Eversti Richard "Zimbo" Lorentz - Suomen ilmasodankäynnin ykkönen Read the article in english Vuosikymmenien ajan suomalaisten hävittäjä-ässien saavutuksista ja ilmataisteluista on kirjoitettu yksityiskohtaisia kirjoja. Mistä johtui, että Suomesta löytyi väkilukuun nähden niin paljon ässiä? Oliko menestyksen takana joku yhteinen nimittäjä? Jos Suomen hävittäjäilmasodankäynnistä viime vuosisadalta pitäisi nimetä yksi henkilö, joka on erityisen voimakkaasti vaikuttanut sodankäyntimme menestykseen, on tämä henkilö eversti Richard Lorentz. Lorentz kehitti 1930-luvulla Suomen hävittäjätaktiikkaa ja –koulutusta tavalla, joka tuotti Talvi- ja Jatkosodissa yhteensä 94 hävittäjä-ässää. Lorentzin johtaman hävittäjärykmentin laivueet saavuttivat Talvisodassa Fokker D.XXI –hävittäjillä 129 ilmavoittoa 16:1 pudotussuhteella. Jatkosodassa rykmentin Brewster-laivue saavutti 477 ilmavoittoa 34:1 pudotussuhteella ja Messerschmitt-laivueet 663 ilmavoittoa 25:1 pudotussuhteella. Numerot puhuvat puolestaan. Jatkosodassa Lorentz toimi Kannaksen armeijan ilmakomentajana, jota kansainvälisillä nykytermeillä vastaa lähinnä Joint Forces Air Component Commander eli Lorentz oli Jatkosodan aikana varsinaisen ilmasodankäynnin ylin johtaja ja koordinaattori. Maavoimista ilmavoimiin Viipurista kotoisin oleva Lorentz otti vapaaehtoisena jääkärinä osaa vuoden 1918 Vapaussotaan jääkärimajuri Arne Sihvon joukoissa. Lorentz oli mukana Venäjänsaaren retkikunnassa pelastamassa venäläisten ja punakaartilaisten saartamia joukkoja. Ankarimmat taistelut käytiin Ahvolassa venäläisjoukkojen pyrkiessä murtautumaan Viipuriin. Lorentz haavoittui polveen Ahvolan taisteluissa, minkä seurauksena hän joutui käyttämään kävelykeppiä tukenaan koko loppuelämänsä. Polvivamma ei onneksi estänyt hänen tulevaa lentäjänuraansa. Lorentz suoritti asepalveluksensa Meripataljoona 19:ssä, jonka jälkeen hänet hyväksyttiin toiselle kadettikurssille vuonna 1919. Lorentzin valmistuttua 1921 hän palveli nuorena upseerina neljä vuotta Tampereen Rykmentissä. Palvelus Tampereella ei miellyttänyt Lorentzia, minkä seurauksena hän päätti anoa ilmavoimiin. Lorentz hyväksyttiinkin ilmavoimiin ja ohjaajakoulutukseen, jonka hän suoritti 1925 Santahaminan merilentoasemalla, missä hän ohjaajakurssinsa aikana tapasi parhaat ohjaajatoverinsa Gustav Erik ”Eka” Magnussonin ja Armas Eskolan. Lorentz siirrettiin Suomen hävittäjäilmailun kehtoon Uttiin vuonna 1926, jolloin brittien kuninkaallisista ilmavoimista oli saatu mallia organisoidusta hävittäjäohjaajien koulutuksesta. Oman hävittäjäkoulutuksensa jälkeen Lorentz toimi vuodesta 1930 lähtien lentueenpäällikkönä Hävittäjälentolaivue 24:ssä. Aika oli otollista hävittäjäkoulutuksen kehittämiselle, sillä Ilmavoimien käyttöön tuli uudet Gloster Gamecock –koneet, jotka mahdollistivat aikaisempaa tehokkaamman lentokoulutuksen. Gloster Gamecock nosti hävittäjäkouluksen uudelle tasolle Utissa 1930-luvun alussa G.E. Magnusson oli hankkiutunut omilla rahoillaan vuonna 1933 Ranskan ilmavoimien ykköslaivueen, L’Escadrille Georges Guynemer palvelukseen Chateaurouxiin viideksi kuukaudeksi. Magnusson siirrettiin merilentolaivueesta Uttiin vuonna 1934, jolloin Lorentz ylennettiin Hävittäjälentolaivue 24:n komentajaksi. Alkoi Suomen hävittäjäsodankäynnin kannalta merkittävin kehityskausi, jonka ratkaisevimmat henkilöt olivat Lorentz ja Magnussson. Joukkoon liittyi 1936 Kustaa Sihvo, joka oli kirjoittanut jo 1929 ilma-aseen tulevaa merkitystä onnistuneesti ennakoivan kirjan ”Taistelu ilmasta”. Hävittäjätaktiikka ja –koulutus uusitaan Lorentzilla oli erityinen kyky kytkeä toisiinsa teoreettiset laskelmat ja havainnot sekä toisaalta mielikuvitus, näkemykset ja innovaatio. ”Numerot lauloivat” Lorentzille eri tavalla kuin muille hänen aikalaisilleen. Insinööri Koiviston kanssa Lorentz oli jo lentueen päällikkönä laskenut hävittäjien suoritusarvolaskelmia, joiden perusteella taktiikkaa ja lentokoulutusta oli muutettu. Näin koulutuksessa olevat hävittäjäohjaajatkin hyötyivät Lorentzin uusista ideoista. G.E. Magnussonin palattua Ranskasta hävittäjäkoulutuksesta hän sai tehtäväkseen uuden hävittäjäkoulutusohjelmiston laatimisen. Magnusson kirjoitti ohjelmiston, jossa Ranskan lentokoulutusohjelmistoa oli hyödynnetty merkittävässä määrin Suomen ohjelmiston kehittämisessä. Lorentzilla oli jo yksityiskohtainen hävittäjäkoulutusohjelman luonnos valmiina eikä hän ollut ihastunut ranskalaiseen ja muutenkin vallalla olleeseen hävittäjäkoulutukseen, missä ohjaajille opetettiin kaartotaistelua ja hyökkäyskokonaisuuksia kaikilta suunnilta. Lorentz halusi ensin teoreettisen tarkastelun ja testit, minkä jälkeen eri hyökkäysliikkeet pilkottiin osiin, joita harjoiteltiin. Tulokset tarkastettiin tähtäinkameroilta ja käytiin tarkasti läpi ohjaajille, mikä ei Lorentzin mielestä ollut mahdollista riittävän analyyttisesti, jos harjoitus keskittyi kaartotaistelun liikekokonaisuuksiin. Kaikille ohjaajille otettiin käyttöön lentokoulutuksen seurantavihkot.   Lorentzia Magnussonin ranskalaistyyppinen lähestymistapa ei miellyttänyt. Laivueen komentajana hän kirjoitti 1935 Ilmavoimien esikuntaan pitkän muistion, jossa kritisoi Magnussonin kirjoittamaa lentokoulutusohjelmaa. Lorentzin mielestä Gamecock eli ”Kukko” oli jo niin vanhentunut kone, että sillä suoritettu kaartotaistelukoulutus olisi antanut ohjaajille täysin väärän kuvan ilmataistelusta. Lorentzin suurin huoli oli, että Ilmavoimien polttoainekiintiöt eivät mahdollistaisi hyökkäysharjoittelua kaikilta suunnilta ja kaartotaistelukoulutusta. Tämän vuoksi Lorentzin mielestä oli ehdottomasti pelkistettävä hävittäjätaktiikka tärkeimpiin hyökkäyssuuntiin ja liikkeisiin, jotka sitten harjoitettaisiin lähes täydellisiksi suorituksiksi. Hän alkoi kehitellä iske-ja-irti –taktiikkaa, jossa hyökkäys tapahtuisi pelkästään takasektorista. Lorentz sai lentueenpäällikkönsä Magnussonin mukaan toteuttamaan koulutusperiaatteitaan 1930-luvulla ja sen jälkeen viiden vuoden ajaksi Talvi- ja Jatkosodassa. Lentokoulutusohjelmisto valmistui 1936, mutta silloin Lorentz palveli jo Ilmavoimien esikunnassa. Suomalainen hävittäjätaktiikka kasvoi eroon kansainvälisestä valtavirrasta suomalaisten vaiheistetun lähestymistavan vuoksi. Lorentz oli erittäin intensiivinen henkilö, joka mietti teorioitaan iltakaudet ja saattoi aamulla tulla kertomaan Magnussonille, että oli yöllä miettinyt jotain taktista ongelmaa ja että hänellä olisi ehkä nyt ratkaisu, jota voitaisiin testata ilmassa. Taistelu Illmavoimien konehankinnoista ennen sotaa Lorentz seurasi tarkasti kansainvälistä ammattikirjallisuutta ja –lehdistöä. Hän julkaisi teorioitaan ja sotilasilmailuartikkeleitaan suomalaislehdissä 1930-luvulla, mikä saattoi olla yksi tekijä siinä, että Lorentz siirrettiin 1935 Ilmavoimien esikuntaan koulutusosaston päälliköksi. Eräs Lorentzin teoreettisten tarkastelujen tuottamista merkittävimmistä oivalluksista oli se, että 1930-luvun lopun pommikoneet eivät pystyisi puolustautumaan saman aikakauden hävittäjäkoneiden hyökkäyksiltä. Lorentzin mielestä tilanne oli kehittymässä hävittäjien eduksi, minkä vuoksi hyökkäyksellisen ilmasodan kannattajat olivat väärässä luottaessaan näiden ”lentävien linnoitusten” voittamattomuuteen. Lorentzin oivallus: pommikoneiden nopeus ja omasuoja-aseistus eivät riittäisi suojaamaan niitä hävittäjien hyökkäyksiltä. Hävittäjät tulisivat olemaan avainasemassa seuraavassa ilmasodassa. Italialainen tykistökenraali Giulio Douhet oli kirjoittanut 1920-luvun alussa kirjansa ”Il Dominio dell'Aria”, joka oli saanut monien maiden pääesikunnat uskomaan, että nopeat, panssaroidut ja konekivääriaseistetut pommikoneet pystyisivät suojaamaan toisensa ilmassa. Hävittäjillä ei olisi selviytymismahdollisuuksia pommikoneiden konekiväärien luotisateessa. Lorentzin laskelmat osoittivat, että tämä ei pidä paikkaansa. Hävittäjät olisivatkin niskan päällä nopeutensa ja ketteryytensä ansiosta. Lorentzin mielestä pommikoneet tulisivat olemaan helppoja maaleja hävittäjille, minkä vuoksi Suomenkin tulisi suunnata Ilmavoimien hankintavaroista valtaosa hävittäjien hankintaan. Lorentzin epäonneksi Ilmavoimien johdossa uskottiin vahvasti pommikoneiden tehoon. Ilmavoimien komentajaksi oli tullut 1932 maavoimista Kenttätykistörykmentti 3:n komentaja Jarl Frithof Lundqvist ilman minkäänlaista lentokokemusta tai muutakaan kokemusta Ilmavoimista. Monet Ilmavoimien esikunnan osastopäälliköistä olivat merilentoasemien majureita eli ”meri-ilmailun muumioita” kuten Lorentz suutuspäissään heitä kutsui. Hävittäjätaustan omaavia upseereita ei ilmavoimien johdossa ollut. Utista tullut hävittäjälentäjä sotkeutui pakostakin Ilmavoimien kalustohankintaohjelmiin ja törmäsi ”offensiivisen koulukunnan” muuriin. Pommikoneiden tehoon uskova joukko teki vuonna 1936 päätöksen hankkia keskiraskaita Bristol Blenheim pommikoneita Englannista. 1930-luvlla ilmavoimien hankintaohjelman tiukin taisto käytiin keskiraskaan Bristol Blenheim -pommikoneen ja hävittäjien välillä. Richard Lorentz ei kannattanut pommikonehankintaa. Tiukin taistelu käytiin Blenheim-pommikoneen ja hävittäjähankintojen välillä. Lorentz ei kannattanut Blenheimien hankintaa, koska piti konetta hitaana ja pommikuormaa vähäisenä. Tämän vuoksi Lorentz yritti jo vuonna 1936 saada varoja siirretyksi Blenheimeistä hävittäjähankintoihin, mutta huonolla menestyksellä. Lorentz ei myöskään uskonut vähäisen pommikonemäärän riittävän vaikuttamaan Neuvostoliiton strategisiin kohteisiin Leningradissa ja Kannaksella. Lorentzin mielestä modernien hävittäjien hankkiminen oli pommikoneita tärkeämpää ilmaherruuden saavuttamiseksi Karjalan Kannaksella. ”Eka” Magnusson oli käynyt 1937 koelentämässä Hollannin Indonesiaan suunnittelemia hitaita Fokker D.XXI -rynnäkkökoneita, joita ehkä voisi käyttää hävittäjätehtävissäkin. Alun perin kone kone oli suunniteltu indonesialaississien tulittamiseen. Ensimmäinen Fokker D.XXI, FR-76 Hollannissa kesällä 1937 1930-luvun loppupuolella tuli ilmeiseksi, että keskiraskaisiin pommikoneisiin ei voitaisi asentaa suurta osaa niihin suunnitelluista torjunta-aseista. Tämä merkitsi sitä, että jo pienillä hävittäjäyksiköillä voitaisiin iskeä pommikoneosastoihin. Vielä tässäkin vaiheessa enemmistö Ilmavoimien esikunnan upseereista tuki komentajansa pommikonemyönteisiä näkemyksiä, jotka kokivat lopullisen vararikon vuonna 1938, kun Espanjan sisällissota osoitti hävittäjät ilmasodan ratkaisevaksi voimaksi. Vuoden 1939 alkupuolella Ilmavoimien komentaja luopui lopultakin kaukotoimintalaivueistaan eli ei enää priorisoinut pommikoneita hävittäjien edelle. G.E. Magnusson oli lentänyt Heinkel He-112 -hävittäjällä Rostockissa 1938. Hän teki paljon töitä sen eteen, että hävittäjä saatiin Malmin lentoaseman avajaisiin samana vuonna. Magnusson teki kesällä 1938 Malmin lentoaseman avajaisten yhteydessä paljon töitä saksalaisen Heinkel He-112-hävittäjän saamiseksi Suomeen. Tämän jälkeen suomalaiset koelensivät koneen Utissa. Saksa oli valmis myymään 50 hävittäjää Suomeen, mutta ilmavoimien komentaja ei ollut valmis kauppaan. Vuoden 1937 Fokker-valinta oli ilmeinen erehdys, mitä vain pahennettiin asentamalla Suomessa lisenssivalmistettuihin koneisiin 840 hevosvoiman alitehoiset Bristol Mercury VIII –moottorit. Syynä oli tekninen yhtenevyys Blenheimien moottoreihin. Näin pommikonehankinta kertautui vielä hävittäjäpuolellekin. Tekniset perustelut ajoivat operatiivisten tarpeiden edelle, mistä seurauksena oli Suomessa valmistettuja vielä Hollantilaisiakin Fokkereita alhaisemman suorituskyvyn hävittäjiä, jotka eivät edes ehtineet Talvisotaan.        Amerikkalainen Seversky P-35 -hävittäjä oli tarjolla Suomeen ennen sotaa. Ruotsi osti hävittäjiä Talvisodan aikana. Amerikkalaiset tarjosivat ennen sotaa Seversky-hävittäjiä Suomelle. Koska Ilmavoimien komentaja ei halunnut siirtää varoja pommikoneista hävittäjiin, pani hän lopulta Lorentzinkin valinnan eteen: ostetaanko hävittäjärahoilla 17 Fokkeria vai kahdeksan Severskyä? Tämän lisäksi Suomella oli ainoastaan kymmenen vanhentunutta kaksitasoista Bulldog-konetta. Lorentz joutui valitsemaan Fokkerit, mitä katui jälkikäteen. Lorentzin mielestä Seversky-hävittäjien valinta olisi saattanut avata tien jatkohankinnoille Yhdysvalloista. Ruotsi päätyi Severskyihin ja osti niitä Talvisodan aikaan. Syksyllä 1938 Yhdysvallat tarjosi myytäväksi 30 Curtiss CW-21 –hävittäjää Suomelle kuuden kuukauden toimitusajalla. Tämän lisäksi tarjolla oli Seversky-hävittäjiä. Kumpaakaan kauppaa ei aktivoitu, koska Suomi sai neljä Fokkeria yhden Severskyn hinnalla. Kenttämarsalkka Mannerheim kannatti Seversky-kauppaa, mutta Ilmavoimien komentaja ei edelleenkään muuttanut päätöstään pommittajien hankinnasta. Uttilaiset hävittäjälentäjät olivat erittäin pettyneitä Ilmavoimien esikunnan päätöksiin, mutta onnistuivat toistuvilla virallisilla valituksillaan aikaansaamaan 13 lisäkoneen hankinnan. Vuosien 1938-39 vaihteessa Suomen Yhdysvaltain suurlähettiläs Hjalmar J. Procopé yritti saada aikaan miljardin markan lainan Yhdysvalloista. Ilmavoimat olisi saanut 300 mmk osuuden, jolla olisi voitu ostaa 80 amerikkalaishävittäjää. Vasemmistopuolueet estivät lainan aktivoinnin. Vuoden 1939 alussa tapahtui jonkinlainen herääminen: Ilmavoimien esikunnalle annettiin tehtäväksi laatia operaatiosuunnitelma, jossa hävittäjät olisivatkin painopisteenä. Tästä huolimatta Suomi lähti Talvisotaan 31 Fokkerilla ja kymmenellä Bulldogilla. Curtiss CW-21 Demon oli poikkeuksellinen amerikkalaishävittäjä, sillä kone oli kevytrakenteinen eikä sitä oltu panssaroitu. Koneella oli erinomainen nousukyky. Ilmasodankäynnin koulutus kuralla Ilmasodankäynnin opetus ei ollut erityisemmin korkealla tasolla yleisesikuntaupseerikursseilla 1930-luvulla. Opettajat eivät olleet selvillä ilmasotataidon uusimmasta kehityksestä eikä heillä ollut näkemyksiä toiminnan kehittämisestä. Ilmaoperaatioiden tietämys ei ollut kovin paljon paremmalla mallilla Ilmavoimien esikunnassa. Yleisesikunta ei ollut antanut Helsingistä Ilmavoimille tehtäviä, minkä vuoksi Ilmavoimilla ei ollut olemassa operatiivista suunnitelmaa. Vuonna 1933 kirjoitettu 1930-luvun Ilmavoimat koostuivat useista ”aselajeista”; tiedustelu-, pommitus-, meritoiminta- ja hävittäjäyksiköt toimivat itsenäisesti. Hävittäjälaivueet olivat ”aselajien” vähemmistönä. Ilmavoimien kehittämisohjelma vuosille 1934-38 oli laadittu ilman operatiivista suunnitelmaa ja selvää näkemystä siitä, miten ilmavoimia tulisi käyttää kriisissä. Hävittäjätoimintaa ei painotettu eikä suunnitelmassa ollut painopistettä. Ulkomaista kehitystä seurattiin, mutta ikävä kyllä tässä ”seurantamoodissa” pysyteltiin vielä silloinkin, kun olisi jo pitänyt tehdä päätöksiä. Vuosina 1935-36 suunnitelmaa säädettiin vielä aikaisempaa enemmän pommikoneiden eduksi. Ulkomaisen ammattikirjallisuuden ja –lehdistön seuraamisen lisäksi Lorentzin ”päähobby” oli ilmataktiikan opettaminen Ilmavoimien kapteenikursseilla. Lorentzin opetustapa oli rauhallinen ja looginen. Hän käytti Sokrateen menetelmää eli vastasi usein kysymykseen sellaisella vastakysymyksellä, joka paljasti kysyjän tietämättömyyden. Tämä menetelmä ei tuonut hänelle ystäviä Ilmavoimien esikunnassa. Ilmavoimien esikuntapäällikkö aktivoi uuden ilmasotaohjesäännön valmistelutyön Lorentzin siirryttyä esikuntaan. Lorentz piti ilmasodankäynnin muutostilaa niin voimakkaana, että hänen mielestään oli mahdotonta ennustaa tekninen kehitys edes kymmenen vuotta eteenpäin. Tästä huolimatta tai sen vuoksi Lorentz koki uuden ohjesäännön kirjoittamisen mielenkiintoiseksi haasteeksi. Hän kirjoitti ohjesäännön hävittäjäoperaatioita ja ilmataistelua käsittelevät osat. Lorentz pyysi kirjoitustyöhön mukaan luutnantti Urho Abraham Niemisen, joka myöhemmin muutti nimensä Aapo Mattelmäeksi. Niemisen kanssa ohjesääntöä rakennettiin ylitöinä vapaa-ajalla, minkä seurauksena uusi ohjesäätö kyettiin julkaisemaan huhtikuussa 1939, noin puoli vuotta ennen sodan syttymistä. Lorentzin mielestä ilmasotaohjesäännön olisi pitänyt olla salainen, mutta koska Ilmavoimien kyky toteuttaa suunniteltua taktiikka oli niin huono, ei vähempi salattavuusastekaan tuottanut suurta haittaa. Ohjesäännön avaintekijät olivat omien hävittäjäkoneiden ylivoimainen suorituskyky, toiminnan jatkuvuus valoisana aikana ja yllätyshyökkäykset. Jatkuvuus taattiin jakamalla laivueet kolmeen hälytysvuoroon ja varaamalla kaksi ohjaajaa konetta kohden. Yllätys saavutettaisiin omien joukkojen yläpuolella hyödyntämällä taistelunjohtoradioasemia. Laivueet hajautettiin lentueiksi tai jopa neljän koneen parviksi, jotka kyettiin kokoamaan minuuteissa ilmassa yhteen suureksi torjuntavoimaksi. Taktiikassa hyödynnettiin sitä, että neuvostohävittäjissä ei ollut radioita. Ikävä kyllä ilmasotaohjesääntöä ei saatu täysin viimeisteltyä ennen Talvisotaa. Ilmavoimien ensilinjan hävittäjien suorituskyky ei mahdollistanut suunniteltua taktiikkaa eikä ilmavalvontaverkko ollut niin kattava, että aluetta olisi kyetty hyödyntämään kaavailujen mukaan. Suomalaisten pommikonetaktiikka perustui hävittäjäsaattoon eikä pommittajien oletettu kykenevän suojaamaan omaa toimintaansa. Sotaa edeltävä polttoainepula esti suunnitellun hävittäjätaktiikan harjoittelun. Mene eversti Richard "Zimbo" Lorentz sivulle 2 Home Latest Topic | Air Warfare | Conferences/Air Shows | Fighter Tactics | Fighter Aircraft | Missiles | Fighter Aviation Topic | Fighter History | Warbirds | Magazines | Current News | Links | Physiology | Photo Gallery | Bibliography | SIIVET - Wings | What's New J Lindberg. Copyright © 1997-2006 Fighter Tactics Academy. All rights reserved. Revised: tammikuu 04, 2006.