Metsyyttisyys ihmisessä

 

Carl-Gustaf Lilius,
Metsyyttinen kirja.
Kirjayhtymä 1980.

 

C-G Lilius oli tuottelias taiteilija, graafikko, kuvanveistäjä, ja runoilija.

Metsyyttinen kirja on Liliuksen filosofiaa, ajatuksia elämästä. Liliuksen ajatukset ovat yksinkertaisuudessaan paikoin jopa viiltäviä. Mutta vähän samoin kuin Linkolan hiljaiset ja kiihkottomat todistelut puraisevat, kuten totuus aina puree. Ihmisen kannattaisi kuunnella enemmän ympäristöään. Linkola ja Lilius tarkoittavat ympäristöllä useimmin ympäröivää luontoa, johon ihmiskunnan suunnaton typeryys kohdistaa jatkuvasti pahoja tekojaan. Toiset ihmiset ovat myös ympäröivää luontoamme..

Metsyyttinen kirjan viesti on yhtäaikaa myyttistä, metahenkistä, selitystä ja selittämätöntä, elämän syviä tuntemattomia peruselementtejä. Usein ihminen ei salli niiden aukenevan, vaikka selvästi totuus on siinä silmiemme edessä.

Lilius kirjoittaa samansukuista runoa ja tekstiä kuin piirtää grafiikkaansa: viivoja on runsaasti, tuntuu että Lilius haluaa antaa katsojalle ainakin tarpeeksi sanoja, elementtejä, viivoja, että katsoja tarkemmin ymmärtäisi Liliuksen tarkoitukset ja ajatukset; metsyyttisyyden perusteet.

Liliuksen grafiikalle on tunnusomaista runsaat viivat. Kynää on käytetty, Lilius on nähnyt vaivaa. Paikoin viivat ovat kuin piiskaavat sateet, ne tunkeutuvat syvälle mielemme sisään ja muodostavat sinne Liliuksen kuvan: kuva valmistuu valmiiksi katsojan mielissä.

Tekstin kanssa on paikoin ongelmia; Metsyyttinen kirja on alunperin ruotsinkielinen (vuona 1973), germaanista kieliryhmää, jonka Christer Lindgren muunsi suomeksi vuonna 1980. Teoksen alkukappale:

Kaikki aina sanovat, että meitä on liikaa maailmassa. Oletko itse tarpeeton? Otetaanko sinut täydestä asiassa?

Siinä toiseen lauseeseen on ladattu Liliuksen ajatus, viesti siitä mikä on olennaista. Ollako tarpeen, vai eikö olla? Loppulause on Liliuksen tapaan raapustaa saman tien sanallista viivaa kun ensin alkuun pääsi. Sen viimeisen sanan, asiassa voisi poistaa ja lause siitä tiukkenisi, parantuisi. Mutta mitä on täydestä? Olisiko jotain, että 'Uskotaanko sinua?' parempi?

Liian runsas sanojen riepottelu ei tekstiä edistä, päinvastoin latistaa. Siinä mielessä Liliuksen teksti on kuvataiteilijan, graafikon tekstiä. Vaikka sanat ovatkin ilmaisia ja niitä on kiva raapustella paperille niin ei niitä kaikkia kannattaisi aina lukijan rasitukseksi sylkäistä.

Kun tuon esimerkin tapaiset kuitenkin sinällään pienet rappaukset jättää huomioimatta, ja lukee Liliusta vähän kuin viihderomaania luetaan, niin Liliuksella on metsyyttistä sanomaa, jota kannattaa paikoin pysähdellä miettimään.

Historian aallot: kuin mainingit, sitten myrskyssä kiihtyneet. Yö; yöllä meri nukahtaa. Nukahtaa kuin ihminen, suuriin rauhallisiin kaiken sisäänsä sulkeviin syleilyihin jotka keinuttavat maailmaa ylös keinuttavat maailmaa alas. Jos kestät heräämisen kestät kaiken. Huuto kalliosta: meren aamu, rannan kivet, ikuisuuden?

Mielleyhtymiä: BRACO DIMITRIJEVIC Triptychos Post Historicus, Shackletonin venematka vuonna 1916, ja kenties muutaman mutkan ja mielleyhtymän takaa myös Ginsbergin Huuto. Ja entä Oslosta taas pöllitty Edward Munckin Huuto-maalaus? Tästä tekstinpätkästä sain ajatuksia serkkuni Aulis Tuomisen hautajaisia varten laatimaani pieneen runoon 17.9.2004. Kaikki taide tapahtuu oikeasti vain kokijansa sisällä; muut eivät siitä voi tietää paljoakaan. Hyvä taiteilija on sellainen, joka antaa kokemuksia useille ihmisille, koskettaa suurempaa joukkoa. Kaikkia yksilöitä erikseen, ja kuka sitä aina niin tietämään, yhdessäkin.

Turun Nummenpakalla syyspäiväntasauksen aikoina vuonna 2004, kun ulkona sataa litisee ja pihalla ei viitsi turhaan tihkusateissa läpimäräksi itseään kastella.

Juhani Tikkanen