata haaveilla. Kyky tuntea onnea on kadonnut jonnekin elämän varrelle. Jos olen tässä päiväkirjassa sanonut välillä olevani onnellinen, olen kuvitellut tai valehdellut jotta teillä olisi hyvä mieli. Helsinkiin palattuani syön, sitten syön lisää ja välillä nukun. Siinä minun haaveeni, enkä ole edes erityisen nälkäinen tai väsynyt.

Harmaa on kyllä joskus kaunista. Taivas on harmaa ja harmaa tuuli työntää eteenpäin. Saan kauan odottamastani tekstiviestistä hiukan lohtua. Tulen kahden joen yhtymäkohtaan. Tätä olisi hieno joskus meloa, ajattelen, ja huomaan vielä hiukan haaveilevani.

Alkaa sataa. Se harmaan kauneudesta.

Hinaan itseäni läpi sateen ja hiekkaisen maiseman ajatusten harhaillessa seuraavan tauon spagetti- pussikeittoateriassa. Kairijoelta kantautuu paistetun kalan tuoksu, joku on ollut onnekas. Jospa rupeaisin karhuksi. "Ilkeä tappura-housu anasti kalamiesten saaliin, joi vielä viinaksetkin ja hätyytteli hame-väkeä ehtoolle asti." Uutisköyhä kesä piristyisi hetkeksi. Viikon päästä taljani olisi Samperin Savotassa näytillä ja lihojani rahdattaisiin kylmäkuljetuksena Pohjanhoviin saksalaisturisteille. Vaan minne se Erkki mahtoi kadota?

Vietän iltapäivätaukoa Ylä-Kairin tulipaikalla. Auto ajaa ohi, peruuttaa ja pysäköi tien varteen. Kaksi eräasuista nuorta miestä saapastelee hiljakseen kohti. Tervehdin ja jatkan tulien tekemistä kosteilla puilla. Toinen miehistä katselee vaiti touhuani. Miksi ihminen saa seuraa silloin kun vähiten kaipaisi. Kas kun eivät Vartiotornia ala kaupata.

Lopulta mies kysyy, olenko kalastamassa. Vastaan olevani retkellä muuten vaan. Pakollinen Jäämeri-kuvio ihmetellään. Kysyn puolestani miehiltä, ovatko he kalassa. Liikkeellä muuten vaan, kuulemma, tuosta Lokan kylästä. Olkaa nyt tai lähtekää mutta älkää tuolla lailla oudosti norkoilko, tuskittelen mielessäni. Lopulta miehet lähtevät, yhtä kiireettömästi kuin tulivatkin. Ehkä he olivat kalastuksenvalvojia.

Aurinko paistaa jonkin aikaa. Viklot ja muut linnut alkavat pitää entistä kovempaa meteliä. Ei siunaaman rauhaa, huokaan. Sitten näen suuren petolinnun kaartelevan taivaalla. Vastavaloon lajinmääritys on vaikeaa mutta koon perusteella lintu näyttää kotkalta. Hyväksyn viklojen käytöksen.

Vetää taas pilveen ja sääsket pistävät kuten sateen edellä. Aika pakata tavarat ja lähteä, vaikkei huvita. Olenko mahtanut kuluttaa kaikki vara-akkuni loppuun, tätäkö se litteä vatsa ja hoikka vyötärö sitten merkitsevät, vai masentaako minua retken lähestyvä loppu. En tiedä. Ehkä tarvitaan jälleen koettelemuksia.