Tylsistyneet kynät kaipasivat teroitusta.
Puukko oli poissa,
yleensä se luimisteli papereiden ja jonkun avonaisen kirjan alla,
mutta nyt sieltä paljastui vain lakattu pöydän pinta.

Ei puukkoa! Ja kynät tylsiä! Tylsää.

Kävin katsomassa ruokapäydältä;
siellä oli toinen puukko, mutta sillä ei voi terottaa kyniä,
koska kosmoskynien sisältämä aniliini lienee myrkyllistä.

Ei tämä mitenkään runollista ole,
puukon kadotus.

Kävin liiterillä, kirves ja saha löytyivät,
siellähän ne ovat vuosikaudet olleet.
Kirveestä tahtoo irrota terä, sitä pitää varoa.
Saha on kunnossa,
eikä sitä tarvita koska puut ovat valmiiksi sahattuja klapeiksi.

Selän takana, korkealla mäntyjen latvoissa,
lenteli joku tsirp - tsirp säveltä ääntelevä lintu.
Kauempana jutusteli varis,
onneksi kauempana.

Kävin taas sisällä, katsoin makuukopinkin,
mutta miksi puukko siellä olisi ollutkaan?

Menin pikkumökille.
Siellähän se oli, terassin kaiteella.
terä paljaana
kuin Anna Lindhin vierailua odottamassa?

Puukko! Puukko!

Moran terä mustuu ja ruostuu helposti,
mutta niin kauan kun välttää tylsistämästä sitä kiviin tai nauloihin
tai koviin oksiin niin sillä pystyy terottamaan vanhoja kosmoskyniä.

Siihen tämä yksilö kelpaa vielä ainakin tämän kesän.
Nyt sen löysin; joku mökillä käynyt vaimon sukulaisista oli sen sinne vienyt,
perannut kai ahvenen, tai leikannut makkaraa, tai ottanut suojakseen
maailman pelkoja vastaan.

Teroitin tylsistyneet kosmoskynäni,
istuin penkille,
ja jatkoin kirjoittamista.

Kadonnut puukko on toisinto
ruotsalaisen ministerintappovälineen sukuisen puukon matkasta
kirjoitusmökistä rantamökin terassille.