Kari Aartoman esikoinen oli Pilvet ei pidä mistään kiinni, Nihil Interit 1999. Aartoma oli jo pitkään ollut tiedossa oleva runoilija. On tutkimaton seikka, mistä jotkut runoilijat ovat julkisuudessakin jo runoilijoita ennen kuin he edes ovat julkaisseet mitään. Aartoman kohdalla tärkeä seikka oli Turussa Taidetoimikunnan Reviiri-antologiassa mukana oleminen. Heille suotiin runsaasti julkisuutta ja jopa apurahoja ennen varsinaisen kirjan julkaisemista. Seikka pelasti osaltaan runouden 90-luvun aikoina näivettyneen nk. suurten kustantamoiden runo-inhon. Suurilta ei enää tuntunut runoja ilmestyvän, tosin he itse kehuivat julkaisevansa entistä enemmän. Juu, vanhoista runoista haalittuja antologioita, ja vanhoja käännöksiä. Samaan aikaan syntyi uusia nimenomaan runoja julkaisevia pienkustantamoja, Nihil Interit etunenässä. Nihil julkaisi vielä suurten kiusaksi laadukasta runoutta, ja hienoja käännöksiä, ja onnistui saamaan niihin julkisuutta ihan eri tavalla mitä isot koskaan ovat viitsineet runoihin ’sijoittaa’. Nihilin maanlaajuiset Road-Show.t aurasivat ympäri Suomea tilaa runoudelle. Osin Nihililläkään ei riittänyt omia runoilijoita ja niitä piti haalia äkkiä jostain lisää julkisuuteen. Polkaistiin Reviiri-antologiat joihin haalittiin uusia runoilijoita ja jotka lähetettiin runosodan eturintamaan ruokkimaan suomalaisten runonälkää. Homma toimi! Runous osoitti olevansa elossa. Pahin vaara tälle liikkeelle ilmeni olevan sen kapeus ja yksipuolisuus; aina vain samat nimet esittivät aina vain samoja vanhoja juttuja. Uudistuminen pysähtyi melkein alkuunsa, ja kun pienkustantamoita tuli lisää ei kaikille enää riittänyt esimerkiksi Läänin apurahoja, entiset kirjailijat kun eivät suostuneetkaan kuolemaan raakkeina pois heidän tieltään. Uusien joukkoon sopi ihailtavia uusien äänien kokeilijoita, jota alun innostuksen jälkeen toki paljastuivat entisten esikuviensa harmaiksi ihailijoiksi, Bukowski vaikka etunenässä. (Olisi edes Corso; Corson pommiruno on edelleen kai suomentamatta!) Uudistuminen ei ole ihan helppo juttu, vaikka uusia kokeellisia runoja on äkkiä tehty ja julkaistukin. Mistä saisi ensin lukijat nielemään uudet kieliopit ja ajattelutavat, sitten valtakunnan julkisuuden. Yleisradio on pitkään ollut painottunut toiverunojen pariin, siellä johtavina runotähtinä loistavat edelleenkin vain aale tynnit ja hellaakosket. Tanssiva Karhu osaltaan hiukan yrittää antaa Yleisradiosta uudistuneempaa kuvaa. Jokin yksittäinen kuriositeetti ei vielä nosta uusia liikkeitä betonoituihin sarkofageihin. Paljon olisi siis vielä tehtävää, jatkuvaa uurastusta ja uskoa omiin juttuihinsa. Liike jatkuu vielä ja on merkkejä että runous tuli jäädäkseen pieniin itsenäisiin porukoihin.

Turussa Savukeidas on tällä hetkellä yksi voimakkaimmista. Savukeidaskin lanseerasi kerralla useita uusia ’kirjailijoita’ Karusellikyyti-antologioilla. Niiden parasta antia oli hyvin toimitetut tekstit ja yhdenmukainen linja, ja samalla se ilmeni niiden heikkoudeksi; porukkaa oli sittenkin liian niukalti, tekstejä oli liian vähän. Karusellikyyti - antologia oli melko laiha; se kait yritti välttää Reviirien sekasortoa. Tuntuu että Reviireihin kuka tahansa impattiin mukaan joka vain vähänkin osasi laatia runojen näköisiä siistejä rivejä, ja vielä parempi jos hän oli hyvä esiintyjä. Hyvä esiintyjä saa tyhjänkin tekstin kuulostamaan upealta.

Aartomaa tuli runojulkisuuteen näinä aikoina, 90-luvun alkaessa. Pahaan henkiseen lamaan. Ja hän voitti, häneltä on jo kaksi omaa kokoelmaa. Ne ovat hyvin kirjoitettuja. Lukiessani vuoden 2001 Betonischubertia mietin että pahus!

Mitä nyt seuraa, miten tämä päättyy. Maailmassa ei mikään koskaan pääty. Maailma vain on, ja menee, tai ei mene. Se ei ole kiintoisaa, maailman ei tarvitse kiinnostaa koska hän on oma itsensä ja vain itselleen. Mitä tulitte tirkistelemään sellaista mikä ei teille kuulu?

Kari Aartoma Pilvet ei pidä mistään kiinni - kokoelmassaan sivulla 15: Ihmettelette mitä tyttö näkee jalkakäytävän laatoissa / kun jaksaa hypellä koko päivän. Sitä samaa mitä alkoholisti luulee saavansa kun juo koko elämänsä vaikka hänen täytyy tietää jatkuvan viinan lipittämisen tunkeutuvan aivoihin ja syrjäyttävän sieltä luovimmat ajatukset? Kohtuullinen nautiskelu tekee hyvää verenkierrolle ja sulattaa verisuonista rasvaa, mutta liiallisen viinan kanssa läträämisen on väitetty tekevän tuhojaan. Alkoholin nautiskelun kuvaaminen saa jatkuvasti Suomen kapakkayleisöltä kannustavia suosionosoituksia, kuinkas muutenkaan. Riittää kun kertoo ryypiskelleensä aamukuuteen asti ja notkuneensa hampaita pesemättä sänkyynsä, josta herää illan pimetessä jatkaakseen siitä mihin aamun valjetessa jäi; aivojensa liottamista kaljalla. Monet kestävät sitä vuosikymmenet. Kaikki eivät.

Elämä on rankkaa, eikä siitä kukaan selviä hengissä. Kirjoittavalla ihmisellä on tarvetta pohtia elämän tarkoitusta. Totuutta on etsitty ikuisesti ja aina se on löytynyt. Lopulta.

Sivulla 30 Aartoma on kirkkaimmillaan:

Keskeislyyrikoiden edellytettiin ylistävän kaunista luontoa ja kuvailevan sitä tasapainoiseksi ja mukavaksi paikaksi olla. Onhan olusillakin istuskelu hauskaa, eli pitäähän siitäkin kirjoittaa. Jos Aartoma pitäisi karsinoida johonkin runohäkkiin, niin mieluimmin sille puolelle toria missä saluunan ikkunoista tuikkii kutsuvaa valoa aamuyön tunneille saakka.

Turussa Nummenpakalla 14.5.2005

Juhani Tikkanen runoilija