Jukka Naaranlahti

Naaranlahti on vuonna 1980 Kuopiossa syntynyt runoilija. Hän asuu nykyisin Turussa, eli halutessaan hän on savolainen ja turkulainen. Ihmetyttää viimeaikoina siellä täällä kupliva paikkakuntaisuuksista reuhtoaminen. Minusta runous tietysti on aina paikkakuntaan sidottua, ympäristöönsä, kuin myös tekijänsä eli kirjoittajan ihossa kiinteästi kiinni. Niin sen pitää olla. Helsingissä kaikki on valtakunnallista ja muualla tehty tai tuotettu on syrjäseutujen ähkinää? Olen itse ollut huomaavani maaseudulla asumisen edut; suurimman osan elämääni olen viihtynyt Turussa, vaikka muitakin paikkoja on tullut kaluttua, kuten Tampere, Helsinki, Joensuu, Vassor ja Pori.

Kuopiolaisuus on Naaranlahdella eduksi¸ vastaavanlaisia vapaasti ja kuitenkin hallitusti hengittäviä lauseita ei usein tapaa. Oletan geenin olevan kotoisin Kuopion seudun verbaalisesta perinteestä. Perussuomeahan Naaranlahti tietenkin kirjoittaa, mutta jokin lauseiden luontevassa ja tarkassa rakentelussa panee lukijan olemaan varuillaan; Naaranlahtea kannattaa lukea tarkkaan. Heti kun kuvittelee saaneensa Naaranlahden kiinni lauseen ja runopaketin kääräisyn virheestä niin vaistoaakin että juuri noinhan tuokin asia on aseteltava jotta se ihmisen suuhun ja lukijan silmiin luontevasti asettuu.

Runojen ilmeisen harkitut rakenteet pitävät myös riveillään vakavaa asiaa; niin että joskus pieneksi aikaa tuntee osaaottavaa surua siitä, että tämä maailma ei ihan joka päivä olekaan pelkkää iloista päivänpaistetta.

Tuo on Naaranlahden kokoelman aloitusruno. Siinä on kaunis, seesteinen luontokuva, jonka lopun napalmi polttaa kuin keväällä suurennuslasilla poltettu filminpätkä, tai kuka mitäkin nuoruudessaan polttikin.

Napalmi on vanha aine; siinä on kai pääosin alumiinia sitomassa suuren määrän happea metalliin ja palavaa ainetta, esimerkiksi bensaa. Vietnamiin sitä valutettiin amerikkalaisten vapaustaistelijoiden toimesta valaisemaan vietnamilaisten alkuasukkaiden pimeyttä.

Sivulla 55 hän jatkaa lumesta: askeleet leviävät kuin vastasatanut lumi.

Lapsen askeleet jotka leviävät maahan kuten vasta satanut lumi, on herkkää ja tarkka havainto.

Naaranlahtea kiehtoo lumi:

Runossa on luonnon omaehtoinen hiljaisuus korviin kuultavissa, ja ihastus että ihan minuako varten tuokin lumihiutale tuohon töksähti. Ei maailmaan tuota lumihiutaleen tömähdystä suurempia metelipesäkkeitä kaivattaisikaan?

Kuopiolaisia alkujuuriltaan oli Ilkka Koponenkin. (S. 1973, k. 1998.) Koponen vuonna 1996, kokoelmassa 'Ovelta on riisuttu nimi':

Naaranlahti jatkaa tavallaan Koposen runoa, mutta pääsee pidemmälle, melkein perille. Makuasia että pitääkö runoissa perille päästä tai pyrkiä, mutta tiedostamatta tai ei, hienoa vuoropuhelua. Paha vain että Ilkka Koponen ei ole enää jatkamassa aloittamaansa aihetta. Vanhat kiinalaiset ja japanilaiset mestarithan työkseen kommentoivat toinen toistensa runokuvia ihan ilotulituksiin asti.

Naaranlahti: Istun asentoni sylissä, / kirjaan tapahtumia muistiin, / valveen. Ja ikään kuin keskusteluna Ilkka Koposen aikoinaan kirjoittamiin riveihin: Myöskään valveen jäljet eivät ole pitkät, linnuntietä, ehkä kymmenkunta vuodepotilaan askelta. Entä kun kiipesin palmikkoasi korkeaan torniin ja vaikka vain minua siellä odotit, lähdin luotasi viemättä sinulta mitään jne

Että eri runoilijat käyttävät samoja sanoja tarkoittaa vain sitä että kirjoitettu kieli on samaa sukua, isältä ja äidiltä opittua kommunikointivälinettä millä ilmaistaan mitä halutaan. Siitähän runoissa on kysymys. Naaranlahti siis tavallaan paikka paikoin jatkaisi siitä mihin Koposen kirjoitukset jäivät vuonna 1998? Onko heillä kuitenkaan muuta yhteistä kuin lähtösatama, Kuopio. Runous on parhaillaan vuoropuhelua, ei niinkään toisille runoilijoille, kuin niille samansukuisille kokemuksille joita ihmisille tapahtuu. Hyvä runoilija osaa kertoa esimerkiksi lumilättärän tupsahduksen nenäsi eteen niin että lukiessa ikään kuin tuntee kuinka se lumihattara tuohon lössähtää.

llkka Koposen eräässä lumi-runossa:

Siinä lepää paino sanalla 'kovin', ja mietityttää että kestääkö kaksoismerkitys loppuun asti luettuna.

Vanhan japanilaiset waka-runot, myöhemmin niitä ruvettiin kutsumaan tankoiksi, pursuavat japanin kielestä johtuvia kaksoismerkityksiä, ja niistä oltiin syystäkin ylpeitä. Merkityksien pitää vaan jotenkin sopia toisiinsa. Koposella sekin ehto täyttynee. Kuten Koponen, on Naaranlahti tarkkavaistoinen runoilija, hänen runojaan voi huoletta lukea, hän ei huijaa eikä yritä kikkailla. Hänen ei tarvitse. Ei Koponenkaan kikkaillut, mitä joskus leikitteli kielensä kärjellä kirjaimia.

Naaranlahti kokoelmansa viimeisessä runossa:

Nummenpakalla, Turun kirjamessujen jälkeen 8.10.2004.

Juhani Tikkanen