Sulle on sanoma täällä
Runokokoelma (1972)
s. 61:
Jouset! Kirjoituskone jossa ei ole huutomerkkiä!
Ne alkoivat, väärin, hiven säröä, transistoreista. Jouset viuhuvat, kulkevat. Minä joka olen merimies, osaan arvostaa kulkemista. Moni joka on vain runoilija ei osaa kulkea.
Viulut menee nauhalla. (Nauhurissa on paljon tekniikkaa. Siinä on satoja komponentteja. Se pyörii neljällä nopeudella. Nauhat menee kelalta kelalle. Stereo, ja kuulokkeissa se tulee pään sisään, hiukan taakse, mutta niin että kuulee jousimies hankaa peistään. Ihmeelliset transistorit!)
Nyt ne karkasivat, jouset. Arvaan että kapellimestari, soittimien merikapteeni, tohelo, sohii ja saa ne ojennukseen.
Entä meri! Voittamaton ja ylevä meri. Se panee teräslaivan notkumaan, me vapisemme, notkumme parta vaahdoten ylös, kallistumme hankalasti irtonaiset sisälmykset luisuvat, liukuvat, liukkaat, ja laiva on heti toisinpäin toisessa mutkassa.
Näin me laivan kanssa meren sisässä, iso kasa terästä ja jokunen hermoheikko rotta laivassa. Ja meri! Mitä me täällä merellä, oikealla on merta, ja edessä, kohoavia vesipatsaita pitkittäin, säihkyvät roiskeet, kohisee!
se on meri! Takana on meri, sitä on siellä, tiedän sillä me jätämme sitä sinne koko ajan. Siellä on lokkeja, joskus, tänään oli oikealla puolen parvi delfiineitä, ne kurvasi alas maininkia, väistivät valkoviiruiset pärskeet, evät tutisivat viimassa, ne sukelsi, ne ui ja ne eli.
Tiedätkö sinä ihminen mitä on elää. En pannut kysymysmerkkiä, sillä sinä et tiedä. Et ole kysynyt delfiineiltä. Kysy? Et sinä kuitenkaan kysy. Sinä et edes osaa lukea.
Me vaan selitämme ja emme usko mitä tiedämme.
Jouset on helppoja. Ne viuhuu vaan. Ne viuhuu niinku soittajat saa ne vinkumaan. Niinku taulun värittäjä joka maalaa kuvia, tekee niitä useita, siittää sisintään suteilla ja maalilastoilla ja ruiskuilla ja katsoo ja seisoo sitten käsi taskussa: - Kelpaisiko tämä mereksi?
Ei merta kukaan tiedä. Huutomerkki. Meri. Menee. Soi. Korvissa. En minä tai sinä siitä mitään ymmärrä.
Sinä tuskin tiedät miltä haisee merellä, oikein merellä, keskellä merta eikä missään saakelin virtsakaivossa kuten Itämeri, kun avaa räkäiset sieraimet, pärskäisee klöntit mereen puurin yli, ähkäisee ja vetää oikeata merta keuhkoon. Se spuulaa sonnat kurkusta, ravistaa pölyisen pään selkeäksi, elät, olet merellä,
mutta sitä on turha kertoa. Ei ne kun on merellä mitään huomaa: kaikki niinkuin aina, kotona. Me, meidän koti, meri. Meri! Ja pölyiset kaupungit? Kapakat ja kadut. Muualle ei pääse kuin kapakkaan. Ei ne päästä meitä hyvin valaistuihin olohuoneisiin katsomaan telkkaria. Ne soittaa poliisin.
Ja kaiken aikaa jouset. Viulut. Viuhuvat. Nauha on pitkä, se soi. Onko se meri? Aina vaan on. Soi.
Jos painaa nappia loppuuko meri? Jollei jousi soi, soiko meri. Puhelin. Kello on puoli kaksitoista. (Jouset soi. Aika?) Jossakin muualla kello on jotain muuta. Kello, meri?
Olisi taskussa yksi poiju, punaiseksi maalattu. Pieni vilkkuva lamppu päässä, niinku humalassa, kekkulissa keikkuisi meressä, vilkkuisi silmä punaisena. Uittaisi siihen jousilaivoja, soittoa katselisi silmillä, kuulisi korvilla, ja sitten sylkäisisi, nielaisisi kuolan suusta, sanoisi sitten, ihan hiljaa, tasaisesti, selvällä äänellä, korottamatta ääntään: -Ah. Meri.
Seuraava ote: 13.
Paluu alkuun
Sivua kehitelty 3.1999 - 5.1999 - 3,6,7 & 8/2000 - 11.5.2002