Kevyttä yläpilveä Suomen nykyrunouden haudalla?
Kannanotto kesällä 1998
Jarkko Laine hieroo verta nenästään tölväisemällä Suomen todellista hallitsijaa, Hesaria. Runouslehti Tuli & Savussa 2/98 J. Laine sanoo, että Helsingin Sanomat on raskas pilvi joka lepää Suomen kulttuurielämän yllä.
Näinhän asianlaita on, ja Hesarin perässä kiipustavat maakuntien ykköslehdet kuuleman mukaan kapuilevat perässä olemaan pääkaupunkikeskeisiä Vallan Valtimolla Viilteleviä Voittajia. Valta on Helsingissä. Kaikki on Helsingissä. Mitä olematonta vastaan tappelemaan; valta ei ole Helsingissä eikä Helsingissä ole mitään.
Tänään kaikki tapahtuu Muualla-nimisessä Microsoftin määräämässä paikassa. Se on vähintään 32 Megainen keskusmuisti (teksti on kirjoitettu vuonna 1998, siis viime vuosituhannella jo) jossa pyörähtää Bill-pojan käsittämättömän tautiset ja vajavaiset ohjelmat. Tietokoneet tämän maailman kulttuurin hautaavat. Eivät silti huonolla laadullaan, ajankohtaisuudellaan, tehokkuudellaan, tasa-arvollaan, vaan siksi että tietokoneiden maailman elinikä on lyhyt. Lyhenevä kuin lapsipornotähden paita; 80-luvulla se ylettyi vielä innosta hytisevän lapsen luiseviin polviin, vuosisadanvaihteessa Y2K-ongelma käy kaiken kimppuun. (Y2K = Year 2 Kiloa, Kilo = 1000. Toisaalta digitaalinen Kilo tarkasti ottaen on desimaalein 1024, mutta eipä olla turhan niuhoja.)
Tietokoneilla luodut verkostot kuolevat. Vääjäämättä ja nopeasti. Nauhavarmistukset eivät kestä edes kymmentä vuotta. Lerput ja korput kestävät muutaman kymmenen vuotta. Muovia sisältävät CR-romput herpaantunevat nekin jonkin ajan kuluttua? Mutta niin murenee happopaperikin parissa sadassa vuodessa. Ja ihminen itse keskimäärin 80 vuoden kuluttua.
Kun Uljas Tietokonemaailma saa utopian läpi, eli paperittomuuden ja kaikki ihmisen tieto on vain sähköisenä, alkaa ihmiskunnan lähtölaskenta. En pidä mahdottomana että tämäntapaisia lähtöjä olisi sivilisaatiollemme jo maailmanhistoriassa tapahtunutkin. Mitä on nykyinen teknologian historian muutama tuhat vuotta verrattuna maapallon ikään? Kun poliittisen ihmisen muistia koko ajan rukataan lyhyemmäksi. Yksi vuosi on pitkä aika, äänestäjän muistille.
Näitä taustoja vasten keskustelu kirjallisuudestamme, runoudesta on melko yhdentekevää. On toki outoa ja sairasta seurata Hesarin linjoja Suomen runoudesta. En toisaalta tarkkaan tiedä miten runouden kanssa pitäisi julkisuudessa menetellä, mitä kertoa ja keitä kehua. Minusta modernismin vuosikymmenet ovat olleet kiitos Anhavan ja Haavikon johdolla Suomen kielen kauneuden ylistystä. On uskallettu nähdä tavallisissa lauseissa ihmisessä ja ympäröivässä maailmassa sen sisällä olevaa kauneutta: niistä tehty runoja ja niitä on luettu.
Ei loppuriimittelyissäkään mitään vikaa liene; onhan metsissäkin monta erilaista laulavaa lintua, variksista hippiäisiin. Hippiäisen mielestä hänen laulunsa pitäisi asettaa Kiasmaan näytille, ja varis taas lentää kraakkuu ja paskoo kaikkien niskaan. Sen jonka niskaan varis paskoi ei pidä siitä, kun taas joidenkin mielestä se on hauska vitsi.
Hirteen ei parin paskaruikkauksen takia kannata mennä. Hirttäytymisen sijasta voisi suunnata negatiiviset energiansa johonkin tuottavaan, kuten kulttuurivallanpitäjien lynkkaamiseen vanhaan kunnon lännen malliin. Vaihtuisi luutuneet valtalehtien kalkkeutumat, saataisiin lukea ihania muistokirjoituksia ja kuolinilmoituksen runolainauksesta saisi Liitto taas provikkansa?
Jos moderni runo Suomessa pääsi (liian myöhään) jaloilleen vasta Anhavan määrätietoisen ja taitavan työn tuloksena, niin lehdistö tuntuu vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä kaipailevan Leinon tapaisia lehtimies-runoilijoita. Leino helkytteli hienoja rivejään ja riimejään ja ne istuvat suomea puhuvien suissa kuten kieli istuu salamanterin suussa.
Leino oli mestari; hänen rivejään jaksaa vieläkin lukea, kuunnella lausuntakilpailuissa. Mutta entäs sitten? Sehän on hieno ja hyvä asia. Minäkin pidän tarkkaan huolta runohyllyjeni Leinoista, Kasimiriä myöten. Leinon lisäksi vaalin myös A. Kiven ja J. Lehtosenkin runoja, yli tuhannen muunkin runokokoelman ohella. Säilyttelen niitä hyllyilläni. Arvostan koko hyllykokonaisuutta enkä ole asettanut runoja paremmuusjärjestykseen. Runoista ei yksikään asetu muita paremmaksi. Niiden joukossa on joitakin joiden pariin mieluusti useinkin palailen. Mutta aina löydän uusia ihastelun kohteita.
Vastoin väsynyttä luuloa runous hengittää kuten metsissä kilometrien sienirihmasto soveliaana aikana piipahtelee pinnalla. Runouden rihmasto on uskomattoman maailmanlaajuinen; viimeinen sätkyn aihe oli Ginsbergin (Allen siis) Cosmopolitan Greetingsissä runo Salutations to Fernando Pessoa. Pessoaa taas olen tavaillut huonolla portugalin kielen taidolla Internetistä. Kauniita sivuja. Pessoa kirjoitti pääasiassa kurinalaista loppusointua. Kenties siksikö hänen runojaan ei aikoinaan niin hurraten osteltu? (Onhan Pessoaa suomeksikin, hieno suomennos.)
Ja sitten Allen kirjoittaa Salutations to Fernando 12.4.1988. Tosin Allen itsekehuu olevansa parempi runoilija, suuremmasta maasta, ja että Allenilla on 25 englanninkielistä kirjaa kun Pessoalla vain kolme.
Mikä on lopullinen runoilijan suuruuden mitta? Ei mikään näistä: myyntiluvut, painosmäärät, ykköslehden ylistys, paavin pannat, Hesarin toimittajien boikotti, rivien pituus, painopaperin laatu, kirjojen kaunis ulkoasu tai sisältö. Runoilijan suuruuden mitta on elämän yleinen mitta, niin kaun kun ihmiskunta elää on runouskin hengissä.
Jollakin tapaa. Ennen Lönnrotin rustaamaa Ilias-Kalevalaa runous eli suullisena kansan muistoissa. Sen ajan runoissa ei ollut tarkkaa päiväystä, osa aineksista siivilöityi ties kuinka kaukaa. Kun Suomen Kansan Vanhat Runot kasattiin porno-sensuroituina raskaisiin kansiin ne pysähtyivät ja niitä alettiin tutkia tieteellisesti. Ne kuolivat ja tuli tilaa uusille runontekijöille, uusille runoille. Joihin ainekset silti edelleenkin siivilöityvät ties kuinka kaukaa, ja kestävät minkä kestävät. Kuten ihmiskunta. Sen verran runoudella on sidoksia tähän avaruudessa hoipertelevaan kaikkeuteen.
Ei ihme jos Hesarin kulttuurisivut on ainakin runouden osalta ihan pihalla. Näin suuressa maailmassa, niin pieni kaupunki.
Kesällä 1998 Juhani Tikkanen, runoilija