Jukka Koskelainen ja Gerardo Mosquera

 

Jukka Koskelainen
Erään taistelun kuvaus
Tammi 1997


NO MAN IS AN ISLAND
Porin Taidemuseon julkaisu
Pori 1990
Toimittanut Marketta Seppälä

'merta jossa länsi saa haavan ja vajoaa'

(Koskelaisen runosta Tropiikissa, s. 27)

 

Erään taistelun kuvaus - kokoelman löysin v. 2000 tamperelaisesta halpakirjamyynnistä loppuunmyytävänä. Kovin nopeasti kustantajat putsailevat varastonsa 'joutavista' tuotteista. Varastoa ei pidä kukaan. Eikä kirjan elinaikana niitä ostele Suomen kirjastotkaan. Mistä löytävät seuraavat sukupolvet menneisyyden kirjansa? Kaappaavat ne sähköisesti Internetistä? Kuka saa hyödyn kun tekijä on kuollut ja omaiset tuntevat haudanhoidonkin rasitteena. Internetjakelu auttaisi nykyisessä niukkapainoksisessa ahdingossa lukijoita löytämään tekstejä edes sähköisesti.

Runoilijan asia on kirjoittaa runoja, kustantaja ei enää kaipaa hyviä tekstejä vaan hyvin myyviä tekstejä. Joskus se on sama asia, päinvastoin kuin Taberman valittaa häntä kohdellun. Toisaalta termi 'hyvin myyvä' on arka; jos kirjaa myydään yli satatuhatta kopiota niin se voisi olla hyvin myyvä. Kymmenentuhatta ei mielestäni vielä ole paljon. (Paitsi vanhassa kiinalaisessa termistössä.)

Jukka Koskelainen on siisti runoilija. Ne ovat kuin tuore notkea saunavasta iholla: pehmeitä sanoja.

Runosta TRAVELQUE:

...

'Eteenpäin: jos menetit sataman, vertaukset jäävät voimaan,
on aina toinen, kolmas merimerkki ulapan takana,

kirvelhehkun takana - ja elämä ei ole merimatka,
mutta sen suureet ovat levää, liejua ja merenneitoja
.'
Jukka Koskelainen kertoo piipahtelevansa Venezuelassa ja siellä päin maapalloa. Hän on kääntänyt Octavio Paz'in runoja kokoelmaan Kotka vai aurinko, Tammi 1996. (Yhdessä Jyrki Kiiskisen kanssa.)

Jukka Koskelaisen esikoiskokoelma Kierros sai joiltakin itsetietoisilta runoilijan kellukkeilta väheksyvän vastaanoton. Kierros, runosta Era nova, sivulta 57:

...

Silti kone yskii, öljy vuotaa kuiviin
ja uusi aika alkaa muutenkin lupaavasti.
...

Eikä korvaasi kai koskaan tavoita se viesti,
miten lähellä kävin, miten jo hipaisin korvaasi.

 

(Tikkanen runoili joskus näin:

'Sitten kun se loppuu, öljy, pitäisi hiljetä maailman')
 

Jäin Kierroksen ilmestymisen jälkeen erään runoilijan itsetietoisesta tokaisusta hiljaiseksi, hän vilkaisi kirjaa, sulki sen ja sanoi että on ne tosiaan huonoja runoja. Olin päinvastaista mieltä, mutta eiväthän kaikki pidä punaviinistä, eivät muutenkaan elämän virtaamisesta omissa suonissaan, kieltävät omat sisäiset ajatuksensa ja kiilaavat itsensä suuriäänisimmän eduntavoittelijan peräpään nuolijoiksi. Vika ei ole heidän, joiden peräpäätä nuoleskellaan; ihmisille seksuaalis-henkiset perverssiot ovat pinnemmalla kuin rantavesissä valkeat lokit kelluvat kuin korkit. Kierros on erilainen, mietiskelevä ja syvällinen teksti. Onhan siinä 'runokuvissa' paljon sanoja. Voisihan jonkun sanan muotoilla näinpäin tai tuon jättää selviönä kenties pois, mutta jospa selviö onkin selviö vasta kun runoilija sen eteesi avoimesti ja uskaliaasti levittää, kuin rantahiekalle pyyheliinan, asetu siihen istumaan niin perseeseen ei tartu hiekanjyviä. Jukka Koskelainen on minun mielestäni hienojakoinen runoilija. Perinne kuultaa 'kuusi mailia syvältä' valtameren pohjalta. (Semmoisia vajoamia missä olisi kuusi mailia vettä pohjasta pintaan ei löydy ahtaaksi käyvältä maapallomme meriltä montaakaan. Jos syvyysmitta olisi luotettavan tarkka, niin itseasiassa paikan mahdolliset koordinaatit olisivat äkkiä merikorteilta kaivettavissa.)

MITÄ ANDEILLA TAPAHTUU

Huomenna kun taistellaan sinusta on yhä ääni
ja on halu; tummilla rinteillä kukinnot
vaihtuvat, myös andit lämpenevät, vähä
vähältä ilmasto muuttuu. Siksi selvitän jälkiä,

korjaan pois vanhat lyhteet, sateet käyvät kohti.
Olemme missä kukin, sinä minussa, minä
menossa portaita pitkin ylös, terasseille
jotka esittävät vastakohtia sademetsän ja

verantojen välillä, ne yhdistävät ja antavat
rajojen liukua, suuret savannit aukeavat,
katulapset, makea tuoksu, pistävä ja
vaativa kun huomenna taistellaan,

siksi en osaa muuta kun paluun luoksesi.

(s. 32)

 

Porin Taidemuseossa oli 1990 Kuuban nuori taide - näyttely. Sen yhteydessä Porin taidemuseo julkaisi teoksen No man is an island. Kirjan nimeen kaapattu John Donnen runositaatti sopii hyvin toisaalta Kuubalaiseen taiteeseen, - olihan Papa Hemingway myös kuubalainen. Toisaalta Mosqueran teesit sopivat mielestäni Koskelaisen runojen sisältöön. 'Kenelle kellot soivat' kertoi Espanjan sisällissodasta, jossa toiset saivat turpiinsa ja toiset kuulemma voittivat. Teoksessa No man is an island Gerardo Mosquera kirjoittaa perusteellisen esseen (kuubalaisesta) taiteesta, otteita:

'Borges, tuo ensimmäinen postmodernisti, totesi Latinalaisen Amerikan voivan käsitellä kaikkia eurooppalaisia teemoja ilman taikauskoa, kunnioittamatta niitä. '

'Nämä nuoret tuntuvat julistavan 'Identiteetti olen minä!' välittämättä siitä, ovatko paperit kunnossa.'

(Estos jovenes parecen exclamar !la identidad soy yo!, sin que les preocupen los documentos en regla.)

Kulttuuri elää jos ja kun se saa elää 'vuorovaikutusten risteykseen sijoittuvana prosessina.'

Nestor Garcia Canclini on todennut Latinalaisesta Amerikasta: 'Meidän tapamme hyödyntää kaikkia kulttuureja, kaikkia virtauksia, kääntää parodiaksi riippuvuutemme on kitsch.

(Kitsch is our way of appropriating for ourselves all cultures, all currents of thought, and through parody turn the tables on our dependence...)

Gerardo Mosquera, s. 1945, kuubalainen kirjailija, runoilija ja kriitikko. Mosqueraa pidetään kolmannen maailman taiteen tärkeimpiin kuuluvana asiantuntijana. Hän tuntee myös ajankohtaisen afrikkalaisen taiteen.

No man is an island-teoksen sivuilla olevat kuvat ovat kymmenen vuoden takaisia kuubalaisia taideteoksia. Esiteltyjen teosten 'esteettisyys' ei kaikkia miellyttäne. Mukana on Palsamaisiakin sisältöjä, elämää kuitenkin kaikki. Kitschiä ei niissä minun mielestäni ole. Elämä ei ole kitschiä, elämä on mm. erektiossa olevia sukuelimiä ja kuumaa sykkivää verta. Jossakin on yleisesti sovittu että niitä ei saa kuvata eikä niistä saa kirjoissa kirjailla. Miksi Elämä on yleensä Kiellettyä?

ILLALLISEN AIKAAN

Annan kaiken mutta yksinäisyyden pidän, siinä asun.
Maa on perin kupera paikka kulkea, taivaanranta
kalistaa sapeleitaan ja suuntaa niitä sydämeen,
pitemmällekin. Onko moottoritie niin pitkä että
se vie maan reunan yli, johonkin suureen kattilaan.
Nyt sekoitan aineet, juurekset, sapen, liemen,
jänteet ja veren. Syntyy monta luonnosta huomiseen,
kuin haperot lehdet hopeaisella tarjottimella.
Ateria on valmis, syöjiä monta. Vain yksi puuttuu,
niin kuin kaikkina iltoina. Jokainen runo kertoo
puutteesta.

(s. 64)

Jukka Koskelaiseen Gerardo Mosqueran teesit liittyvät yleisen perintötekijän kautta: Latinalainen kirjallisuus ammentaa ja imee mehujaan Euroopan vanhoista syövereistä, liittää niihin Afrikan perinteet, sulattaa molemmat uudeksi, antaa näin muhineen padan muhia uutta synteesiä. Koskelainen on vaeltanut Latinalaisen Amerikan herkulliset perinnepadat ja sitä kautta Koskelaista pitääkin tutkia. Me Suomessa olemme sidoksissa saarivaltiomme henkiseen turvallisuuteen. Miksi perintömme on niin paperinen ja jäyhä? Vaikka mekin olemme kahden kulttuurin vertatihkuvassa murroksessa (Idän käyrän sapelin ja Lännen suoran miekan taistelulinjojen aselepolinjoilla.) Vai onko suomalainen kulttuuri sittenkin saanut vaikutteensa ikiaikuisista murroksista ja niistä kasvanut? Miksi suomalaiset kulttuurit ovat muualla manner-Euroopassa niin vaikean tuntuisesti ymmärrettyjä?

Näitä mietin kun luin ensin Koskelaisen Kierroksen, Sitten Pazin valikoimaa, ja nyt Erään taistelun kuvaus - kokoelmaa. Koskelaisessa on ensin pohjalla Bysantin ja Viikinkien ristisiitos, johon on hapatettu Latinalaisen Amerikan tietoisuus, ei Kitschinä vaan rauhallisesti lauseiksi jotka hengittävät ihmisen sydämensykkeen tahdissa. Juuri senverran 'liikaa' Koskelainen sanojaan viljelee, että hengitys kulkee. Venezuelan kosteikoissa hengityksen kulku on tärkeätä. Ilma on niin täynnä kosteutta ja lämpöä että Pohjolan viikinkien perillinen siellä ensimmäisen päivän haukkoo liiasta hapesta henkeään, kunnes siihen totuttuaan alkaa sitä jokapäiväiseksi hengityksekseen kaivata.

 

Et usko, vaikka näet. Olethan nähnyt pahan: sisimpäsi,
siis polulta eksyt ja tunnet mikä on kaiken takana käsi.
(ote sivulta 60)

 

Octavio Paz, teoksessa Kotka vai aurinko runo Keskeytyksiä lännestä 2
(Meksikolainen laulu)


    Juodessaan kahvia isoisä
    puhui Juarezista ja Porfiriosta
    Zuavoista ja Hopeajoukkioista.
    Ja pöytäliina tuoksui ruudilta.

Ottaessaan ryypyn isäni puhui Zapatasta ja Villasta, Sotosta ja Gamasta, Flores Magoneista. Ja pöytäliina tuoksui ruudilta.
Minä vaikenen: kenestä voisin puhua?
 

Koskelaisen yhtä runoa lainataan myös Färding - Tiihonen sivulla.

_____________________________


Tikkasen alkusivulle
sivu tehty 25.6.2000, fiilausta 17.7.2000, pieni poisto 24.8.02. chkd 26.10.03