Pielavesi - juhannus Kiuruvedellä

Pielavesi 21.6.

Vaakatasossa jo ennen iltayhdeksää. Jalat riemuitsevat Nilakan Pirttien aitassa.

Nukuin viime yönä metsästandardilla mitaten todella hyvin ja pääsin liikkeelle vasta yhdentoista jälkeen. Heräämisestä rinkan selkään nostamiseen kuluu aina parisen tuntia, en koskaan oikein tajua mihin se aika vierähtää mutta näin kuitenkin on. En viitsi edes leikkiä mitään armeijaherätyksiä ja järjestyä telttani eteen parijonoon kymmenen minuuttia heräämisestä.

Helle olisi ollut jo puolilta päivin liki sietämätön ellei Nilakalta päin olisi puhallellut leppeä tuuli. En muuten ollut koskaan edes tiennyt sennimisen järven olevan olemassa, eikä se ole mikään pikkuinen vesi. Muutenkin tällä reissulla on oppinut kaikenlaista uutta Suomen maantieteestä vaikka olen vanhana kansallisromantikkona kuvitellut tämän maan aika hyvin tuntevani.

Uin toki tässä uudessa järvessäni. Metsikön takana haukkuvat hurtat koska niiden mielestä yritän varastaa veneen, pään yllä huutavat puolestaan lokit koska silminnähden aion syödä niiden poikasen joka kyhjöttää askeettisessa pesässä viereisellä kivellä. Poistuessani palaa rauha.

Päivä paahtaa, päänsärky palaa ja tie mutkittelee, tien varrella ikivanhoja hirsirakennuksia, peltoa ja jokunen karjatila. Joka askeleella tiestä nousee mustavalkoisia perhosia ja kuljen niiden ympäröimänä kuin jossain taide- elokuvassa, jollaisia en harrasta. Aika tuntuu pysähtyneen.

Kestopäällysteelle päästyä elämän syke muuttuu. Kaksi naista keskustelee äänekkäästi pihassa. Kun tulen kohdalle, puhe lakkaa ja tunnen katseitten seuraavan. Etäämmällä tiellä huojahtelee mies, auto väistää varovasti. Juopunut horjuu pihaan, jossa alaston mies pumppaa kaivosta vettä ja karjahtelee. Pihasta kuuluu rähinä vielä matkojen päähän, joku soittaa auton torvea.

Olin ajatellut sinnitellä tänään Pielaveden keskustaan saakka mutta lomakylä voitti. Nyt vain lojun. Mukavaa olla väsynyt näissä oloissa. Huomenna näen Lepikon torpan. Tuskin maltan odottaa!

Pirttikylä, Pielavesi 22.6.

Kekkosen aikaa kokemattomille nuorille ihmiselle on vaikea selittää, millaista se oli; että "Kekkonen" tarkoitti samaa kuin "presidentti", että olisi ollut suorastaan kekkosvastaista (mitä? mitä se tarkoitti?) ajatella presidentiksi jotakuta toista kuin Kekkosta; että silloin presidenttiä ei pilkattu missään iltalypsyissä vaan presidentin, siis Kekkosen henkilö oli lähes pyhä, ja hänellä totisesti oli valtaa sekä sisä- että ulkopolitiikassa.

Missä Halonen on syntynyt? Entä Ahtisaari? Ei sitä moni tiedä eikä taida kiinnostaakaan. Kekkosen syntymäpaikka, Lepikon torppa Pielavedellä, oli aikoinaan kaiken kansan tietämä ja hiukan samalla tavalla pyhä kuin jokin Jeesuksen seimi Beetlehemissä.

Paikkaan liittyy myös hupaisia anekdootteja, joista kerrottakoon yksi:

Keskustapuolueen lähetystö oli 1980-luvun puolivälissä Moskovassa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vieraana. Tuollaisissa tilanteissa oli tapana vaihtaa lahjoja, joilla tietysti oli oma symboliarvonsa. Suomalainen lahjan antaja pitää puheen, jossa kertoo nyt annettavan lahjan olevan parasta ja aidointa mitä Suomessa on - Lepikon torpan pihasta otettua multaa. Isäntien naamat venähtävät. Neuvostoliitossa oltiin tuolloin luopumassa henkilöpalvonnasta ja johtajakultista mutta keskustapuolueen isäntämiehet tulivat tässä asiassa hiukan jälkijunassa.

Omaan elämääni Kekkonen liittyy siten, että olen joskus 1970-luvun alussa laulanut hänelle kouluni kuoron mukana. Mistä oli kyse, en enää muista mutta Kekkonen oli pitkä, kalju ja vakava ja seisoi kiltisti paikoillaan laulumme ajan.

Kun Kekkosella 1980-luvun alussa alkoi pätkiä, kehitti rienaava mielikuvitukseni kuvitteellisen lauseen, jota Kekkonen muka alkaisi lausua tavanomaisen uudenvuodenpuheen asemasta. Esitin tätä Kekkos-imitaatiotani opiskelutovereilleni kohtalaisella menestyksellä mutta täällä sitä en voi valitettavasti toistaa sillä se on aika siveetön.

Kaikki tämä Kekkos-jaaritus siksi, että pääsin tänään ensi kertaa käymään Lepikon torpassa. Pari pientä huonetta ja tavaraa kuin kotiseutumuseossa, ei sen kummempaa. Viereisessä kahvila-ravintola Torpanpojassa oli juomilla sellaisia nimiä kuin Punamulta, Yleislakko, Myllykirje, Noottikriisi, Kotiryssä, Yöpakkashallitus... huomaan kaipaavani Kekkosen aikaa.

Lepikon torpan koettuani päätän kävellä tänään niin pitkälle Kiuruveden suuntaan, että varmasti ehdin sinne juhannusaatoksi.

Maantie on taas kova kävellä ja lähestyvä juhannus näkyy autojen määrässä. Iltapäivä on jo pitkällä mutta tänään pitäisi kävellä vielä ainakin 15 kilometriä. Koetan keskittyä pelkkään kävelyyn, unohtaa matkan ja ajan. Oikea askel, oikea hengitys, oikea vauhti. Ei oikein maistu. Koko kävelyidea tympii. Eikö minulla tosiaan ole elämässä enää mitään järkevämpää tekemistä? Itsesääli ja tyhjyyden tunne vuorottelevat. Jalkoihin sattuu. Tauolla huomaan pikkuvarpaitteni olevan epämiellyttävän väriset. Uskottava se on, nämä kengät ovat jaloilleni liian kapeat. Uudet odottavat viiden päivänmatkan päässä, muistelen niiden istuneen jalkoihini paremmin.

Kuin keidas ilmaantuu mutkan takaa kioski, jota hallinnoi kaksi alaikäistä poikaa. Ostan Grandin, Suffelin ja Suklaa- Pingviinin. Radiossa soi "All I wanna do is have some fun". Nautin hiilihydraatteja suuren tuomen varjossa ja kaikki alkaa taas naurattaa.

Loppuillasta käynnistyy jokin varageneraattori ja kävelen väsymystä tuntematta kilometrin toisensa jälkeen. Auringon laskiessa löydän tien läheltä pienen metsäaukion, lausahdan "tääll' on lapsen lysti olla" ja isken teltan pystyyn.

Illan ääniä: hyttyset hymisevät teltan ympärillä ja napsahtelevat sen pintaan. Laulurastas ja punarinta laulavat. Kaukana ammuvat lehmät. Joskus ajaa auto ohi. Huomenna on juhannusaatto.

Kiuruvesi 23.6.

Aamulla käyn pyytämässä tienvarren mökistä vettä. Kellä asiaa, kysyy ääni sisältä. Kulkija vettä vailla, vastaan. Oven avaa huonojalkainen vanha emäntä. Vettä tulee taloonkin mutta saunalta saa kuulemma viileämpää. Emäntä lähtee ontumaan edelläni saunalle. Ihmisten ystävällisyys liikuttaa. "Tulkaa te janoovaiset minun luokseni", emäntä siteeraa Raamattua. Ennustamme ukonilman kohta puhkeavan.

Jyrähtelee. Neljän kilometrin mittaiselle suoralle päästyäni putoavat ensimmäiset pisarat. Vaihdan vaivalloisesti sadeasun ylle ja suojaan rinkan sadesuojalla. Sade taukoaa välittömästi. Mulkoilen taivaalle ja kiroilen.

Käveltyäni suoran puoliväliin totean olon liian tukalaksi ja teen oikeaksi osoittautuvan pukeutumispäätöksen: jalassa uimahousut, ohuet sukat ja sandaalit, yllä GoreTex-takki. Kun ukkonen ja sade ehtivät kunnolla ylle, kahlaan tyytyväisenä vesissä. Olo on raikas ja sää suhteellisen lämmin.

Korvasienirisoton keittely savisella metsäkoneitten kääntöpaikalla kaatosateessa ei ole suoranaisesti juhlaa mutta syötävä on, muuten ei jaksa.

Parin tunnin päästä sade alkaa jo tauota ja helle säteilee esiin. Pilviverho repeytyy viattomiksi hattaroiksi ja tie höyryää. On hyvä hengittää ja kulkea ja maisematkin huomaa, mäntykankaita ja jylhiä kuusikkoisia mäkiä. Hakkuuaukean kelopuussa huutaa haukka. Selvästi tuntuu että matka on pohjoiseen.

Seuraavassa vesitalossa tarjotaan oikein kahvit. Kesälomaa viettävä sukulaisporukka tenttaa ystävällisesti kulkijaa, koirat nuuhkivat. Sitten katsotaan Kiuruveden karttaa yösijaa ajatellen mistä, kuten myöhemmin käy ilmi, sekä on että ei ole hyötyä.

Tie polveilee ja maisema muuttuu vehreäksi. Luulin Pohjois- Savoa kaikkineen karummaksi mutta sitten muistelen Kiuruveden olevan kuulu maitopitäjä. Laajat vihreät niityt kasvavat ilmeisesti rehua.

Tauoilla nypin sukasta Compeedia. Parannettuaan varpaan Compeedilla on taipumus ryhtyä parantamaan sukkaa ja sadevedessä kahlaaminen vielä edistää asiaa. Kuin olisi purkkaan astunut. Onpahan jotain tekemistä.

Iltauuvuksissa pakottaudun kohti Kiuruvettä mielessäni höyryävä ruoka-annos, suihku ja oikea vuode sekä aina tarpeellinen sähkö. En ollut valmistautunut siihen että maaseutukin menee juhannuksena kiinni. Mistään ei löydy mitään. Harhailen ristiin rastiin paikkakuntaa kesälomalaisten karttaohjeet mielessäni: ammattikoululta tai Palopaikasta voisi löytyä yösija. Lopulta rivitaloalueella ystävällinen pariskunta tarttuu puhelimeen puolestani ja selvittää että Palopaikan pihaan voi leiriytyä, suihkut aukeavat kymmeneltä.

Joku on kuitenkin jättänyt oven auki ja livahdan suihkuun omin luvin. Jaloista valuu mustaa vettä lattiakaivoon. Leiriydyn laajalle nurmikentälle jonka toisella laidalla on pyöräilevän parin teltta. Ellei jotain aivan mullistavaa tapahdu, tästä tulee rauhallisin ja ensimmäinen raitis juhannukseni 20 vuoteen. Silloin olin armeijassa eikä sitä kannata muistella.

Hyvää juhannusta kaikille matkapäiväkirjan lukijoille! Kohta olemme jo Kainuussa.

Juhannus Kiuruvedellä, 24.6.

Juhannusaamun kunniaksi vaihdan vapaalle ja tutustun Kiuruveden keskustaan. En ole kahteen ja puoleen viikkoon kävellyt näin pitkää matkaa ilman rinkkaa. Jalat tuntuvat kulkevan edellä kuin Friikkilän pojilla tai Wagner-sialla. Onpa kevyttä! Voisipa jatkaa näin Jäämerelle asti. Haluaisiko joku lukijoista tulla kantamaan rinkan?

Kiuruveden keskusta on tyhjä ja autio kuin luomisen aamuna. Käyn katsomassa olisiko Shellin kahvio auki. Kahdeltatoista vasta. Pyörää taluttava nainen tulee paikalle. "Aukijjaa kaheltatoesta? Ajattelin että käyn vaan kahtommassa. Isän luo mänössä. Yöksi."

Suunnistan kirkolle, koska olen kuullut niissä jaettavan viiniä ja leipää. Matkalta löytyy kuitenkin jotain vielä parempaa: Maijan Baari (nimi muutettu). Sisällä mökeltää tolkuton mies, myyjä koettaa rauhoittaa. Terassillakin huudetaan. Heikkine! Tule tänne! Mutta älä ota sitä vasikkata mukkaan. Luttine! Tule juomaan pikkukaljaa! Minä maksan! Minulla on sitä mitä köyhät tarvihtoo. Ei kun automaatista otetaan. Khähähähähä! Jos rahat loppuu niin myyvään tuo auto, satatuhatta markkoo. Khähähähähä! Miehen nauru saa hartiani nykimään. Lopulta vaimo tulee mersulla ja noutaa miehen pois.

Verkkolehti Auringossa joku aikoinaan väitti että Kiuruvedellä ovat Suomen komeimmat miehet. Asia ei minua sinänsä liikuta mutta katselen ympärilleni. Mielipiteeseen on vaikea yhtyä. Ehkä kansakunnan kerma ei yleensäkään kokoonnu kaljabaareihin krapularyypyille. Ei minulla ole mitään Kiuruvettä ja kiuruveteläisiä vastaan.

Vaikka sain jo sämpylän, menen kellonsoiton houkuttelemana kirkkoon. Siellä lauletaan paljon ja haikeasti mutta ruokaa ei anneta vaikka pudotan 15 markkaa kolehtihaaviin. Tänään ei kai sitten ole leipä- ja viinipäivä.

Huoltoasema on vihdoin auennut, ostan sieltä herkkuja. Äijä kaljapullo kädessään taivastelee bemariseurueen mukana jäätelöä ostamaan tullutta tyttöä, jolla onkin tärisyttävä vartalo. Mistä sinä out noin hyvän näkösen naisimmeisen löytännä? Voe että on hyvän näkönen! Tytön kavaljeeri ryhtyy puolustamaan reviiriään ja naisen kunniaa. Anna olla, tyttö lausahtaa selvästi imarreltuna, vaikka hänen suloisuutensa ei olekaan kaljaäijille tarkoitettu.

Lopun vapaapäivää vietän nurmikolla loikoen. Onpa mukavaa olla vaan. Armoton vaellusvietti ja nälkä ajavat kuitenkin alkuillasta liikkeelle. Keskustaan jälleen kävellessäni huomaan toistelevani puoliääneen lausetta "Päevvää! Tiijjättäkö onko mikkään ruokapaekka aaki tuolla kylillä tähä aekaan". Löydän kebabin. Telkkarissa Mikaela Ingberg heittää uuden naisten keihään Suomen ennätyksen. Kaljaäijät jorisevat: heittää kuin mies. Kylläpä karjasoo.

Kiuruvedeltä pohjoiseen yllättää rankkasade ja juoksen ensimmäistä kertaa koko matkan aikana rinkka selässä bussipysäkin katoksen suojaan. Hauska katsella myrskyn raivoamista, ei ole kiire minnekään.

Yövyn vähän matkaa Turhalasta Toivolaan päin ja se kuvastaa koko elämääni niin hyvin että voisin laittaa mökin tänne männikköön, perustaa perheen ja toivoa että jälkeläiseni pääsevät aikanaan Toivolaan asti.

Tervosta pohjoiseen Lepikon torppa lepikon_torpassa1_a Pupu parka
Tervosta
pohjoiseen
Lepikon torppa
Lepikon torpassa
Pupu parka
Taas sataa Sateen jälkeen Taidetta Kiuruvedellä Mallit laitumella
Taas sataa
Sateen
jälkeen
Taidetta
Kiuruvedellä
Mallit laitumella