Neljäs kirje Myllykylän Mestari Pertti Niemiselle

Julkaistu 29.6.1989 Otavan julkaisemassa Onnittelukirja Pertti Niemiselle

"Minä itse

kahdeskymmenes -

ensimmäinen"


 


Kun Myllykylän Mestari Pertti Nieminen 
keväisenä päivänä käänsi Li Po.n runoja, 
hän kuuli äänen 
joka tuli pihalta.
Mestari säikähti, astui kuistille ja tähysi pihalle, portille ja peltojen yli metsän reunaan saakka.
Keväinen kirkas poutataivas suhisee, pihakoivun hiirenkorvilla olevat oksat huokailevat: "Oi talvi, joko heti tulit takaisin!",
kaukaisen metsän reunan puut alkoivat kohista, taivas syöksyi pauhunalla peltojen yli kuten vuonna -44 Kannaksella Kansa Taisteli, Miehet Kertovat lehdessä, samassa metsänreuna peittyi harmaan lumimyrskyn dur-alumiinin värisen esiripun alle; alkoi sataa lunta pieninä vajaakuntoisina kiteinä, kiderakenne edes kahdella siteellä kiteyteenä: - Oi mikä kuvanveistäjän aarreaitta!
Taivas pyryttää keskentekoisia lumikiteitä, kevätmyrskyn murskaamina Myllykylän Mestari Pertti Niemisen maisemassa!
Mestarin vaimo Nelli tuli myös terassille, kysyi: "Mikä ääni tämä on?"
Nelli katsoo peltojen yli metsän reunaan, ei näe metsää, ei puita, katsoo taivaalle, josta ruhjoutuneet keskentekoiset lumikiteen teelmät sipsuttavat silmille; Nellin hiuskiehkurat pyörähtävät.
"Voi, onko tämä jo kesän myrsky! Miten nyt käy Juhannuksen?" Mestari Pertti Nieminen tarttuu Nelliä harteista, sulkevat oven huolellisesti perässään ja pihamaalle jäi raivostunut kevätmyrsky.
Voi sitä kohisevaa pauhinaa, kuten Hyvinkään rautatiesillalla Joensuun yöpikajunan kiitäessä kohti Helsinkiä; ei kuulu kaupungin ääniä, ei autojen torvet soi, vain veturin ja makuuvaunujen telien kolke kun laakerit ovat jo vähän väljät ja kiskot kuluneita ja routa nitkuttanut ratapölkkyjä vinoon.
"Ääni kuuluu pihan puista" sanoo Mestari Pertti Nieminen, "Jollei pihalla olisi puita, olisi hiljaista. Kuulisi kahvinkeittimen porpotuksen."
"Voi miksi kevään pitää mekastaa noin, miksi luntakin, ja tuuli! Ei tuolla pysy hattukaan päässä", sanoo vaimo Nelli ja katsoo ulos eteläpäädyn ikkunasta mistä näkyy viiden kevätmyrskyn temmellys toistensa seassa.
Taksi ajaa pihaan, pakokaasu ohuena vesihöyrynä pakoputken nokasta tiputtaa pari tippaa vettä.
Matkustaja maksaa, ottaa laukkunsa eikä ehdi soittaa ovikelloa sillä ovi on jo auki.
Minä tulin Ensimmäiselle Matkalleni Myllykylän Mestari Pertti Niemisen luokse.
Tulin kevätmyrskyn mukana, sattumalta samaan aikaan. Vivaldin soidessa kahdesta kaiuttimesta, olohuoneen koillisen ja kaakon nurkista.
Myllykylässä ruohot kukoistivat, olivat vihreitä ja meheviä ja sadetta ennustavat kylän koirat popsivat niitä suihinsa.
Metsän tuuheat puut antoivat suojaa oraville ja kuusitiaisen poikasille.
Pahinta on kun alkukesän valovoimainen vehreys tulvii ja hukuttaa kevään hentoisen vihreän ja tappaa ojanpohjista viimeiset lumet ja jäät, ja kesätuulet puhaltavat kevään pölyt koilliseen kohti Riihimäen ongelmajätelaitosta. (Kyseistä laitosta ei silloin vielä ollut, mutta on runollisen komeata kirjoittaa näin.)
Kahvipöydässä Mestari Pertti Nieminen lausui: "Voi! Ruohoilla ja puilla on tunteet. Kun kesäinen myrsky tulee, ne alistuvat ja tuuli puhaltaa ne matalaksi. Mutta kun tyyntyy nousee ruoho ja puut taas uhmakkaasti pystyyn ja valtaavat osansa sinisestä taivaasta, missä kirkkaina öinä tähdet ja kuu loistavat kirkkaina, häikäisten esimerkiksi junankuljettajan silmiä."
Mitäpä siihen sanomista, mietin, otin palan kahvipullaa, nutustelin sitä suussani, ja aloin puhua ennen nielemistä, koska sanomisellani oli kiire tulla sanotuksi, ja pelkäsin että kesäinen lumimyrsky ulkona lakkaa ennenkuin saan ilmaistuksi itseni. Niin tärkeätä se oli.
"Onko ihme, että loistavan kirkas kevät himmenee kesän hentoiseen ja kypsään vihreyteen, kun kesällä lumimyrskyt myllertävät, ja silti koivut vain vahvistuvat ja juhannuksen aikoina niistä saa oivia saunavastoja.
Kuinka me, ihmiset, jotka olemme kuin keväinen kasvi, voimme kestää lumimyrskyn voiman! Jos olisimme yhdessä joukkona, leveänä rintamana niin lumimyrskyn tuuli puhaltaisi meidät nurin ja satuttaisimme päämme ja jäisimme makaamaan jäiselle pellolle, johon jäätyisimme. Mutta kun olemme yksin ei tuuli saa meistä otetta. Näin pysymme pystyssä emmekä ole kesän ruohon ja puiden kaltaisia, vaan ihmisiä, ihmisten keskellä. Lumimyrskyissä me senkun vahvenemme! Mitäs tähän sanot, oi Mestari?" puhuin innostuneesti.
"Voi sinua. Tiedäthän että kun metsän puut ovat kukoistaneet, niiden täytyy kadota, kuten keväthangen hohde häipyy auringon ja tuulen alta niin ihminenkin katoaa, ja lopulta jää vain tuulet taivaiden ja maan väliin pölyä pöllyttämään."
Mestari oli puhunut. Ulkona oli tyyntynyt. Ikkuna oli raollaan, levysoitin sammui, Vivaldin levy hiljeni. Ulkoa kuului ensimmäisten hyttysten verenhimoinen kiimalaulu ja ensimmäiset pääskyt kiisivät ahmimaan lentäviä ötököitä.
Myllykylässä oli Suvi. Pihakoivu kasvoi latvus kohti sinitaivasta levittyen, ja oli kuin pihakoivu olisi nauraa tihkunut puheitamme.


copyright Juhani Tikkanen

________________________________________

 
tekstien valintasivulle
 
Alkusivulle

sivu laadittu 10.4.1999