Talvipäivänseisaus
WSOY 1998
Pekka Kejosen vanhemman kokoelman löysin samaan aikaan Vesa Niinikankaan Havana Club kokoelman kanssa. Löytöpaikka: Omituisten Opusten kirjakauppa, Turun Puutorilla.
Ensin lainaus sivulta 37:
Täällä ei savua edes suru. Se jäätyy pystyasentoon. Veistä siitä kevät jos pystyt.Minulla on muistikuva 1970-luvun Kejosesta, että hän ajatteli olevansa häirikkö: järjestin vastaperustetun Lounais-Suomen kirjailijat ry ja muiden kirjallisten yhteistyöelinten kanssa kaksipäiväiset Runo ja Proosaseminaarin Turussa. Matti Suurpää mm. luennoi eurooppalaisesta modernismista proosan puolella. Runokeskustelun aikana Pekka Kejonen otti yleisömikrofonin ja rupesi raaputtamaan sitä niin että huomio toki kiinnittyi täysin häneen. En muista oliko hänellä muuta sanottavaa, silloin, mutta muistan että havahduin; Pekka Kejonenkin oli Turussa ja olisi tietenkin pitänyt myös kutsua paneeliin.
Syrjäyttämisen vaara erilaisten seminaarien ja tilaisuuksien järjestämisissä on aina suuri. Pitäisi muistaa huomioida kutsua henkilökohtaisesti kaikki suuruudet, pienuuksista puhumattakaan. :-)
Tärkeät varteenotettavat kirjalliset henkilöt juovat viinaksia kuten kuuluisat kirjailijat kuulemma viinaa juovat, kuollakseen. Ja kuollaanhan sitä, vaikka ei juotaisikaan tipan tippaa.
Kejonen taisi lopettaa viinan kanssa lutraamisen ja muutti Utsjoelle, Tenon varteen. Onki kai kaloja, piti pimeällä päänsä selkeänä ja kirjoitti runoja. Hyviä runoja. Mitä muuta runoilijalta odotetaan kuin että hän kirjoittaa runoja.
Ajelin vuoden 2006 alkukesällä muutaman kerran Kejosen Tenonmökin ohitse matkallani Vuoreijan kaupunkiin Barentsin meren rantaan, ja sieltä takaisin Fierrenjohkalle, jossa pidin majaa saamelaisen runoilijan Olavi Palton mökissä. Tuijottelin yötäpäivää Deatnun piilevää virtausta. Seurasin auringonvalon vakaata kiertoa, vein mukanani lastin punaviiniä ja konjakkia, joista puolet rahtasin lopulta takaisin etelään, Turkuun. Oli parempi olla lipittämättä niitä, oli muutakin tekemistä. Siis tuijotella Deatnua, katsella miten yö on valoisa, mielikin.
Ei elämältä aina niin hirveitä järistyksiä kaipaa? Ei Deatnukaan ole moksiskaan virratessaan kohti pohjoisia seikkailuja:
Deatnu virtaa tyynenä kohti pohjoista jäämerta
Tuoko Tikkasen esimerkki edellä on olevinaan hay(na)ku, eli ensin yksi sana, sitten kaksi sanaa ja loppurivillä kolme sanaa. Tai toisinpäin. Kuten perinteisten haikujen kanssa, kirjoittaja veivaa 5-7-5 tavut kohdilleen, ihan vaan vähän murjoo luontevaa kielellistä ilmaisua, ja hihkuu itsensä runotaivaisiin: Hänpä tekaisi haikun! Tuo minun hay(na)ku ensin perustuu siihen Deatnu-sanaan, eli Teno saameksi. Ei sanaan Teno eikä Deatnu tarvitse lisätä määrettä 'joki' sillä se on jo molemmissa. Toisen rivin 'tyynenä' on kai se minkä varassa teksti lepää. Eli eipä tässä nyt hermoilla. Jos kolmannesta rivistä mitään dramatiikkaa irti saa niin senpä varassa tuo teksti sitten onkin? Tapahtuu siis pitkälle lukijan sisäisissä mielikuvissa. Mutta niinhän kaikki runot?
Kenellä on rohkeutta pystyttää muistomerkikseen lumilinna.
(Kejonen sivulla 9.) Kejosen hay(na)ku voinee olla tekstillinen luontevuuskin, yleensä Kejonen ei tavuja tunnu laskeskelevan vaan antaa tekstin kirjoittautua luontevasti, ilman pakkopaitoja. Huomattakoon päällisin päin yhden asian nopeasta toteamuksesta että lauseen lopussa ei ole kysymysmerkkiä.
Kejosen runot Talvipäivänseisauksessa ovat pieniä tekstillisiä järistyksiä, niiden kirjoittaminen lienee edellyttänyt Deatnussa pientä pohjoista tsunamia, aurinkotuulen äitymistä pyörremyrskyiksi, ja pienikasvuisten koivujen sitkeyttä.
Luen niitä kuin kuuntelisi Deatnun äänetöntä valumista kohti pohjoista. Niin paljon vettä virtaamassa, eikä kohisi, ei solisi. Virtaa vain. (Fierranjohkan kohdalla siis, onhan Tenossa koskiakin.)
Kejonen ehti myös Deatnu-kaudellaan pohdiskelemaan sammakoiden arvoitusta:
Vanhat kertovat että täällä oli ennen sammakoita. ...jatkoivat ääni väristen: Ja sisiliskoja!
Kejonen sivulla 46. Sammakoilla on japanilaisissa lyhytrunoissa (esim. haiku) keskeinen merkitys täyden kuun lisäksi. Talvipäivänseisaus kokoelmassaan Kejonen koskettelee sitä tekstin lajia, jossa kolmella rivillä saadaan runoon sopimaan kaikki maailmassa tarvittavat pienet asiat. Kuten kuutamot ja pienet sammakot.
sielunsa maisemaan,
muutamalla sanalla,
jotka kaikki ovat paikallaan,
on jotakin johon kuulua,
ihmisen paikka tässä maisemassa,
oikeus olla täällä,
luonto pärjää ihmisen ehdoilla,
taipuu siihen ja ihminen on onnellinen,
on kuuluvinaan johonkin itseään isompaan,
sen itselleen vallannut.
Luulonsa vanki,
kuten joki virtaa vain siinä uomassa
johon sen on sallittu.
Ihmisen osa.
Kivellä ja vedellä on miljardien vuosien sopimus jolla ne syövät toisiaan. Ja lisääntyvät huomaamattamme.
(Kejonen sivulla 92. Alla osa takakannesta:)
(Kejosen Talvipäivänseisauksen muotoilu M-L Muukka, valokuvat C-G Hagström.)
Turun Nummenpakalla 4.4.2007. (Jokusen rivin lisäys elokuussa 2007.)
Juhani Tikkanen
runoilija