vuonna 1995 ilmestynyt Lauri Otonkosken Musta oli valkoinen - kokoelma, jossa parin-kolmenkymmenen kiinteän rungon lisäksi on vaikeammin avautuvaa ainesta. Tämäntapaisia vaikeita tekstejä halutaan joskus kutsua hyviksi runoiksi. Voi myös tulla mieleen, että Otonkoskea ei ilmeisesti kukaan ollut ehtinyt toimittamaan, haudotuttaa kymmenkuntaa selkeästi vielä idullaan olevia luonnosviivoja? Kuten hyvässä konjakissa, jos sitä sekoittaa vaikkapa kolmen tähden jalluun; hyvä konjakki kuitenkin kuultaa kaiken läpi niin ne tosin valtaosan oikein hyvät runot toki antoivat perustelun kokoelman äänelle, tai äänille? En tiedä, jos olen väärässä, niin häipykööt nämä epäkunnioittavat sanani happoisen paperin varistessa unholan tyhjyyteen.
Ja ainahan kokenut lukija osaa tulkita erilaiset tekstit mieleisiksiinkin.
Vai syytätkö sinä, ulommaisen ulokkeen ulommaisin pinja epätasaisesti rakennettua Eurooppaa. Eihän sinua, joka olet kukkulan luotsi, luotu toivomaan tai pelkäämään vaan tietämään tie läpi varmuuden ja harhautusten peilisolan.
(Pinja? Joiltakin matkoiltani olen tulostanut seinälleni valokuvan Euroopan Portugalissa olevasta uloimmasta ulokkeesta; se on Capo S. Vincentin majakan edustalla meressä poikkeuksellisen mustaa ja kovaa kiveä oleva kallio, joka uhmaa Atlantin jyrsinää. Mustasta pyöreähköstä kalliosta kohoa vielä nöpö, vähän kuin peukalontynkä yrittäisi päästä lounaisten ja leppeiden merituulten matkaan.)
Otonkosken kokoelma kuitenkin yksi minun mielikeistäni. Siinäkin yksi runouden arvoituksista; ei löydy niin kehnoa runoa etteikö joku kirjoittajansa lisäksi sitä ylistä, eikä niin hyvää etteikö joku sitä esimerkiksi MotMot-vuosikirjassa luttanaksi haukkuisi. Otonkoski ei kuitenkaan kuulu suuria negatiivisia intohimoja herättäviin tapauksiin. Hienoa että runoja ylipäätään julkaistaan.
Juhani Tikkanen
2000
Samaan aikaan tehtyjä sivuja: