Linnun ajatus on höyhenpeitteen muoto.
Teroitan kynän.

Tiedän läheltä yhden kirjailijan, vaikka en tunne häntä. Hän kulkee tiellä ajatuksissaan eikä muista sanoa päivää. Hän on mielellään yksin ja kävelee metsässä, se näyttää jotenkin liittyvän hänen työhönsä. Joskus hän kulkee kotona ympyrää eikä saa mitään tehtyä ja väittää että hänen kätensä on sidottu, että hän on kuin toukka ahtaassa kotelossa. Ehkä hän itse kehrää jotain seittiä ympärilleen ja makaa sitten omien lankojensa vankina tiukassa kotelossa. Sitten yhtenä päivänä hän murtaa vankilansa, levittelee siipensä auki ja lentää. Kunnes taas kohta alkaa toukaksi ja syo lehtiä ja kirjoja ja maisemia ja ihmisiä ja lihoo, alkaa kehrätä lankaansa ja on taas lankojensa vanki.

Hän on melko ahkera ja kirjoittaa aina kun voi. Hän kirjoittaa kirjoja lapsille, nuorille ja aikuisille, aapisia ja lukukirjojakin hän on tehnyt, runoa ja proosaa, novelleja, satuja, kertomuksia, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, laulujen sanoja ja mitä milloinkin. Hän opettelee mielellään uutta eikä ole vielä päättänyt mitä hän loppujen lopuksi rupeaa tekemään.

Kirjoittaessaan hän raapii päätään, niin että olkapäille varisee hilsettä. Hän sytyttää usein kynttilän ennen kuin aloittaa, rukoileekin joskus, ja kantaa työhuoneeseensa lasinkappaleita, kiviä ja postikortteja, joista hän kuvittelee saavansa apua. Siihen nähden miten hullulta hänen touhunsa näyttää, hänen kirjoituksensa ovat ihmeen järkeenkäypiä. Paitsi tietysti runot.

© Hannele Huovi 1998