Sininen Delfiini
Runokokoelma (1970)
Sikermästä: KESÄLLÄ
Lintuset laulaa lehdossa, kun kesä tulee! Käköset kukahtelee kuusikossa, kun sauna lämpiää! Ahvenet kutevat rannalla, kun laine liplattaa! Ja kaikkialta kuuluu sotien jyry, kun kesä tulee niin hiljaa, niin hiljaa.
(s. 43)
-------
Heitin vettä, kipollisen, kuparikipollisen, vaskea kippo, puusta varsi, kiville mustanpuhuville, kivet puhuivat, mustanpuhuvat, kihahtivat, jyrähtelivät kivet, saunanukko puhalteli löylyä, pehmeä löyly hikelteli ihossa, hiki valui, kiuas sihisi, pitkään, savuiset seinät, pehmeä löyly, lisää vettä, porahteli vesi kivillä, löyly kierahti lauteille, ihmisten iho hikisi, ihot punoittivat löylystä, vielä hiven vettä, mustanpuhuville kivisille, lämmin, pehmeä löyly, savunpehmeä tuoksu, kiiltelevät seinät, mustat noesta, mustat kivet, kuumia, sihisee, kuhisee löyly, sitten, ovi kläppää auki ja kiinni, loiskuu, läiskähtää, ovi kläppää, loiskuu, läiskähtää, saunassa rauha, pehmeä löyly, lauteet tyhjät, kivet kuivat, järvessä loiske, ähellys, puhallus.
(s. 44)
-------
Kylällä
Nuoria hoikkajäsenisiä ihmisiä tulee koulun pihalta. He menevät kirkkoon. Opettajalla on leveälahkeiset housut. Raidallista mustaa kangasta, arvattavasti vanhaa hyvää englantilaista, koko puku; opettajalla on juhlariki yllä. Nuorilla ihmisillä on vapaammat asut, niin vanhemmat sanovat sen, tytöillä vaaleita ja värillisiä ohuita housuja, joiden läpi näkee reisilihaksien elämisen kun he astuvat. Pojilla on teryleenihousuja joissa ei ole ryppyjä, pusero joka paljastaa hontelon varren. Naamat ovat puhtaat, ovat kerrankin pesseet. Kengät ovat ne paremmat.
Miksi puhua näin paljon kirkkoon menevien koululaisten, oppikoululaisten vaatteista? Se oli ainoa asia minkä niistä nuorista ihmisistä näin, kun ajoin taksilla ohi. En minä puhunut niitten kanssa. Eivätkä he puhuneet minulle. Minä istuin autossa. ikkuna oli kiinni. Heille maailman ajattelisi olevan auki.
(s. 45)
-------
On niinkuin minä jäisin tappiolle, järvi on saartanut minut, linnut mekastavat niin että ei ehdi muuta kuunnella, puut kasvavat, ruoho kuhisee, mitä minä teen mitä minä teen kun kaikki tapahtuu vaikka minä en tee mitään.
(s. 46)
-------
Pohjaan on neljä metriä, pohja on tasaista mutaa. Sitten lohkare ja toinen lohkare ja vene karahtaa kiinni. Kierrän lohkareet ja etenen taas; pohjaan on nyt viisi metriä. Sinne näkee juuri ja juuri, tässä valaistuksessa, sitten pohjaan ei enää näy. On mustaa. Sitä on keveämpi katsoa kuin lohkareista hämyä, kutsuvaa.
(s. 47)
-------
Koivuimpyeen viherrys tummien kuusten lomassa. Kuikan muraja niemellä, veneen soutu järven tyyntyvällä pinnalla, se on sitä että nyt on kesä.
Kun vielä tulevat hyttyset ja kärpäset ja paarmat, niin kesä on kukassa.
(s. 48)
-------
Tämän pimeämmäksi ei maailma tule. Ulkona ei näe lukea, se on hyvä. Ulkona ei enää pala olkapäät. Etelässä on pimeä.
Pohjoisrannan puut tökkivät kiiloja taivaaseen. Maalaisinko taivaanrannan keltaiseksi? Koivujen lehdet ovat vielä keltaisen vihreät. On se kohta kesästä. Sinä nukut yläkerrassa. Radio laulaa viisuja. Ikkunoista näkee ulos vaikka valot palavat. Luonto on absurdi: kuikat keskustelevat.
(s. 49)
-------
Yö, niinkuin Karjalan yö kesäkuussa, ja järvi.
Tuuli lähti pois, vesi tuli kiiltäväksi. Minä sousin veneellä järvellä, aurinko punasi pilvien reunoja pohjoisessa, järven pinnalta peilautui maailman puna. Veneen tervattu keula työntyi pohjan päällä.
Tumma mutapohja, sitten uppotukki, risuja, sitten, äkkiä, isoja lohkareita, joista yksi pistää melkein pintaan.
Kun veneen köli rusahtaa lohkareeseen, lähtee lintu rantaruovikosta lentoon, lentää veneen läheltä ja huutaa: kuik kuik kuik.
Ja yö on taas, kesäkuussa, Karjalan kesäyö, hämysti lähes vaiti. Itäisellä selällä seilaa utupurjeita.
(s. 50)
-------
sivut 51 & 52 siirretty täältä turvaan 10.3.2014
Juatisen takana sinistyy sinoberi-ilta. Musta suolintu kirkuu siipi koholla iltaan. Järvi on tummempi kuin taivas, metsän rantu on tumma rantu jota ei enää näe, näkee vain sinoberin metsän yllä ja alla.
Ei näy ainutta valoa: naapuria.
(s. 53)
-------
Siitä se pulahti. Renkaat levisivät ympärillä. Telkkä katseli ja kuunteli. Ei kuullut mitään, pöyhisteli lihaksiaan, sukelsi. Sinne se taas meni. Taivaan ja maan väliin liukui pilvet. Kuu maalasi pilvet vaaleiksi. Minä olin katsomassa miten hiljaista oli. Vesi oli ikäänkuin varuillaan. Liikkumatta. Vesi pidätti henkeään. Odottiko se jäätä? Oli pakkasta. Mitä tuo telkkä tekee täällä? Menisi pois jo: Jos se halusi ottaa viimeiset hiljaisuuden rippeet muistoksi etelään. Okei, sorsa, siitä vaan, ole rauhassa.
(s. 54)
Seuraava ote: 6
Paluu alkuun