Partakko - Vainospää

Partakko, Inari 25.7.

Saavun Sevettijärven tienhaaraan keskiyöllä eikä kahvila ole auki. Palaan parisataa metriä takaisin päin - outo kävelysuunta - ja leiriydyn tasaiseen kangasmetsään.

Talon suunnalla alkaa koira haukkua eikä siitä tunnu tulevan loppua. Talo on lähellä, yö tyyni ja äänet kuuluvat kauas. Aina kun puraisen näkkileipää tai vedän makuupussin vetoketjua, raivokas haukku yltyy. Välillä koira haukahtaa vaimeammin ja luulen sen saaneen asiansa sanotuksi, mutta ilmeisesti se vain vetää henkeä. Louskutus saattelee minut levottomaan uneen ja toivotan sille häijysti sydänkohtausta tai isännän haulikkoa.

Yö tuntuu kovin vilpoisalta mutta en viitsi vetää pitkiä kalsareita jalkaan vaan koteloidun mahdollisimman tiiviisti makuupussiin. Nenänpäätä paleltaa.

Aamulla on haukku lakannut ja sää verraton. Puran leirin ja menen kahville Ahmakulmaan. Isäntä tunnistaa minut heti "siksi kävelijäksi josta oli lehdessä". Kerron missä olin yötä ja pahoittelen koiran ja talonväen valvottamista. No, koirat ovat aina haukkuneet, kettujakin tästä usein juoksee. Sitäkös se kuusiviikkoinen poronvasakin höristeli ja meni yöksi koiran luo turvaan. Porolla on tarkka kuulo.

Kolme astetta plussan puolella oli ollut ja hallaöitä on luvassa. Ei sää täällä kuitenkaan aina niin jäämerellinen ole kuin kuvittelin: muutama päivä sitten Sevettijärven virallinen lukema oli +32,4. Hallaöitä, kiitos.

Bensan hinta ja viisinkertaisella sääskimäärällä pelottelu TV:tä myöten ovat karkottaneet ulkomaisia turisteja. Suomalaisia sentään on, kalastajia erityisesti. "Ei niitä viisinkertaista millään ole, eihän silloin pysty edes hengittämään", harmittelee emäntä kauhupropagandaa.

Pihalle ilmaantuu väkeä perhoshaavien kanssa. Isäntä menee jututtamaan hyönteistutkijoita ja neuvoo paarmapaikan. "Sinisiivenkin olivat nähneet mutteivät ottaneet." En edes yritä sijoittaa lapinperän h-kirjaimia paikoilleen, siitä saa aina huutia, samoin kuin taitamattomasta savon murteella venkoilusta. (Yritys: "Nähnhet".)

Kerron nähneeni matkan aikana paljon sinisiipiä. Etelässä ne ovat olleet päivätaivaan, pohjoisessa yönsinisiä. "Täällä pohjoisessa kaikki kasvaa väkevämmäksi, tillit ja mansikat..." toteaa emäntä. "Ja ihmisten haju", hirnahtaa isäntä, joka on juttumiehiä.

Isäntä huomaa rinkastani roikkuvan vanhan emalimukin. "Tuommoisesta ennenvanhaan lapsille harmajaa syötettiin. Tiedätkös mitä se harmaja on?" Enpä arvaa. Harmaja on heraa jota voita kirnuttaessa jäi yli, hiukan kuin nykyajan kirnupiimä. Viikon käytyään se oli melkoisen väkevää. "Sitä kun motin nakkasi niin ei tullut jano niinkuin kaljasta."

Ahmakulmalla ei ole enää täytettyä ahmaa pihassa koska EU-direktiivit kieltävät sen, samoin kuin monen muun asian. Tänä vuonna ei metsäkanalintuja saa metsästää, siispä metsosta ei saa olla sulkaakaan esillä. "Amerikkalaiset voodoomiehet meiltä viimeiset metsonsulat osti ja paljon niitä meni."

Lähtiessäni isäntä muistuttaa uimaan Jäämeressä. "Mutta tiiätkö sen mikä taika siinä on, että miksi norjalaiset istuttaa niitä naisia siellä kerran kuussa?" No? "Siinä pienenee se homma niillä!" Käheä hirnunta saattelee minut maantielle.

Soitan Hietajoen lomakylään varmistaakseni että siellä on illalla mökki saatavilla. Matkaa on 33 kilometriä ja ilma juuri sellainen kuin sen maaliskuussa kuvittelin olevan sitten Sevettijärven tielle päästyäni, aurinko lämmin ja tuuli vilpoisa. Eiliset 40 kilometriä eivät ainakaan vielä paina mitään, Jäämeri vetää jo puoleensa niin että mättäällä istuessanikin alan kallistua pohjoiseen. Tauolla löydän ensimmäiset kypsät mustikat. Siellä etelässä niitä on varmaan syöty jo iät ajat ja ripeimmät ovat siirtymässä joulukinkkuun ja tippaleipään.

Kaukana huristaa vesitaso ja muistan mitä pari päivää sitten kirjoitin lentokuljetuksista. Kaduttaa ihmisten ylimalkainen leimaaminen. Ei tuo paarmaa pahempaa päräystä päästänyt, täältä kuultuna. Miten itse aion tulla tänne kahden- tai kolmenkymmen vuoden kuluttua - tai ensi kesänä? Toivoisin silti että kaukaisimmat erämaat jätettäisiin niille, jotka varta vasten haluavat hikoilla itsensä eroon ihmiskunnasta.

Olen tottunut tienvarren poroihin mutta kun tien levennyksellä silmiini osuu rukoilijasirkan näköinen monsteri, hätkähdän. Kyseessä on sittenkin vain tukkien nostoon tarkoitettu laite.

Eilisiltana katselin tienvarren kangasmetsää. "Hyvää telttamaastoa", sanoin luonnollisena asiana. "Kohta tulee risteys." "Niin tuleekin", vastasin. Havahdun listaamaan niitä väistämättömiä muutoksia, joita paluu kaupunkiin merkitsee.

On vältettävä ääneen ihmettelyä sekä vuoropuheluja itsensä kanssa. Erityisesti äänekäs hörötys ja huutelu kannattaa lopettaa. Jos joku vilkuttaa, ei saa alkaa vollottaa, kiusaantuisivat. Täytyy varoa, missä ja milloin pieraisee. Nurkkiin ei kuseskella ja kaiken kaikkiaan on haistava vähemmän. Kun ihmisiä tulee vastaan, ei kannata painua piiloon mutta ei myöskään alkaa lörpötellä. "Jaa-a, mistäs asti te? Onko vielä pitkälti?" "Tosta Stockalta kuule ja Hietsuun ollaan menossa." Täytyy olla kuin ei olisikaan.

On opeteltava kulkemaan ilman keppiä ja kenties luovuttava vaelluskengistä, paitsi Kalliossa ja Korkeavuorenkadulla talvisin. Rinkkaa ja karttaa ei toimita kanniskella eikä kadunkulmissa ottaa kompassisuuntaa. Puukko jätetään kotiin. Jos on matkalla lähikauppaan, ei kannata jatkaa saman tien Keravalle asti. Täytyy käyttää aurinkolaseja voidakseen tuijottaa sitä kesän kypsäksi paahtamaa vähäpukeisten naaraitten virtaa, joka elokuun raukeudessa ohitse vyöryy ja johon tekisi niin mieli hypätä sekaan polskimaan. Ai niin, vaatteet pidetään aina päällä. Kadulle ei tehdä tulta eikä viemäristä juoda, edes sateen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan on muututtava Tarzanista lordi Greystokeksi ja opeteltava tekemään kunnollinen kravattisolmu, eikä ajatus oikein miellytä juuri nyt. Vaan jos jättäisin täällä shoppaamisen ja lomakylät vähemmälle, yrittäisin elää metsän sekä veden antimilla ja odottelisin ensilumia, eiköhän sitten routa porsaan nöyristäisi takaisin ruotuun.

Ilta-auringon pidentämän varjoni kulkua tiellä on hauska seurata. Kädet viuhtovat tomerasti, rinkka kohoaa korkealle pään ylle ja puolisääreen käärityt housut tuovat mieleen valokuvat, joissa isänmaallis-ihanteelliset sukulaiseni retkeilevät Karjalassa jonain 1930-luvun helteisenä kesänä.

Toivoisin heidän näkevän minut nyt. Katsokaa, taivallan vapaata Suomea, vielä. Viljo, ei vienyt ryssä vapautta kuten pelkäsit, mutta otti teiltä Viipurin ja sinulta talvisodassa hengen. Ja Aimo-eno, joka vain kaksikymppisenä lähdit seuraavana kesänä seikkailu mielessäsi rakentamaan uutta Eurooppaa hakaristilipun alla, jollet aikaa sitten olisi maatunut Kaukasuksen kukkuloiden multiin, mitä sanoisit tästä uudesta Euroopasta ja Suomen asemasta siinä?

Inarinjärvi lepää idässä tyynen sinisenä. Ennen Hietajoen lomakylää huomaan kioskin, joka vielä ilmoittaa olevansa "open". Se tosin voi täällä merkitä mitä tahansa. Kioskin nurkalla on kuitenkin toivoa herättävä rollaattori.

Hyttysverkon taakse tulee eloa. Tilaan kahvin sekä pullan ja juttelen mukavan saamelaismummon kanssa säistä, ötököistä, kävelystä ja sen sellaisesta. Mummolla on järkevät mielipiteet sukista sekä jalkineista, mikä ilahduttaa minua kovin. Jaloilleni hän suosittelee merisuolakylpyä. Lähtiessäni hän toivottaa hyvää matkaa ja huutaa vielä perään: "Ja hauskaa!"

Pullakahveista ja mummosta voimistuneena reippailen lomakylään. Täyttäessäni kaavaketta isäntä tulee kalalta. "Tämmöinen saalis" - yksi pieni lohikala. Kaavakkeen täytettyäni unohdan maksaa ja nolostun aika lailla. Emäntä ymmärtää. "Kävelystä pää pyörällä."

Saan pienen mökkihuoneen jossa sänkyä ympäröi rankinen, eräänlainen moskiittoverkko. Kuten aina kauan odotetun huoneen ja vuoteen muuttuessa todeksi, rento väsymys valahtaa jäseniin.

Tuokion kuluttua isäntä koputtaa oveen ja kysyy, kelpaisiko hänen saamansa kala minulle, he kun saavat täällä kalaa yllin kyllin syödä. Kyllä, kyllä kelpaa, kiitos. Saan keittiöstä roiman nokareen margariinia ja menen keittokatokselle paistamaan kalan. Voi ihme miten hyvää tuore kala on kaiken pussikeittokurjuuden jälkeen. Syön ja huokailen. Sain vihdoinkin kalan, kävelemällä.

Supru, Inari 26.7.

Aamuteetä keitellessäni katselen, miten maastopukuinen pystytukka asentaa rannassa Busteriin vapoja. Kolmetoista saan niitä veneen telineistä lasketuksi. Kai Inarinjärvessä kalaa riittää mutta ei tuo minusta aivan kalastukselta näytä, haravoinnilta pikemminkin.

Laiskat rantalomat eivät ole minua varten mutta konemaisen kävelyn lomassa on nautinto loikoa auringossa. Ei tarvitse ehtiä minnekään yöksi, Jäämeri ei enää katoa, saan olla tässä niin kauan kuin haluan. Tuuli kulkee, urpiaiset tuikuttavat loitommalla, joskus ajaa auto tai poro kopsuttelee ohitse. Välillä tirvaisen hengiltä uskaliaan paarman ja rauha jatkuu.

Pitäisikö minun nyt tuntea jotakin? Saanko rauhassa olla tuntematta muuta kuin minkä ihoni tuntee? Meneekö elämästä jotain korvaamatonta iäksi hukkaan, jollen juuri nyt onnistu tuntemaan syvää onnea ja tyydytystä urakkani etenemisestä, haltioidu mäntykankaan karusta kauneudesta tai oivalla olemassaoloni mielekkyyttä Kaikkivaltiaan turvallisella kämmenellä? Missä on se katkaisija, josta tällaiset pohdinnat saa napsautetuksi sammuksiin?

Suolta lennähtää tielle tylli, joka nimeään huudellen kipittää edelläni näkymättömän nopein askelin. Kun alan tavoittaa sitä, se turvautuu siipiinsä ja lennähtää muutaman metrin eteenpäin. "Nyt fuskasit", torun. Meno jatkuu pitkät matkat kunnes norjalaisauto säikyttää kahlaajan metsään. Ei tuo Vekun veroinen ollut mutta hetken huvi kuitenkin.

Jäämeri vetää puoleensa mutta sen läheisyys tekee myös malttamattomaksi. Eikö tämä koskaan lopu? Jäljellä kolme päivää, miksi ei kaksi? Kun jäljellä oleva matka nytkin tuntuu liian pitkältä, ihmettelen, mikä minua on pitänyt liikkeellä silloin kun jäljellä oleva matka oli kymmenkertainen. Puistattaa. Entä jos tämä on unta ja herään taas jossain Tervossa tai Nastolassa.

Miten kauan tällaista jaksaisi. Erilaiset väsymykset ovat tulleet tänä kesänä tutuiksi ja nyt matkan lopulla olen ollut aavistavinani, että jokin ihmisen lukuisista varavoimanlähteistä alkaa kohdallani kerta kaikkiaan ehtyä ja muut joutuvat paikkaamaan sitä. Se voi liittyä yksinäisyyteen, yksitoikkoisuuteen tai määränpään läheisyyteen, se voi olla lihaksiston rasittuneisuutta tai vaikka jonkin hivenaineen puutosta mutta jostain, mistä tähän saakka on virrannut voimaa, ei sitä enää virtaa.

Klipklap klipklap, lähestyy poro tietä pitkin etelästä. Huomattuaan minut mättään takana se kiihdyttää vauhtia, livistää ohi mutta jää matkan päähän pällistelemään. Porot eivät yleensäkään vaikuta älyeläimiltä mutta tälle on annettu järkeä tosi pienellä lusikalla. Se ihmettelee tiellä hetken ja lähtee sitten palaamaan kohti etelää. Klipklap klipklap ja kohdallani ensiluokan juokse porosein -pyrähdys. Ei kulu kauan kun sama sarvipää klipsuttelee taas kohti pohjoista, säikky spurtti ohi ja luimistelua paikallaan. Ja sitten taas takaisin... nyt ei ole enää näkynyt. Jospa se kävi tarjoamassa kyytiä? Katso, näin lujaa mentäisiin Näätämöön! Hyppääppä Erkki sarviin kiinni! No, ei sitten kun ei kerran kelpaa.

Ehtynyt voimanlähde jää askarruttamaan. Koetan kävellessäni tunnustella mitä puuttuu, mikä tasku on tyhjä, ja tavoitan sen vähitellen. En saa enää voimaa siitä epätoivosta, jota edessä olevan matkan pituus herättää. Sata kilometriä ja kolme päivää ovat liian käsitettävissä olevia ja arkisia. Eihän se ole kuin Helsingistä Hämeenlinnaan.

Toisessakin taskussa on reikä: eläimellinen hulluus on ehtymässä, muutos Lordi Greystokeksi on jo käynnissä. Onko minun tosiaan kohdattava Jäämeri sivistyneenä ihmisenä? Mikä tähän auttaa? Jos heittäisin vaatteet pois, kirmaisin suolle ja pelmuaisin mättäikössä huudellen "minä olen Peter Pan-nan-nan-nan-nan"?

Tokkopa auttaisi. Tämä on uusi haaste ja otettava sellaisena vastaan.

Pohjoiseen ajava BMW-motoristi tervehtii reippaasti. Pyörän ääni katoaa vähitellen viilenevään iltaan mutta minulle jää lämmin tunne joka kasvaa. Haluan kuulua ihmiskuntaan, olin sitten seurassa tai yksin. Ajatus teltan pystyttämisestä tunnin-parin päästä tuntuu nyt mukavalta, aivan kuin olisin ryhtymässä viettämään rauhallista koti- iltaa.

Vainospää, Inari 27.7.

Illalla tien laidassa koltta-alueen infotaulua tarkastellessani ilahduin kun näin, miten paljon palveluja Suprun kohdalle oli symboleilla merkitty. Tiuhaan ahdetut palvelut näyttivät oikein taistelevan paikasta auringossa. Erityisesti pidin veitsi ja haarukka- sekä kahvikuppimerkeistä.

Ennen puoltayötä tulen Supruun. Yksinäisen talon pihassa olisi vuokramökkejä mutta leiriydyn kilometrin päähän männikköön. Aamulla saan kahvia ja ehkä ruokaakin, iloitsen.

Aamulla puran leirin ja riennän kohti Suprun palveluita. Ohitan toisen talon. Siihen loppui Supru.

En tiedä mitä ajatella. Ehkä jommassakummassa talossa omistetaan haarukka, kahvikuppikin, ja tästä on muistettu kertoa infotaulun tekijälle. Hyvä että on vielä mysliä, näkkileipää ja kuivattuja viikunoita jäljellä. Näätämössä pitäisi olla ihan oikea kauppa.

Päivä ylenee ja helle yltyy. Ei juurikaan tuule, mikä näkyy sopivan mäkäräparville. Uin ja kastelen pääni kun voin. Sää on kuin Siinailla, päivän ja yön lämpötilaero pitkälti yli 20 astetta.

Enemmän kuin Jäämerta, ajattelen paluumatkan järjestelyjä ja tunnen itseni petturiksi. Näinkö varastan itseltäni Jäämerelle saapumisen ilon. Tosi kova jätkä sanoisi nyt: jaa-a, enpä taida enää viittiä, ja liftaisi tältä seisomalta Ivaloon.

Jo toisen kerran kävelyni aikana saan tekstiviestin, jossa todetaan matkani alkavan vasta kun pääsen kotiin. Ensimmäisen viestin saadessani olin vasta lähellä puoliväliä ja viesti ärsytti, se tuntui kävelyn ja Jäämeren vähättelyltä. Nyt on toisin. Matkan päättyminen herättää alakuloa - ei niinkään paluu Helsinkiin, työ, ruuhkat ja puhtaan luonnon puute, joista perinteisesti lomalta palatessa kuuluisi ahdistua, vaan tähän kävelyretkeen lataamieni odotusten määrä ja jäljellä oleva kovin vähäinen aika niiden lunastamiseen saavat minut toivomaan matkan jatkuvan pääni sisällä vielä kauan.

Vaikka päiväkirjani varmaan näyttää välillä avoimelta tilitykseltä, lienee sanomatta selvää, etten kerro kaikkea matkani syistä, siihen kohdistuvista odotuksista ja sen esiin nostamista tunteista sekä ajatuksista. Kerron mitä haluan ja toivon että te viihdytte ja viisastutte.

Ohups, ei pidä läimäistä kaikkea mikä kutittaa. Paarmaparvessa olkavarrelleni oli soluttautunut ampiainen.

Lukijain taholta on tiedusteltu, josko luvassa olisi uusia matkakertomuksia tämän loputtua. Tietysti mukavaa jos tätä lukiessa on viihdytty, mutta suhtaudun ajatukseen varovaisesti useasta syystä.

Ensiksi, tämän matkan sulatteluun menee toivottavasti kauan. Toiseksi, vaikka olen kirjoittanut paljolti arkisista ja pienistä asioista, tämän matkan ja matkakertomuksen taustalla oleva kantoaalto on suuri koska sitä on matkakin. Ainakin juuri nyt on kovin vaikea kuvitella kirjoittavansa iltakävelystä Vanhankaupunginlahdella tai Tallinnan- risteilystä. Kolmanneksi, minulla ei ole vähään aikaan varaa matkustaa minnekään, hyvä jos täältä jollain konstilla takaisin pääsen.

Pihasta lähtee porokoira seuraamaan. Turkista ja hampaiden terävyydestä päätellen se ei ole vielä täysikasvuinen. Koira hyppii, nuolee ja näykkii sormiani. Tiellä ajaa autoja enkä halua pelkää seurankipeyttäni vaarantaa koiraa, joten lähden palauttamaan sitä pihaan. Koiraa ei juuri taluttaa tarvitse koska se roikkuu kädessäni. Portailla kolttaukko katselee. "No, nyt menet", sanon koiralle ja osoitan pihaa. Ukko viheltää ja koira lähtee kipittämään mutta kääntyy sitten takaisin. Ukko ärjäisee "tseh" ja koira vihdoin uskoo. Heilautan kättäni, ei kai tässä enempiä selittelyjä kaivattu. Ajattelin varastaa koiranne mutta tulin katumapäälle.

Tuttu ääni lähenee auton myötä. Tum-tum-tum jytkivät stereoiden bassot kuskin kuunnellessa temposta päätellen teknoa. Tuollaisia ajaa kesäiltaisin useasti ikkunani ali, se on kiinteä osa nuorten miesten soidinmenoja.

Maastossa vihreänä maatessani olen melko huomaamaton, ainakaan ohi pyöräilevä mies ei anna läsnäoloni häiritä dialogiaan. "Tuossa on entinen TVH:n tukikohta. No joo joo!" Onkohan monikin marjastaja kuullut minun juttelevan olemattomille ja katsonut parhaaksi väistyä sivummalle.

Pyörryttää helle ja rasitus. Kas, lyhtypylväs keskellä erämaata! Saavunko Narniaan? Jos se pörheä piski olikin Aslan, joka yritti varjella minua Lumikuningattarelta. Narniassa lapset saivat herkkuja, mutta niissä oli jokin vialla, muistaisinpa mikä... niistä ei tullut kylläiseksi tai jotain. Semmoisia herkkuja olen kyllä syönyt koko matkan.

Sevettijärvi se onkin. Kaadun tienvarren varvikkoon rinkka selässäni, en jaksa riisua sitä, löysään vain remmit. Kuinka olen näin väsynyt. Olen joutunut juomaan järvivettä pari päivää, toivottavasti se ei ole tehnyt mitään katalaa vatsalleni.

En jaksa laittaa edes hyttyskarkotetta. Kuinka sitten jaksan kirjoittaa? Taitaa olla tärkeää, päiväkirjan pito.

Täällä on mökkejä mutta olisi jatkettava vielä muutama tunti ehtiäkseni huomisiltana hyvissä ajoin Näätämöön. Kun saisi vain kaatua sänkyyn, mutta rahat ovat jo vähissä. Remmit kireälle, keppi käteen ja menoksi. Kohta, aivan kohta. Ei saa nukahtaa tähän.

Kesoil ja K-kauppa, lopetettu. Jos olisin rinkka, hokisin "ei kannata, ei kannata" tälle syrjäseutujen apeudelle. Mutta Sevetin Baari on auki! Kahteen saakka yöllä! Lennähdän sinne männikön halki. Ylen pieni ja pikisilmäinen Lumikuningatar tarjoilee minulle lihapasteijan, tuoreen hillomunkin ja kahvin. Itsekseenpuhelija on pyöräillyt tänne pelamaan hedelmäpeliä. "No, johan nyt", kuuluu. Kulmapöydässä nainen kehuu kahdelle miehelle. "Sen kestävämpää rakastajaa ei ole, ja mulla on kokemusta."

Otan vielä toisen kahvin, munkin sekä juusto- makkarasämpylän. Kolmaskin satsi menisi mutta pysytään nyt kohtuudessa. Jeah, oivaa. Elämä, se on tässä ja nyt. Kohta vaihdan taas sandaalit vaelluskenkiin ja jatkan yli sillan Saamen reitille kohti Näätämöä. Iltaväsymys ei tainnutkaan olla kuolemaksi. Toivon silti ettei kukaan juopunut seurankipeä notku nyt pöytääni, saattaisin sanoa jotain äkkiväärää.

Miestenhuoneen peilistä katsoo ruskea, hyväntuulinen äijä. Lienenkö näyttänyt koskaan ennen tältä. Kaulan veripaakut, mäkäräisten panos eräretkeilytunnelman kohottamiseksi, näyttävät kyllä häijyiltä.

Sevetin Baarissa jää haitari soimaan. Tunnen haikeutta ja iloa siitä, että voin tehdä valintoja. Nousen vesiä halkovalle harjulle ja jatkan ilta-auringossa koilliseen. Haitarin ääni kuuluu vielä kauan.

Kuivapohjaista polkua lampien ja järvien ohi mutkitellessani koen kaukaisen aavistuksen siitä uuden polun kulkemisen kiihkosta, jota tunsin pikkulapsena kun en ollut vielä käynyt missään ja Amerikka oli metsän takana, jossain Lindholmin sahan vieressä. Voiko mikään enää saada aikuista kokemaan sitä uteliaisuuden kutkuttavaa täyttymystä, en tiedä. Toivon.

Polku kaartaa maalaamattoman hirsitalon pihaan. Saunalla puuhailee valkopartainen äijä. Tiedustelen polkua ja pahoittelen häiriötä. "Kyllä tästä sopii kulkemaan", äijä huutaa. "Tuolta kauempaa se polku menee mutta ottivat merkit pois", hän jatkaa edelleen huutamalla vaikka olemme kasvotusten.

Kysyn, onko kulkijoita ollut paljon. Ennen oli mutta nyt ei, bensan hinta pitää poissa. Äijä kutsuu kahville mutta totean jatkavani nyt kun vielä on valoisaa. Hähätämme molemmat pilalle, pimeä tänne ei tule ennen kuin viikkojen päästä. Äijä lähtee ontuen rantaan. "Tuo halvaus vei..." Keppimiehiä tässä ollaan kumpikin, sanon vaellussauvaani kohottaen, ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa.

Kun nuoruutta ei kumminkaan takaisin saa, haluan isona valkopartaäijäksi. Olisipa sitä ennen vielä varaa moottoripyörään ja sen vakuutusmaksuihin.

Polku nousee ja tulen vähitellen avotunturiin. Vainospään rinteiltä avautuu taas maisemaa ihmisen katsoa. Olen erottavinani lounaassa Saariselän huiput.

Vesitason ääni voimistuu vähitellen lounaasta. Kone suuntaa kohti Sevettijärveä ja pörrää sen yllä useita kierroksia. Katselen sitä ristiriitaisin tuntein. Pidän lentokoneista ja olisin mielelläni toisen maailmansodan lentäjäsankari kuten kaukainen sukulaiseni, Mannerheim- ristin ritari Olli Puhakka, mutta eikö tuo kone voisi jo vähitellen laskeutua hillitysti tuon maisemakruisailun sijasta? Vaikka olisi tuo kivaa.

Poikkean polulta Vainospään laelle. Sen saavutettuani henkäisen syvään. Näkymä on liikaa kuvailtavaksi ja käsitettäväksi. Harvoin olen nähnyt mitään näin kaunista. Koillisessa, sinertävien huippujen lomassa, olen näkevinäni sen, minkä haluan nähdä.