Näätämö-Mikkelsnes

Näätämö, Inari 28.7.2000

Vatsassa kiertää yöllä ilkeästi ja hieman oksettaa. Jossakin näistä viileän kirkkaista Lapin vesistä on ehkä sittenkin piileskellyt bakteeri. Jollei tämä päivän mittaan tokene otan Imodiumia, joka tainnuttaa vatsan pariksi päiväksi. Testattu Kairossa asti, jossa lempinimellä "Faaraon kirous" tunnettu vatsavaiva pistää turisteihin liikettä.

Neljän jälkeen en saa enää unta ja nousen maisemaa katsomaan. Aurinko saa laaksoista ja järvistä yön viileydessä nousseen usvan hohtamaan ja tunturit näyttävät nousevan savusta.

Puran leirin ja lähden hissuksiin kohti Näätämöä. Siellä saa nukkua kyllikseen. Katselen vielä tovin taivaanrantaa mutta usvan myötä lumous alkaa haihtua käytännöllisten ajatusten tieltä: tuonne on vielä jonkin verran matkaa, ja se on käveltävä.

Joku on raahannut polulle pieniä puunrunkoja ja tehnyt niistä esteen, muuten ei rakennelmaa voi ymmärtää. Miksi moinen kiusa? Miten joku viitsii? Esteen jälkeen merkitty polku jatkuu niin kuin ennenkin eikä siellä ole mitään, mistä kyhäelmä olisi esimerkiksi varoittanut. Tällaiset jäävät askarruttamaan.

Kaatuneella kelolla mysliaamiaista syödessäni lähimäntyyn lehahtaa kuukkeli. Näkkileivänmurut ja kamera heti esiin. Suomussalmen Hossassa Lihapyörteen laavulla oli viime syksynä niin kesy kuukkeli että söi kädestä. Sen perusteella kuvittelin saavani tältä retkeltä paljon hyviä kuukkelikuvia mutta haaveeksi on jäänyt. Tämäkin visertelee männyssä aikansa, kurkkii kyllä muttei tule lähemmäksi ja liitää sitten tiehensä.

Jos asuisin pohjoisen korvessa, kesyttäisin kuukkelin kotilinnuksi. Muut varislinnut kesyyntyvät, miksei kuukkelikin joka on luonnostaan oppivainen ja rohkea. Sen väritys on hillityn kaunis, harmaata ja ruosteenruskeaa, ja sen tapa jutella itsekseen kuin asioita puntaroiden on hauska ja, heh, tuttu.

Enin osa loppumatkaa on viihdearvoltaan kyseenalaista louhikkoa mutta Luvatun maan näkeminen Vainospäältä korvasi tämän kaiken jo etukäteen.

Vasen kämmenpohjani alkaa halkeilla siihen matkan aikana annostelemieni hyönteissuoja-aineitten vaikutuksesta. Varsinkin Offin punkki- ja mäkäräsuoja tuntuu suorastaan menevän kämmenestä läpi, niin väkevää se on. Matka loppuu tässäkin suhteessa sopivaan aikaan.

Loppuu, kun vain saisi kävellyksi. Mikä lie aamulla valvottanut mutta kolmen tunnin yöuni ei palauttanut voimia. Makaan louhikossa hankalassa asennossa mutta en millään saa lähdetyksi liikkeelle. Miksi pitäisi. On hauskempaa kaivaa puukon kärjellä tikkua sormesta.

Luovun Saamen polusta Kirakkajärven sääaseman kohdalla ja siirryn maantielle. En ole tullut tänne voimistelemaan kiharassa maastossa vaan kulkemaan vaakasuoraan ja kauas. Pohjoisessa tunturien takana häämöttävät pilvet sykähdyttävät, ne eivät näytä mannerpilviltä.

Miehittämättömällä sääasemalla on varoituskylit kirkkaasta valosta jota ei saa katsoa koska vaarana on näön vaurioituminen. Missä, missä? Rautalankaverkoin suojatussa aitauksessa on suuren tutkan näköinen metalliputki, jossa sokaiseva valo ilmeisesti asustaa. Melkein joudun sitomaan itseni tunturikoivuun kiinni jotten menisi aitauksen etupuolelle kurkkimaan. Näin vahva on varoitustaulujen tenho.

Nyt on pakko tunnustaa, muuten jää omatunto soimaamaan: varastin kännykän akkuun sähköä Kirakan sääaseman seinästä voidakseni soittaa Näätämöön ja tiedustella yösijaa. Jos voin tämän jotenkin hyvittää niin asianomainen taho ottakoon yhteyttä. Varkauden kesto oli n. 15 minuuttia. Kovasti olen kiitollinen eikä tule tavaksi, sen lupaan.

Stopparista, mikä se ikinä lieneekään, on luvassa vaatimaton majoitus, kunhan ehdin sinne ennen seitsemää. Kävelen. Ripuli vaivaa. Unenpuute saa ajatukset pätkimään. Tauolla kaksi tylliä huutaa muutaman metrin päässä mutta viis siitä:

NORJA
TAARR 10

NÄÄTÄMÖ
NJAUDDÂM 8

Nyt on aivan sama missä kunnossa Jäämerelle pääsen, kunhan jokin osa minua käy siellä kääntymässä. Ei minun tarvitse valloittaa sitä, hinata sitä Helsinkiin, edes kantaa pullossa tai uida, ei istua rannalla ja henkäillä ihastuksesta. Riittää että suoritan loppuun sen minkä aloitin, ja siinä on kyse vain askelista.

Näätämössä saan huoneen joka majoittajan mukaan on vaatimaton mutta minulle ylellinen. Lenin sanoi aikoinaan jotain sellaista että kommunismi on yhtä kuin maatalouden kollektivisointi plus sähköistäminen, minulle huone on yhtä kuin vuode plus sähkö. Jollei kommunikaattoria olisi, sähköä ei tarvittaisi ja matka olisi hyvin toisenlainen.

Saan tietää maailmanmatkaajatuttuni olevan Helsingissä huolissaan siitä, otinko passini mukaan. Passin?

Tarvitaanko Norjaan tosiaan passi? Huomaan etten edes tiedä, onko Norja EU-maa. Ei minulla mitään passia ole, ajokortti vain. En kerta kaikkiaan tullut lähtiessä ajatelleeksi.

Istun saunassa typertyneenä ajatuksen valuessa koko painollaan jäseniini. Kaikista mahdollisista syistä olla pääsemättä perille tämä tuntuu kaikkein typerimmältä. Valtakunnanraja. Tällaista tapahtuu unissa, on ylioppilaskirjoitukset eikä mukana yllättäen ole kynää ja on unohtanut lukea eikä salia löydy ja vaatteetkin ovat hukassa. Tai kuin olisi lähdössä ensimmäiselle laskuvarjohypylleen ja hyppyhetkellä huomaisi unohtaneensa varjon. Anteeksi nyt hajamielisyys mutta saan kai hypätä ilman, ei tule toistumaan?

Mitä on tehtävissä. Jos selittäisin rajavartioille kävelleeni kohta kahdeksan viikkoa varta vasten Jäämerelle päästäkseni, ehkä he heltyisivät ja tekisivät poikkeuksen. Olenhan saanut alennusta monista yöpaikoistakin. Heltyvä rajavartija? Joo joo. Ei muuta kuin passia hakemaan, kyllä me täällä odottelemme ja Jäämeri myös.

Voin myös yrittää rajan yli laittomasti jostain kauempaa. Täällähän ei samanlaista rautaesirippua liikkeentunnistimineen aitoineen ole kuin Venäjän rajalla - kai. Jos jään kiinni, tulee automaattisesti haaste käräjille, kirpeät rapsut ja Norjan-matkailu saattaa vaikeutua. Törkeän kallis maahan se on mutta maisemiltaan hieno.

Tai sitten, ja tämä alkaa perverssillä tavalla miellyttää minua, voin hyväksyä tosiasiat ja lähteä Näätämöstä huomisella aamubussilla etelään. Melkein pääsin mutta en aivan, ja syy oli itsessä. Siinä teräs karaistuisi tai selkäruoto katkeaisi. Mies joka melkein käveli Helsingistä Jäämerelle, se seuraisi minua lopun ikää.

En voi saunoa pitempään vaan asiasta on saatava selko. Kävelisinkö suoraan rajalle kysymään vai tiedettäisiinkö täällä.

Stopparin väki on asiasta yksimielinen. Ei Norjaan mitään passia tarvita, siitä on yhteispohjoismainen sopimus. En siis pääsekään aamubussilla etelään. Voi tätä toiveiden ristiaallokkoa.

Mikkelsnes, Sør-Varanger 29.7.

08:14

Herään. Sää on tyyni ja kirkas. Haen pyykkini pihalta, siristelen silmiäni valossa ja ajattelen, että nyt olisi sopiva aika aloittaa loma, pitkä loma. Lastaisin punaiseen farmariautooni metsä-, tunturi-, ranta-, kalastus- ja kaupunkilomavarusteet sekä paljon hyvää ruokaa, kutsuisin seuraksi jonkun mukavan ihmisen ja lähtisimme pariksi kuukaudeksi kiertelemään vailla kiireen häivää. Lasini on aina puoliksi tyhjä mutta minulla on nyt lupa ajatella tällaisia koska olen sankari, tämän kerran eläessäni.

Aamiaista odotellessa venyttelen huolella. Jäämerelle on saavuttava kunnossa eikä klenkaten kuin rampa sammakko.

09:09

Aamiaiselle. Selkäni takana pienessä kirjahyllyssä on paitsi sekalaisia lehtiä, puutarha- ja kasvikirjoja, Raamattuja ja muuta uskonnollista kirjallisuutta, myös Suomen, Ruotsin, Norjan, Venäjän, EU:n ja Israelin liput. Huvittaa ajatus näiden muodostamasta liitosta. Venäjän talous, EU-maiden yksimielisyys, Norjan hintataso, suomalainen elämänilo, ruotsalaisten spontaani räiskyvyys ja Israelin sovinnollisuus takaavat sille loistavan ja onnellisen tulevaisuuden. Päivän mietelause näkyy olevan Naahumin kirjasta: "Hänen tiensä käy tuulispäässä ja myrskyssä..."

10:14

Lähden kävelemään.

NÄÄTÄMÖ - PASSINTARKASTUS. Brrr. Siistin hiukan tukkaani.

Se vilahti ohi kuin Suprun palvelut. Ei ristin sielua. Edessä Norjan raja. Viheltelen La Stradan tunnusmelodiaa.

10:45

Finnmark fylke, Sør-Varanger kommune. Ei vartiotupaa, koppalakkeja eikä koiria. Nyt ollaan ulkomailla, täytyy käyttäytyä. Lähetän tukun tekstiviestejä koska meren äärelle päästyäni suljen kännykän.

12:07

Tulliasema on tuotu ovelasti näin kauas rajasta. Yhtä kaikki, kukaan ei huutele perään.

12:27

Näätämöjoki häämöttää laaksossa koivikon lomasta.

12:45

Norjalaisen paikallislehden toimittaja löytää minut ojasta ja tekee jutun, tietämättä että minäkin teen jutun hänestä. Yritämme ensin norjaksi ja ruotsiksi mutta vaihdamme englantiin koska joudun jatkuvasti kysymään "va?"

Nuorella miehellä on paperinyytti kädessään. Hän ojentaa sen nähtäväkseni ja kysyy, olenko nälkäinen. Nyytissä on rasvaista lihaa ja mieleeni tulee puolivillin eläimen kesyttäminen. Jossain muussa vaiheessa retkeä olisin siepannut lihan ja jolkuttanut sivummalle sitä raatelemaan mutta nyt ei ole nälkä koska söin tukevan aamiaisen eikä rasvainen liha muutenkaan ole helleruokaa. Kieltäydyn nolona, kun toinen varta vasten on ostanut.

Otetaan kuvia. Miksi kävelet? Onko rankkaa? Miksi Norjaan? Kauanko aiot viipyä? Kerron pitäväni Norjasta vaikka se on kallis maa, halunneeni sisimmässäni aina kävellä Jäämerelle ja niin edelleen. Vastailen vähän mitä sattuu, olen aika lailla muissa maailmoissa.

Paljon olisi kerrottavaa tästä matkasta, sen syistä ja seurauksista, mutta aika on päättymässä. Vähän yllättäen mieleeni tulee kuva kuolemaantuomitusta, jolla olisi vielä viimeisen aamun koittaessa kova hinku kertoa koko elämäntarinansa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mutta ei ehdi enää kuin aivan pääkohdat, koska pian on tapaaminen jota ei voi perua. Laulan David Bowien Space Odditya ja tulen kananlihalle helteestä huolimatta.

"Sisintäni ei mikään kosketa ja olen ylpeä siitä", pusertuu mielen pohjamudista varoittamatta lause kuin kupla suokaasua. Tämä alkaa mennä yksityisen puolelle.