Timo Hännikäinen
Kilpailevan lajin muistomerkki
Savukeidas 2005

Savukeitaan vuoden 2005 runotuotannosta poikkeava teos; Hännikäinen aloittaa lauseet isoilla alkukirjaimilla ja pahalainen vieläpä lätkäyttää lauseiden loppuun ihka oikean pisteen. Kapinallinen!

Isot alkukirjaimet ja lauseen loppumista ilmaisevat pisteet, ja tavalliset lauseetkin ovat uudelle runolle kauhistus: runon suuri sisältö syntyy lutkuttamalla sanoja peräkkäin; kun suuri runoilija ne sivuilla asettaa, niin pitäähän siitä suurta runoa syntyä.

Hännikäinen on erilainen.

Kun talot lahoavat,
missä sitten istutaan?

Ettäkö runoissa olisi millään muulla merkitystä kuin sanomassa, sanojen lukijan mieleen nostamilla mielteillä; lukijan tehtäväksi jää rakentaa runoilijan oraakkelilauseista mieleisensä maisema, ja olla siitä pitämättä jollei halua.

Arvostan Timo Hännikäisen kokoelmaa toki muistakin syistä, kuin oikeastikin joutavanoloisesta nipotuksesta ulkoisesta kieliopista. Vanha setä nyt vaan mielellään lukisi oikeita lauseita. Hännikäinen niitä nyt sitten kirjoittaa. Siitäkin pisteitä.

Savukeitaan käyttämä fontti on pienintä mahdollista: siitä pienempää kutsutaan yleisesti lukukelvottomaksi. Vaikka nenälläni on monensadan euron hintaiset kolmoissuurennuslasit, niin niiden alaosaa pitää silti käydä tiskaamassa jokaisen uloshengityksen jälkeen jotta pienestä fontista saa selkeästi selon.

Jos tietäisi kaiken niin kuin pulut
ei varpaita palelisi näin.

Hännikäisen kokoelmassa sivuja on 64 ja runoja lähes saman verran, yli 60 kpl. siis tarpeeksi, jotta itsensä kanssa keskusteleva runokokoelma voi syntyä.

Ensimmäinen sikermä alkaa toteamuksella: Kengänpohjan ja asfalttikerroksen päässä maasta. Niin lähellä kaupunkilainen on maasta, niin lähellä.

Kuten jo ehdin kehaistakin, Hännikäinen kirjoittaa selkeitä, oikeita lauseita, (joka sinällään alkaa olla harvinaista herkkua runomaailmassa). Tästäkö huolimatta Hännikäinen on jopa vaikea, hänen maailmaansa ei noin vain sukelletakaan. Näitä runoja pitää lukea aika ajoin uudelleen ja niistä aukeaa uusia syvyyksiä. Hyvää runoutta siis. Hännikäinen on selkeä ajattelija, joka runoissaan avaa ajatuksia joihin jää monin paikoin nautiskelemaan, miettimään runosta kehittyviä ajatuksia, seurustelemaan.

Kun omistaa maata, kuinka syvään
sitä saa kaivaa?

Loppupään sikermissä kustantajan taittaja on sovittanut kolmekin lyhyempää runoa samalle sivulle. Runot ovat kuitenkin erilaisia, erillisiä, mutta menettely on toki ymmärrettävää, miksi haaskata paperia vaikka sitä metsissä koko ajan lisää kasvaakin.

On tyyntä, eikä kukaan kerro
mihin suuntaan savun pitäisi taipua.

Loppupuolelta kokoelmaa jostakin tulee mieleen kaikuja Jouni Inkalan runoista. Kenties vain molempien ulkoinen runon rakenteet ovat etäisesti samannäköisiä, ikään kuin punaviinipullon ja vodkapullon sukulaisuussuhde. Olisi edes konjakkia; konjakki on sukua punaviinille?

Sinulta kysytään missä asennossa aiot nukkua
puolet elämästäsi.

Saarikoski taas pohti missä asennossa ihminen haluaa kuolla. Kuinka lyhyt on elämä, jälkeenpäin katsellen. Mitä syntymän ja kuoleman väliin muuta jää kuin hyvä runous. Tämä Timo Hännikäisen kokoelma voisi olla yksi sellaisista jotka joskus haluaisin mukaani autioon huoneeseen vanhainkotiin.

Jos puut alkaisivat kertoa siitä,
kenenkään ikä ei riittäisi kuuntelemaan tarinaa loppuun.

Turun Nummenpakalla 14.10.2005

Juhani Tikkanen

  • Sata runoilijaa, sata runoa antologia on ilmestynyt. Turussa sitä saa ainakin Kirjakahvilasta! (Tilanne 14.10.05)
  • Savukeitaan sivuille Savukeidas
  • Pohdinta-alkusivulle Pohdintaa