Jos sinä etsit onnea

Muita otteita kokoelmasta:   1     2a     3     4     5     6  

Osastosta II (VASSORIN RUNOT) osa b

---

s. 22:



Pilvet synkistävät taivaan,
	ne työntyvät mereltä päin
		metsän yli pihalle,
ja ryöpsähtää sadekuuro
	kuin kuusen terävä latva
olisi puhkaissut pilven.


Ryöppyinä sade läiskii maahan, ja pilvi
tyhjennettyään seilaa takaisin merelle
täyttymään.




--------





s. 23:


Sada sade
	tuule tuuli
		puiden ylitse,
aurinko puhalla maan yli

lehdet, lehdet, kahiskaa tuulelle tietä


aamu
   hiljaa
       hiljaa valkenee




--------





s. 24:


Yksinäinen urhea lintu ääntelee pöheikössä.
Koivun oksat riippuvat vaisusti maata kohden.
Kuuluu ääni kun hengitän.
Jotain muutakin ääntä on:
	hyttynen ynisee.




--------







s. 25:


Kaislikko huojuu keveissä aalloissa.
Lahorastas kajauttaa laulun metsästä.
Peltovaris vastaa navetan takaa.
Kolea tuuli
	hiljaa hiipii,
tyyntyvässä illassa minun,
   yksinäisen istujan,
	tulee heti vilu.










s. 26:


Kaksi muuttohanhea tekee mahalaskun lahdelle.
Kaislikossa havisee vihreä lehti
toista kaislan vihreää lehteä vasten.


Maalta päin tyynelle lahdelle
	työntyy ilta,
		kolea, kolea.






Paluu  Historia - sivulle. 




--------





s. 28:



Sinä yönä
   jona yksinäinen hyttynen vainosi minua
ja poimin lahnan suomuja lattialta
	paperi oli vähissä


Tänä yönä, valot palavat


tämä rakennus on tiukasti kiinni kalliossa,
rakettu,
   purjehtii pilvien läpi


Vähää ennen aamua
   vasta havahduin huomaamaan
	kuinka nopeasti kirjoitin nämä runot



 



	Jälkikirjoitus:
	Edellä on oma viestinsä pisteiden puutumisella,
	isot alkukirjaimetkin puutuilevat,
	ei oikeastaan tarvitsisi selitellä;
	maistuu puulta.
	Puudun.


--------





s. 31:


Talvinen päivä hämärtyy illaksi
	hitaasti hitaasti himmenee valo
minä odotan sinua
sitä tulet linja-autolla
kannat kassia ja sinulla on punainen pipo,
sinä tulet sisään
ja minä suutelen sinua


me keitetään teetä
ja kun illan taivas hitaasti hitaasti mustenee
me viimein sammutetaan valo
ja me nukutaan
vierekkäin, vieri vieressä,
    kuten metsän puut
puu puun vieressä, illasta iltaan, pitkät päivät
ja yöt, vieri vieressä oksat suhisten eri tuulissa






--------



s. 32:


On hiljaista
   kuten sulavan jääkaapin pakkasosastossa:
silloin tällöin
     joku jäämöhkäle
	      luhistuu.




--------





s. 33:


Ajattelin heitä,
   ystäviäni,
jotka vaivoin tervehtivät
	jos minä soitan heille,
mutta jotka eivät koskaan soita minulle,
saati tule vieraisille.


Minä yritän uskoa yhteiskuntaan,
että yhteiskunta muodostuu ihmisistä,
        että demokratia toimisi.


Ei demokratia ikinä toimi, todella.
Tarvitaan enemmistön diktatuuria.
Ja sehän meillä jo on?
Mutta kun enemmistökin 
	on vain suuri joukko
erilaisia vähemmistöjä,
   joista monikaan mitään erityistä ajattele,
minäkin, tässä, ystäviäni,
     olematonta, ajattelen.


Minä kaipaan, vähän aikaa, hetken,
sitten levottomuus taas menee ohi,
niinkuin jossain merellä,
kuten Atlantti,
vanha maininki,
	horisontin peittää,
vyöryy hiljalleen laivan ohitse,
     on mennyt, ohi.




--------





s. 36:


Panin uunin täyteen klapeja
   ja raapaisen tulitikulla tulen.
Uuniin humisee ilmaa
     sitä tulee huoneeseen
	   ovien ja ikkunoiden raosta.
Seinän huokoset hengittävät.
Avonaisista uuninluukuista 
		säteilee kuumia säteitä.
Ne osuvat ilmamolekyyliin.
Piippuun humiseva ilmavirta vie mennessään
	pölyhiukkaset.


Hiillos hiipuu hissukseen.
Kuuma uunin kylki hönki kuumuutta huoneeseen
   ja se oli ihan lämmin vielä aamullakin.




--------





s. 37:


Ilta pimeni.
Tulin sisään.
Lapset leipoi vaimon kanssa omenapiirakkaa.
Kävi huiske.
Uuni hohkaa lämmintä.
Olin sahannut puita
	ja pilkkonut klapeja.
Taivas paljastui pilvi pilveltä
    ja iltaa kohden säähän tuli tuttu
		syksyn kirpeä haju.
Ajan auton yöksi talliin.
Suljen tallin ovet,
   vien sylyksen puita sisälle.
Tuoreen omenapiirakan haju kutkuttaa.
Minä rakastan minun vaimoani.
Kuulostaa hoopolta sanoa se,
    kun sen sanoo,
	niin se kuulostaa melkein valheelta.
Kenties siksi en sitä monesti sanokaan.
Ja mitä sitä turhaan aina hokemaan,
     rakkautta,
sama se on,
	päivänselvä juttu,
ihan kuin nyt tämä syksyn tulo,
tai illalla päivän pimeneminen.
Kun keittiön ikkunaan syttyy valo,
   ja makuuhuoneeseen
	kun lapsemme tölmäävät nukkumaan.
Kilpaa kiljuvat mitä tänä iltana luetaan,
   aamulla heräävät, avaavat silmänsä.
Rakkautta, koko pihan tapahtumat,
	puitten pilkkominen,
   valon sytyttäminen, TV:n killistely.
Yhteinen kahvin juonti.
Totta se on, hiljainen, päivänselvä juttu; 
rakkaus.


Ja kyllähän sinä sen tiedät,
	sanomattakin.




--------





s. 39:


Me mentiin nukkumaan.
Minä sammutin valot.
Sänky tuntui kylmältä.
Minä livahdin vaimon peitteen alle.
Huulet hamuilivat huulia,
  lämmin sähkövirta kiersi huulilta huulille
	ja toinen toisensa lomassa olevien varpaitten kautta


minusta häneen
	ja takaisin minuun.


Oli mukava olla.








  





Seuraava osasto: 3     



 


Paluu alkuun