Pekka Kejonen
Kevätpäiväntasaus
WSOY 2000.

Olin hukannut, muutaman muun kirjan kanssa, Kejosen Kevätpäiväntasauksen muutamaksi vuodeksi. Luin sen nyt taas pariin kertaan. Aikoinaan vuonna 2000 muistan lukeneeni sen myös pariin kertaan. Siitä oli mieleeni jäänyt musitikuvia. Oli mielenkiintoista monen vuoden jälkeen avata kertaalleen lukemansa kokoelma, josta mieleeni jäi erityisen mieluisia ajatuksia vielä kaiken lisäksi.

Alkuosa oli lievää pettymystä. Mietin että luen väärää kirjaa. Kejonen puhuu kuin Siperialainen turistiopas jostain syrjässä olevasta kylästä jonka nimi kirjoitetaan helsinki. Mutta pelastus aukeni kun kahlasin sikermä III.lle. Siitä eteenpäin olivat ne tekstit joiden fiilikset muistin. Eivätkä ne pettäneet.

	Kun ylittää napapiirin
	elämä demokratisoituu,
	lunta ja pimeää riittää kaikille. 

Napapiiri on pari poron pisun mittaista rupeamaa Rovaniemeltä kohti Ohcejohkaa. Ja Deatnua. Napapiirin Nesteen kahvilassa olen muutaman kerran käynyt juomassa pullakahvit. Kuppila on valaistu tila missä on siistiä ja lämmintä. Deatnu, eli uus-suomeksi Teno, on rajajoki Natomaan ja Suomenmaan välillä.

	vuosi vuodelta aiemmin
	kaipaan joelle
	ajalehtimaan yhdessä sumujen kanssa.

	Mentyäsi kevään pisaroita
	laskee joku toinen. 

Kejonen osaa suomenkielen. Hän on sanataituri, eikös hän ollut alunperin Kuopiosta? Siellä kansalla on sana hallussa ja sitä ei pidetä tuimasti suljetun suun takana. Ja vastuuhan on aina jossakin, vaikkapa vastuuvakuutuksessa?

(Huomasin että olen hyllyihini kantanut myös Kejosen Runot 1965-2000. Ja siellä tuo mielenkiintoinen ajalehtimaan oli kirjoitettu ajelehtimaan.)! Eli siinä sekin näppäryys meni läskiksi.

	Vain yksi vuodenaika
	on pysyvä:
	muutos.

	Miten lohdullista
	tajuta olevansa runoilija.