Viides on valmis

Markus Jääskeläisen viides kokoelma Valmis on tylyn kovakantinen ja tuntuu käteen kuin keraaminen lattialaatta. Jos kaikissa hyllyissäni olevissa runokirjoissa olisi yhtä paljon paksua kansikartonkia niin hyllyihini eivät sopisi kaikki runokirjani.

Olisiko se edes vahinko?

Minulla on Porissa hyvä ystävä, jonka asunnossa on kirjoja hyllyjen lisäksi pinoissa; yksi pino ulottuu lattiasta kattoon, yli kaksi metriä painettua paperia. Jos siitä haluaa ottaa selailtavakseen esim. 75 sentin kohdalta lattiasta ylöspäin yhden kirjan, niin saako sen siitä vedettyä ilman että kirjallisuus kaatuu päälle. Ja että pinon järjestys pysyy samana, että myöhemmin muistaa pinon 182 sentin kohdalla olevan kirjan paikan oikein?

Kirjallisuuden on pelätty alkavan ilmestyä pelkästään bittimuodossa, esimerkiksi Internetissä. Ei lainkaan huono idea? Jos ajattelee lama-ajalta Suomeenkin periytynyttä kustannushuohotusta; hyvä kirja ei ehdi edes ilmestymään kun se levikkipäällikön mielestä on jo vanhentunut ja se pitää makuloida. Mihin enää tarvitaan kustannustoimittajia, paitsi suoltamaan solvauksia niille raukoille, jotka vielä uskaltavat kirjoittaa kirjoja.

Markus Jääskeläisen Valmis on edellä olevasta huolimatta luettava kirja. Kunhan tuossa taas vain kähisen. Jos nyt Jääskeläisessä paljonkaan hiomista on koskaan ollut niin tässä kokoelmassa sitä lähes kaipaa. Sanat muodostavat runoja joissa on kaikki tarpeellinen hengitykseen.

Aloitusruno loppuu näin: haistaa hiukset, tippuvat pisarat, / niitä voi melkein koskettaa ja kokoelma päättyy:

Kun tarkemmin tutustuin M. Jääskeläisen kirjoitustaitoihin Kaukaa tullut vesi - runoelman synnytysaikoina havaitsin Markuksen pieniäänisten sanojen voiman; niitä kuunnellessa voisi joskus kaivata kuulosuojaimia. On kuin istuisi Keski-Porin kirkon parvella kuuntelemassa Juhani Romppaisen urkujen soittoa.

Sivulla 11 oleva kaksirivinen: tuhlasit viinaa murheeseen, / se loppui on suomalainen tarina perjantaipullosta; kun sen on humaltumisen tarkoitushakuisesti kurkkuunsa lorottanut niin se on loppu. Viina siis. Pää vielä kenties tajuaa että ulkopuolella on elämää, joka jatkuu. Vaikka viina on loppu. Yritys väittää murheiden loppuneen on ilmiselvästi höpöhöpöä. - Voisiko höpöhöpöä juoda? Sitä maailmassa riittäisi! Kuin vihjeenä lukijalle Markus jatkaakin, kuin päätä kivistäisi: kovat ajat, / puiden varjoja sahataan / kuutiohintaan. Kolmirivinen voisi olla vaikka oikea haikukin, sillä puiden varjojen sahaamisen voisi tulkita jonkinasteiseksi vuodenajaksi. Luontokin on läsnä, ja ihminen. Vau; haiku?

Sivulta 10 napattu hän oli saanut selkeän tiedon itsestään: että tuuli ei heiluttanut puita toimii aasinsiltana Nykytaide ja museo -julkaisuun. Siinä Esko Nummelin kirjoittaa mm: Megatapahtuman järjestäjä joutuu myös aika-ajoin sopeutumaan siihen, että taloudelliset riskit realisoituvat, mihin julkisella sektorilla ei ole aiemmin totuttu. On pelätty tilannetta, jossa häntä heiluttaa koiraa.

Mielenkiintoinen herkkupala on Christopher Smart (1722-1771) josta M. Jääskeläinen on kääntänyt omaan kokoelmaan muutaman sivun Joeffry-kissasta.

Sivun 18. runo: kuinka vesi täyttää suun, / lause jää kesken tuo mieleen Kurskin upottamisen Barentsin merellä vuonna 2000. Runo päättyy: muistojen lelut eivät puhu, toteutumattoman kielen kaikua tuuli aaltojen yllä, aurinko joka laskeen ja nousee, et näe sitä enää.
Estonia vuonna 1994?

Tämä runo sivulta 31 kannusti minut kirjoittamaan muutaman samanoloisen kolmirivin. Yhtymäkohdat voivat eri runoissa olla kätköksissä, niitä tuskin edes lienee, mutta noin runous ja taide toimii. Aiheuttaa kokemuksia, innoittaa katselemaan ympärilleen, yrittämään tajuamaan tätä jatkuvassa muutoksessa olevaa elämäämme.

Hyvät runot herättävät ihmisessä halun ruveta itsekin kirjoittamaan.

Tälläista runous toimiessaan on, kuin tuuli repii pilveä hihasta .

Nummenpakalla tammikuussa 2005,
Juhani Tikkanen, Runoilija

Valikkoon # 1