Kävin läpi Urpo ja Turpo -animaatioiden kritiikkejä ja vertasin niitä kotimaisten aikuiselokuvien arvosteluihin. Mainesanat "viehättävä", "hurmaava", "laadukas" toistuivat, mutta arvostelut olivat lyhyitä ja kuvailevia - paljon vähemmän analyyttisiä kuin aikuiselokuvien kritiikit. En moiti tästä kriitikoita. Maailma, jossa lastenkirjoja, -näytelmiä ja -elokuvia eriteltäisiin yhtä vakavasti kuin aikuistaidetta, ei olisi tämä maailma. Kuten Jukka Sihvonen sanoo esseekokoelmassaan Liekehtivät nalleverhot (Like, 1988): "Ihmisyksilön elämä näyttäytyy lineaarisena janana, jonka alkupäässä on Lapsuudeksi nimetty vaihe. Sen tarkoitus on "sen jälkeen" eli tulevaisuudessa. ---" Ja: "Siinä missä lapsi on tuleva aikuinen, vanhus on mennyt ja ollut aikuinen. Kaikki vaiheet tällä janalla Ja tässä ideologiassa hahmottuvat aikuisuuden kautta, sen peileinä.''

Tein ajatuskokeen. Kuvittelin, että elämme maailmassa, jossa lapsille tarkoitetut taiteen tuotteet otetaan yhtä vakavasti kuin aikuiskulttuuri. Miten sellaisessa maailmasssa elävänä analysoisin Liisa Helmisen, Marjut Rimmisen ja Riho Untin 13-osaisen nukkeanimaation?

Hannele Huovi on kirjoittanut Urpon ja Turpon olioiksi, jotka tiedostavat leikkinalleutensa. Kun toinen karhuista hyppää kylpyammeeseen, perheen äiti nostaa sen sieltä ja tutkii lappua vettyneen karhun kyljessä "En tiennyt, että meissä on pesuohjeet", Turpo toteaa.

Urpoja Turpo jäljittelevät sekä kirjojen tarinoita että isäntäperheensä jokapäiväisiä rutiineja. Kirjojen tarinoita lastenhuoneessa näytellessään ja uudelleen fabuloidessaan karhut ovat ajattomia; niille on kaikki mahdollista Ne tekevät sinisestä matosta meren, jonka aalloilla ne purjehtivat pienessä kipossa Hamletia näytellessään ne ottavat luurankonukelta pään: "Anteeksi, mutta taide vaatii uhrauksia",Turpo sanoo päättömälle nukelle.

Ulkoisesti karhut ovat yhtä haavoittuvia kuin ihmiset. Kun Urpo hukkaa hetkeksi nenänsä, se itkee. Se mikä merkitsee Urpolle ja Turpolle järjestystä, on perheen vanhemmille kaaos - ja päin vastoin. Kerran vastakohta näytetään sananmukaisesti: lastenhuone on sekaisin, ja perheen isä tulee imuroimaan. Hän toimii nopeasti ja rationaalisesti, työntaa imurilla lelut syrjään ja asettelee ne sitten riveihin pienimmästä suurimpaan.

Kun karhut näkevät isän "järjestyksen", ne huudahtavat: "Voi hävityksen kauhistus! Täällä on autiota ja turvatonta." Sitten ne kaatavat lelukorin ja ryhtyvät rakentamaan omaa järjestystään, uusia maailmoja, sekä jäljiteltyjä että itse keksittyjä.

Mircea Eliade hahmottelee teoksessa Ikuisen paluun myytti (suom. 1992) kaksi erilaisen kulttuurin synnyttämää ihmistyyppiä. Löysin ne Urpo ja Turpo -animaatioista. (Juuri tämän jännitteenkö takia Urpo ja Turpo vaikuttavat ikään kuin hyvin filosofisilta tarinoilta - juonien näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta?)

Eliaden mukaan maailmajakautuu auterittisiin ja epäautenttisiin ihmisiin. Niiden tapa ymmärtää historia ja aika poikkeavat toisistaan siten, että autenttinen ihminen luo itsensä uudelleen ja uudelleen myyttien ja symbolien avulla. Epäautenttinen ihminen taas on lineaarisen historiankäsityksen tuote: ihmisen "todellinen" olemus katoaa maailman epätodellisuuteen, kaikkeen siihen, mitä "tapahtuu" ja minkä virrassa ihminen yrittää elää.

Epäautenttisia olemme tietenkin me länsimaisen kulttuurin tuotteet ja autenttisia taas alkuperäiskansojen edustajat. Urpoja Turpo -animaatioissa autenttisia olioita ovat karhut ja epäautenttisia perheen isä ja äiti. Kohtauksessa, jossa perheen isä imuroi lastenhuoneeseen "järjestyksen", näemme pienoiskoossa sen, miten länsimainen kulttuuri ylemmyydessään lakaisee primitiivisen "kehittymättömyyden" pois tieltään.

Autenttinen ihminen elää Eliaden mukaan tässä maailmassa, mutta vapaana sen lainalaisuuksista. Häntä eivät sido aika ja paikka, hän on vapaa liikkumaan tahtonsa mukaan, samanaikaisesti sekä ajassa että ikuisuudessa.

Epäautenttisen ihmisen elämä perustuu toisilta opittuihin periaatteisiin.

Hän on "langennut" - ei tosin sanan juutalaiskristillisessä merkityksessä vaan siksi että on kadottanut leikin, myytit ja riitit, kaiken sen mikä antaa esimerkin autenttisen ihmisen toiminnalle. Eliaden mielestä "pelastuakseen" ihmisen on kuoltava maailmalle.

Urpo ja Turpo katsovat maailmaa ylempää: ne ovat pelastautuneet karhun nahkoihin ja hypänneet kirjahyllyyn, jossa ne paneutuvat maailmankirjallisuuteen - niin Hamletiin kuin Punahilkkaan ja Wilhelm Telliin. Satujen antaman esimerkin voimin ne hyppäävät hyllystä alas ja toteuttavat tarinoiden ikiaikaisia toimintamalleja. Ja sitten ne palaavat taas kirjahyllyyn, ikuisesti.

Kun perheessä on iltapuuhien aika, myös Urpoja Turpo etsivät itselleen sopivat potat. Kahvikupeilla istuessaan ne jatkavat kirjojen lukemista siirtyen vaivattomasti Andersenin Todellisen prinsessan problematiikkaan järjestäen lastenhuoneen nukeille herneprinsessatestin.

Perheen vanhempia esittävät virolaiset näyttelijät, joiden suuta ei näytetä koskaan heidän puhuessaan. Puhe on jälkiäänitetty Suomessa; vanhemmat ovat aina puhuessaan selin tai vilahtavat juuri kuvasta ulos. Se että vanhempien puhe tulee muualta, antaa tunteen heidän epätodellisuudestaan, siitä, että he eivät ole oikein olemassa. Koska he eivät "puhu", he eivät myöskään "elä". Karhujen olemisen primitiivisyys, "elävyys" vahvistuu, kun se peilautuu epäautenttisilta tuntuvien vanhempien mykkyyteen.

Aina hiukan toisaalla lausutut repliikit ovat aina aikaan ja tilanteeseen sidottuja. Vanhemmat ilmoittavat lähtevänsä teatteriin, puhuvat arkipäiväisyyksiä puhelimessa tai kertovat, mitä lasten tulee tiettynä kellonaikana tehdä. "Kello on nyt jo vaikka mitä", äiti sanoo hätyytellessään lapsiaan yöpuulle.

Perheen tytär ja poika elävät eliadelaisin käsittein puoliksi autenttista, puoliksi epäautenttista elämää. Heillä on toinen jalka karhujen leikkimaailmassa, jossa kaikki on mahdollista, toinen jalka aikuismaailmassa,jonne heitä integroidaan pikku tehtävin ja käytöstapaopastuksin.

Niukoin vihjauksin annetaan ymmärtää, että leikkikarhuja saattaakin liikutella perheen poika, ehkä myös tytär. Itse samastuin perheen salamieli seen poikaan,joka väitti että vauva on sotkenut las tenhuoneen tai leiponut pippurisia korvapuusteja. (Animaatioissa kaikki villit teot ovat karhujen tekemiä.) Perheen Oikeat ihmiset - isä ja äiti - eivät voi kuvitellakaan, että kaiken mielenkiintoisen tekevätkin perheessä karhut.

Urpon ja Turpon filosofia voidaan tiivistää lauseeseen: "Löydä sisäinen karhusi."