Törmänen - Inarista pohjoiseen

Törmänen, Inari 22.7.

Aamiaisella näen salin nurkassa pianon ja mieleni tekisi soittaa vaikka "Reissumies ja kissa", joka on ollut matkan ajan kommunikaattorini soittoäänenä, mutta ei sitä kehtaa toisten ruokarauhaa häiritä. Luulisivat joksikin kiusalliseksi ohjelmanumeroksi. Kuuluuko nyt taputtaa?

Kiilopäältä kävelen tunturin yli kulunutta polkua Laanilaan jossa nautin päivän toisen aamiaisen jutellen Lahdesta kalastamaan tulleen, keskioluttaan hiljakseen siemailevan nuoren miehen kanssa. Kalaa on tullut mutta nyt on jokin vetänyt vatsan sekaisin, tuskin jokivedet kuitenkaan. Mainitsen nauttineeni kyseisiä vesiä viikkokaupalla ilman vatsavaivoja ja huomaan olevani taas täyttä päätä kertomassa kävelystäni.

Aamiaisen jälkeen kuulen vessaan, miten mies kertoo minusta kahvioon tulleille. "On se kova kundi." Hivelee korvaa.

Jatkan Saariselälle hiekkatietä jota reunustavat viemärinhajuiset multakasat. Ilmeisesti palveluja taas kehitetään. "Husky co.":n portilla on niin tolkuton kylttien sekamelska että on mahdoton sanoa onko kyse tahattomasta vai tarkoin harkitusta rempallaanolosta aina huolella kaiverrettua "GLOSED"-kylttiä myöten.

Kuulen tuttua ääntä: autot ajavat nelostiellä. Erämaa päättyy tällä erää tähän.

Palvelujen Saariselkä on lähes yhtä mykistävä kuin tunturien. Kelopirttilähiön takaa kohoavat hotellit, ravintolat ja supermarketti, jossa harhailen aikani kokonaan unohtaen, mitä minun piti ostaa. Orientalismin puuskassa ostan halvaa ja taateleita. Ruokabaarin kermainen lohikeitto on todella herkullista. Eilisestä iltapäivälehdestä päätellen maailman ykkösuutinen on nyt se, saako Mika Häkkinen pitää jotkin pisteet. En edes yritä ymmärtää.

Tien päälle taas, Ivalo 30. Pilviharso ohenee ja valaistus on samanlainen kuin Välimerellä iltapäivisin, vain tuuli on viileämpi. Olen iloinen asfaltin vaihteeksi tarjoamasta helppoudesta sekä liikenteen ja ihmisten näkemisestä. Tämä voi olla tylsä pikatie mutta olen kovalla työllä ansainnut pääsyni sille, kohti loppusuoraa.

Aurinkoiselta apilapientareelta lehahtava lapsuuden kesien tuoksu liikauttaa jotain sisimmässä. Vastaan ajava iso punainen Volvo saa minut riemastumaan: tuo on hyvä auto! Eläköön EU:n pohjoinen ulottuvuus!

Vähän matkan päässä neljä poroa aiheuttaa liikenneruuhkan. Kaksikerroksinen turistibussi tööttää, porot eivät ole moksiskaan. Lopulta kuski saa bussin jostain rakosesta ohi. Pakettiauto ei ole yhtä onnekas. Koettaa väistää vasemmalta, porot lampsivat vasemmalle. Koettaa oikealta, porot edellä kuuliaisesti sinne. Varmaan tuollakin jokin evoluution saatossa syntynyt hyödyllinen merkitys on mutta autoilijoiden kantaa ei siinä kyllä ole kysytty. Naurattaa armottomasti.

Saksalaisesta turitibussista vilkutetaan minulle iloisesti ja se saa mieleni sellaiseen kuohuun että nyyhkytän monta sataa metriä. Vasta nyt tajuan, miten erämaan, yksinäisyyden ja rasituksen myllyttämä olen. Kaikenlaiset tunteet ovat aivan pinnassa. En minä normaalioloissa Volvoille hihku tai itke germaanien ystävällisyyttä, uskokaa huviksenne.

Saariselältä pohjoiseen viettävässä alamäessä laulattaa. Sattuuko kukaan muistamaan oikeita sanoja armeijan marssilauluun, jota olen omatekoisesti rallattanut "heipä hei, taas nanometri marssittiin, hellurei, ja barometri murskattiin"? Jos tiedätte niin kertokaa minulle, sähköpostiosoite on ohessa. Kyllästyttää tämä ainainen vääntely. Toivoisin että asiat olisivat maailmassa suoria ja vanhanaikaisesti kohdallaan, että nuorista teologiystävistäni tulisi pappeja eikä mitään mediapellejä.

Ilma on kuin hyvähermoinen morsian, tyyni, lämmin ja aavistuksen kostea. Kuljen mielelläni öisin kun liikenne on hiljaisempaa eikä aurinko paahda vaan värittää taivaanrantaa ja puunlatvoja.

Sitä paitsi, kuten naapurini Otso Atlantilta tekstasi: "Lepää päivä ja kävele yö: silloin paskapäiden ajatukset hiljenevät." Paskapäiden ajatukset ja äänet ovat tällaisella vaelluksella välillä todellinen riesa. Kaiken maailman ihmiset elämän eri vaiheista tunkevat neuvomaan ja kommentoimaan tekemisiäni ja niitä saa hätistellä pois kuin hyttysiä. Välillä en edes tarvitse kaveria riidelläkseni kun tappelen äänten kanssa siitä mikä on järkevä tapa käyttää primuskeitintä tai lakaisinko kämpän lattian lähtiessäni tarpeeksi huolella. Yöllä näistä yliminän suojissa istuvista inttäjistä on vähemmän vaivaa, ilmeisesti koska taustalla olevat muistot sijoittuvat päiväs- ja valveillaoloaikaan.

Ivalo Avvil 10 ja puoliyö, aika etsiä leiripaikka. Nyt levänneenä ja poutasäällä telttailu ei laisinkaan harmita vaan tuntuu mukavalta omalta vapaudelta.

Telttaa saartavan hyttysten hyminän läpi kantautuu outo, voimistuva kuoro. Kuuntelen sitä hetken hämmästyneenä ja totean sitten leiriytyneeni siperianhuskyfarmin liepeille. Huskyt eivät osaa haukkua vaan ulvovat kuten sudet. Toivotan huskyille rauhallista yötä.

Karhunpesäkivi, Inari 23.7.

Yöllä morsian menettää hermonsa. Sataa ja ukkostaa.

Aamulla huskyfarmia ei voi ohittaa koska siellä on kahvila. Otan kaksi palaa marjarahkapiirakkaa ja mukin kahvia. Farmin omistaja näyttää elokuvien Hyvältä Eurooppalaiselta: harmahtava parta ja tukka, vahvat kasvonpiirteet ja naururypyt silmäkulmissa. Kohta Pikku Heidi varmaan kirmaa nurkan takaa söpö eläin sylissään.

Heidi jää piiloon mutta kaiteeseen ilmaantuu nojailemaan koiria hoitava nuori nainen joka paljastuu myöhemmin farmin omistajan tyttärentyttäreksi. Istumme terassilla, kyselen koirista ja kerron vuolaasti matkastani. Mistä se kaikki puhe oikein pulppuaa kun toisinaan taas ei meinaa sanaa suustaan saada kun pitäisi.

Viime kesänä ohi on hurauttanut pari rullaluistelijaa samalla asialla kuin minä, ja joku japanilainenhan on väittänyt kiertäneensä maailman polkupyörällä. Onhan niitä hulluja... tuota joo. Ihminen on tarkoitettu liikkumaan, siteeraa nuori nainen jotain minulle tuntematonta kirjoittajaa ja olen samaa mieltä. Olemme paitsi kädellisiä, myös jalallisia.

Karvakorvia on 90 ja ääni välillä sen mukainen kun tytöt siivoavat koppeja. Viime talvena huskysafarilla käynyt saksalaistyttö palasi tänä kesänä koiria hoitamaan, "mahapalkalla" kuten omistaja sanoo. Omasta koiraharrastuksesta alkanutta farmia on nyt pidetty neljätoista vuotta. Asiakkaat ovat kuulemma 98-prosenttisesti ulkomaalaisia, enimmäkseen sveitsiläisiä ja saksalaisia.

Olin kerran retkellä Helvetinjärven kansallispuistossa huskyn ollessa mukana. Rakastuin Kriskaan ensi silmäyksellä ja se oli ylämäissä taluttajalleen hauska vetoapu, ja viisas: kun sanoi "vas", se ohitti esteen vasemmalta" ja "oik" oikealta. Kriskan suudelmia en saata unohtaa.

Huoltoaseman baariin kävellessäni kaartaa vesitaso kohti Ivalojokea ja laskeutuu. Ärsyttää että jotkut voivat rahalla taittaa taivalta noin helposti ja äänekkäästi, mutta välimatkat ovat täällä mitä ovat ja on kai kiireisillä ja rikkaillakin oikeus päästä erämaahan, muuten heistä tulee entistä ilkeämpiä. Toisaalta, mahtoiko Auschwitzin keskitysleirivangeista koottu viihdeorkesteri tehdä SS-vartijoista jotenkin kiltimpiä? Anteeksi nyt tämä mauton rinnastus. En tiedä, ovatko kiireiset ja rikkaat ilkeitä. Rikkautta en ole koskaan päässyt kokeilemaan mutta kiire ei ainakaan minusta ole parempaa ihmistä tehnyt.

Näkösällä on muutakin lentävää. Huoltoaseman polttoainemittareiden katokselle on laskeutunut Petteri Punakuono kattohuopaa järsimään. Lapin matkailumeininkiin on tosinaan vaikea suhtautua. Joskus tuntuu että turisteja pidetään aivan taulapäinä ja oikein kokeillaan miten alas rima voidaan asettaa, toisaalta sieltä täältä nousee esiin juonikkaan hauskoja kekseliäisyyden kukkasia. Ehkä kyse on molemmista.

Aitouden tuotteistaminen on vaikeaa kuin ympyrän neliöiminen. Mikä Lapissa lopulta on aitoa? Sääsket, työttömyys ja nelostien ruuhkat? En ole tarkoituksella negatiivinen vaan tarkoitan, että jos kaikki myönteinen tuotteistetaan brändiksi nimeltä "Aito Loma-Lappi", jäljelle ei jää muuta aitoa kuin kielteinen.

Jätän intellektuellit problematisoimaan, onko mitään aidosti aitoa olemassa vai onko kyse lopulta ainoastaan modernin projektista irtaantumaan kykenemättömän pyrkimyksestä ratkaista separaatioangstia bipolaarisen evoluutiokäsityksen kontekstista käsin, ja jatkan Hotelli Ivaloon syömään pihvin. Hotellia kuvaavaan liikennemerkkiin on saatu tiivistetyksi olennainen: sänky, veitsi ja haarukka.

Ivalon keskustassa hollantilaisnainen kysyy minulta englanniksi, mistä tulen. He ovat nähneet minut aiemmin päivällä autostaan. Kerron. Nainen alkaa ulvoa ja tulkkaa autossa istuville miehille. Kaikkien peukut nousevat. Näistä hetkistä pidän, vaikka tuleekin olo kuin olisi ahminut liikaa makeaa.

Ivalojoen rannassa on meneillään kullanhuuhdontakilpailu. "Ja meillä on jäljellä palkintojen jako", toteaa kovaääninen. Livistän paikalta valokuvan otettuani. En ole turisti vaan, köh, halusin dokumentoida tapahtuman.

Kaksikieliseltä etelärannikolta lähdettyäni olen tullut kaksikieliseen pohjoiseen, kertovat tienviitat. Koppelo on koappil ja toimipaikka doaipmabáikki, toimikoppelo on siis doaipmakoappil. Painakaa sana mieleen, voitte joskus tarvita.

Ivalon taajaman päätyttyä kaksikielisyys loppuu kuin seinään, Pesula on Pesula ja Valaistu latu Valaistu latu. Oliko saamen kieli kylteissä sittenkin vain harkittu ripaus eksotiikkaa etelästä päin Ivaloon tuleville vai eivätkö nämä kyltit ole virallisia? Harmittaa kun en saa tietää, mikä "valaistu koppelopesula" tai "koppelovalaistu toimilatu" olisi saameksi.

Laskeudun Inarinjärvelle puolen kahdeksan maissa. Purjevene ja lokkeja; mikä maisemanmuutos. Tämän reunaa sitten kuljetaan seuraavat päivät. Suuren osan matkaa suosinut myötätuuli on kääntynyt pohjoiseksi. Koetan erottaa tuulesta Jäämeren aavistuksen mutta väliin tulee Inarinjärven selkien kalaisa tuoksu.

Kyltit alkavat mainostaa kahvilaa sekä savustettua kalaa ja askeleisiini tulee puhtia. Kello tulee 23, ei se voi olla enää auki, eikä olekaan. Päätän leiriytyä tähän aamukymmentä ja kahvilan aukeamista odottamaan - kuin saalista väijyisi. Kiipeän kahvilan takana olevaa, Karhunpesäkivelle vievää rinnettä. Tähän louhikkoon teltta? Älä unta näe. Lopulta löytyy onnenkantamoisena telttani kokoinen mätäs vailla lohkareita, sata metriä Karhunpesäkiven alapuolelta. Ei kai se juuri tänä yönä sieltä vierähdä.

Kuten edellisyönä, yhden maissa alkaa sataa rankasti.

Inarista pohjoiseen, 24.7.

Aamulla saan tuskin silmäni auki, kun jo kansat alkavat vierestä virrata ylös kohti Karhunpesäkiveä. Japania, eestiä, saksaa ja oudompia kieliä puhutaan. Alempana turistirysä on herännyt henkiin. Täytetyn, jo paijaamisesta kovin kauhtuneen karhun rinnalla on isompi otus, kuin olisi lyöty kimppaan Mika Halvari, Tony Halme sekä sumopainija, sovitettu raateluhampaat kitaan ja turkki ylle. Suunnilleen yhtä kauniskin luomus on, ja puhuu lisäksi japania. En olisi kyllä tuollaista itse keksinyt! Japanilaisturistit hihittävät ja ottavat kuvia.

Menen uimaan tien vieressä olevaan kirkkaaseen ja syvään järveen. Heräämisestä asti vallinnut kelju olo helpottaa hieman. Nyt v*tuttaa, mutta eipä enää illalla, päätän. Kuivattelen merimetson lailla siipiäni viileässä tuulessa roikottaen autojen ajaessa ohi. Merimetso kun on niin alkeellinen lintu, ettei sillä ole höyhentensä suojana kunnon rasvapeitettä vaikka se on ammattikalastaja, ja siksi se joutuu itseänsä kuivattelemaan.

Sen nyt ymmärtää ettei jostain Windowsista ehditä saada bugeja korjatuksi kun uutta versiota ollaan kuitenkin jo lykkäämässä markkinoille, mutta että merimetson kohdalla asia ei kymmenissä miljoonissa vuosissa korjaannu, tuntuu kyllä vastuuttomalta. Kuka näitäkin suunnittelee.

Inarin turisti-infosta saan sen arvokkaan tiedon, että matkareitilläni seuraava kauppa on peräti Näätämössä asti, siis lähes 150 kilometrin päässä. Syön tukevan lounaan, ostan neljäksi päiväksi ruokaa ja suuntaan reilusti painavoituneen rinkan kanssa Kaamasen suuntaan.

Iltapäivän mittaan pohjoistuuli lakaisee pilvet tieltään ja kirkas taivas on silmissäni jäämerensininen. Esiin hiipii nostalgia takana olevia seikkailuja kohtaan. Niin nopeasti muistot kultautuvat.

Päässä soi kiusaksi asti Junnu Vainion klassinen kertosäe "mies kun tulee tiettyyn ikään / niin ei sillä pelaa mikään". On tässä monenlaista viisua rallatettu, tahallaan ja tahtomatta, rivoista renkutuksista marssilauluihin, koti- ja ulkomaisiin iskelmiin ja aina virsiin asti. Ohjelmistosta mainittakoon Tapio Rautavaara, Junnu Vainio, Beatles, Ultra Bra, Maritta Kuula sekä jo mainituksi tullut, viheliäisen tarttuva Horst Wessel.

Laulu siivittää askelia rattoisasti mutta kun levy juuttuu paikalleen, alkaa piina ja lopulta tuntuu kuin santapaperilla hiottaisiin järjen viimeistäkin särmää sileäksi. Pahinta on kuitenkin kun reppu alkaa jutella. "Nyt reppu jupiset riimisi rupiset", lauloivat Eput 1980- luvun alkupuolella. Itselläni on tällä matkalla useasti ollut päinvastainen toive.

Kävellessä rinkka usein natisee rytmikkäästi. Kävelyn tyhjentämään mielen maisemaan ääni alkaa hahmottua puheena, joka ei sitten aivan heti lopukaan.

Alkumatkasta ensimmäisten rakkojen ilmaannuttua onnahtelin sateessa enkä viihtynyt. "Sairasta viedään, sairasta viedään", alkoi rinkka hokea ja vaihtoi vähitellen eutanasiahenkiseen "katolta alas, katolta alas" -hoito-ohjeeseen.

Juhannuksen kynnyksellä rinkkaan meni viinapiru. "Otatko pirtua, otatko pirtua" se tyrkytti taukoamatta monen kilometrin ajan, kunnes teki mieli kääntyä ja vetää mokomaa trokaria turpaan.

Kerran rinkkaan iski huoli tulevasta. "Jaksatko kotia, jaksatko kotia", se tiedusteli, vaikka menomatka oli vasta vähän yli puolessa. Nälän nävertäessä hokema oli "mustikkakeittoa, mustikkakeittoa" mutta en saanut selvää oliko se toive vai lupaus. Joskus sinänsä selväsanaisista puheista on ollut vaikea uuttaa esiin mitään tolkullista sanomaa, vai miten olisi ymmärrettävä "taivasta lisää, taivasta lisää" tai "vihreitä paitoja, vihreitä paitoja".

Taiturimaisimmillaan rinkka on kyllä kekseliäs. Kerran se alkoi keikaroida Haanpään-tuntemuksellaan ja jupisi "kävele, Pate Teikka".

Ylivoimaisesti ärsyttävin kerta oli kuitenkin se, kun jälleen kerran raahustin sateessa jollain kuoppaisella hiekkatiellä elämän maun menettäneenä ja taakka hartioilla keksi alkaa jupista "paska juttu, paska juttu", kilometristä toiseen. Koetin ties mitä poppakonsteja alkaakseni kuulla jotain muuta, mutta riimi pysyi samana. Lopulta kiristin rinkan olkahihnat niin tiukalle että käsistä oli veri loppua, mutta loppuipahan jupinakin.

Pari kilometriä ylläolevan kirjoitettuani rinkka alkaa vaatia "makkaranpätkiä, makkaranpätkiä". Hitaammallekin lukijalle lienee jo selvinnyt, mistä tässä kävelyssä todella on kyse.

Vasemmalla puolella aukeaa alhaalla pitkä vesi. Tämä ei ole enää mikään iltasoutelujärvi, pikemmin Jäämerestä sisämaahan eristynyt vuono, jonka pinnalle pohjoistuuli vetelee vaahtoviiruja.

Iltaa kohti viilenevä tuuli tuo mieleen syyskuun kirkkaat, kuivat säät, kun matala valo piirtää esiin maiseman ääriviivat sekä värit ja kesä on enää sekoitus sitä mikä tapahtui ja sitä minkä haaveili tapahtuvan. Uudet asiat alkavat mutta valosta on vähitellen luovuttava. Silloin ihmisten pitäisi kokoontua leiritulille, valmistaa ruokaa, juoda punaviiniä ja olla toisilleen hyviä ja pitää toisistaan kiinni, jottei marraskuun musta kauhu saisi kenestäkään otetta ja veisi sinne mistä ei palata.

Illalla totean uidessa tehdyn päätöksen toteutuneen. Päivä on ollut hyvä, oikein hyvä. Miksi? Saa minullakin olla salaisuuksia.

On hyvin kylmää ja kirkasta. Kuljen vielä pari tuntia.