Jos sinä etsit onnea

Muita otteita kokoelmasta:   2a     2b     3     4     5  

Runo osastosta I (MASSAA)

---

Eka runo, Massaa, kertomus miten jungmanni merille lähti, 
Turusta Pansion telakalta eräänä 
toukokuun varhaisena aamuna vuonna 1962:
 




Massaa,
harmaata murenevaa puumassaa, selluloosaa,
minä tämän laivan kanssa kuskaisin.
Monet myrskyiset matkat. Tyyntäkin.
Palelisin yytsikissä siivellä.
Seisoisin ruorissa brykällä.


Tänä unisena aamuna, toukokuussa,
vajaat seitsemäntoista vuotta sitten,
telakalla, minä kävelen kapsäkki kourassa
telakan roinan välitse tätä laivaa kohti.
Laiva näyttää pieneltä,
mutta kyllä siitä kaikki tarpeellinen löytyisi.


Se on ruosteessa ja rähjäisen tuntuinen.
En vielä osannut nähdä sitä kurinalaista
järjestystä kannella:
kolmospuomin vinttureita huollettiin
ja breventteri oli kannella isona kieppinä,
mantteli ja kaijanarut samoin.
Laiturilta luikersi johtoja työmiehille:
hitsausletkut ja paineilmaletku, sähköjohtoja.


Minua nukutti pirusti.
Minä nielaisin epävarmasti.
Tuonne minun olisi määrä nyt mennä.
Löydettyäni lankkusillan
lähden varovasti astumaan laivaan.


Jokaisella jalan liikkeellä 
          jätän maaelämän taakseni.


Joka askeleella tulen lähemmäs meren elämää,
tapoja ja lakeja.
Olen jo puolessa välissä.
Laivan ja laiturin välissä on fendarit
ja fendarien välistä pilkottaa
		paskainen vesi.


Jos nyt kääntyisin ja menisin kotiin
	niin en minä olisi ikinä missään käynytkään.


Ruosteinen laivan kylki ilkkui minulle:
'Ähää maakrapu. Tulehan vielä lähemmäksi ...'
Minä astuin askeleen. Toisen perään.
Minä näin jo laivan kannen.
Johdot ja letkut luikertelivat sikin sokin kannella.
Telakalla aloitettiin töitä.
Saisinkohan minä 
             vaikka täältä telakalta jotain työtä?
Vaikka juoksupojaksi edes?


Laivan kannella ei näkynyt vielä ketään.
Ahterissa seisoskeli pari merimiestä kädet taskuissa.
Haukottelivat unisesti,
	tallustelivat sitten laivan sisään.
Kahville kait.


Tehtaalta, jostakin, varmasti löytyisi jotakin työtä.
Minä otin taas yhden varovaisen askeleen.
Olin jo laivan päällä. Olin meren omaisuutta,
vaikka en sitä itse vielä tajunnutkaan.


Meri loiskahti parisen kertaa.
Kalvakka ahven pyörähti inhosta meren selällä
käännyttyään laivaan päin telakan salmessa.


Laiva hengitti raskaasti, voimaa uhkuen.
Minä en tiennyt vielä oikeastaan yhtään mitään.
Laivan runkoon välittyi jo minunkin painoni.
Minä olin jo osa laivaa,
	vaikken vielä kenkiäni ollut 
                       sen kannelle laskenut.


Toivoin viime hetken pelastusta:
että laiva räjähtäisi,
uppoaisi siihen paikkaan,
	tai tulisi edes sota.


Mutta minulta oli toivo mennyt
astuessani viikkoa aikaisemmin myllyn ovesta.
Myllyssä työnvälittäjä oli tarkistanut paperini
ja pannut minunkin nimen listalle.


Sieluni meni jo silloin.
Nyt tämä laiva halusi nielaista minut
lihoineni luineni,
karvoineni päivineni.


Ja niin minä astuin laivan kannelle.
Minä tunsin teräslevyn sykkivän
minun kenkäni alla.


Minä astelin askel kerrallaan perään päin.
Ja heti ensimmäisestä askeleesta 
         laiva oli tallettanut
             omaan tärinäänsä
heiveröisen ja tohelon tuntuisen jungmannin.


Selvä maakrapu vielä.
Ei osaa edes laivan kannella kävellä.
Kävelee kuin olisi Turun torilla, 
       mutta odotas,
minä opetan ja oppii se, 
          oppii, mietti laiva.


Minä nousin raput kannelta ahterikongille.
Kuulin apukoneiden jyrinän.
Menin ensimmäisestä ovesta sisään
Tietenkin se oli väärä ovi.


Ja niin minä olin laivan sisällä.
Laiva oli nielaissut minut.
Meri oli minut ottanut, 
        ja sen jälkeen se on menoa ollut.


Ja vasta vuosia myöhemmin minä sen opin,
maalla, autojen kanssa:
ei niin paksua rautaa
	etteikö se ruostuisi,
eikä niin hyvää maalia
	etteikö ruoste läpi tulisi.


ja kaikki muu: jutut:
	merien suolaiset tuulet
			ja
			   pärskeet.

 





Paluu historia-sivulle  takaisin



--------



Juhani Tikkanen






  




Seuraava osasto: 2a     



 
Paluu alkuun  




päivitetty 3.1999 - 5.1999 - 03.2000 - 27.4.2002, chk 8.11.03