Koska modernismi kulutettiin Euroopassa läpikotaisin puhki jo viime vuosisadan alussa, ja romantiikkakin lienee vain tarpeen mukaan nostettu Label, tai muuten tekaistu määrite, niin jäikö meille toisen maailmansodan jälkeläisille vain tyhjän postmodernismin tyhjä huone, jossa jumalat eivät ole koskaan edes asuneet?

Postmodernismia vastaan lienee turhaa kapinoida sillä taide sinällään on kapinaa. Ja kapina taidetta vastaan on kapinaa itseään vastaan ja se taas lienee yksi alkuperäisistä perisynneistä. Johonkin ihmiskunnan pitää saada luottaa; edes perisyntien pysyvyyteen?

Kaiken sovinnaisuuden rikkova taide särkee oman elinympyränsä, kuten Tiibetin Buddha-munkkien hiekkakuvio hämmennetään harmaaksi hiekkakasaksi. Silti muisto hiekkakuvion täydellisyyttä hipovasta kuvioiden rytmeistä jää ihmisen sieluun, kenties siksi että kuvioissa hehkuu tekijöidensä sisin, jota voitaneen kutsua jollei ihan sieluksi, niin ainakin ihmisen virtuaaliseksi sieluksi.

Näitä mietin lukaillessani Ville-Juhani Sutisen kolmatta runokokoelmaa Merkkihenkilön mahdollisuus. (Savukeidas 2005.)

Taiteen olemusta ja miten sitä voi käsitellä, ajatella, ja mitä lienee tulossa, on pohdiskellut Kimmo Sarje:

Sutisen kokoelman ensimmäinen lause alkaa: Tämä muisti on saatettava atomeiksi… ja päättyy yli sadan sanan jälkeen: viemärirottien viluinen haitariballadi, ohota na volkov jo alkanut on. Siinä välillä lauseessa on pätkä venäjää ja pari riviä englantia, ja yksi sana ranskaakin (novémbre).

Lause ei kelpaa kravuksi, eli tasan sadan sanan tarinaksi, koska siinä on niitä siis ylitse sadan. Sanatuhlari?

Lause on ulkoisesti sotkuinen lause; mutta sisäisesti siinä hyvinkin saattaa olla kirjoittajalleen tärkeitä tapahtumia, sisäisiä, toinen toisiaan täydentäviä pikkulauseita tai lauseen osasaarekkeita, joita pinseteillä kaivellen halutessaan voisi löytää reilun tusinan. Nabokov?

Runoissa se tarkoittaa fiksummin ilmaistuna ainakin kiehtovaa tajunnanvirtaa, tai vapaana soljuvaa sanojen ilotulitusta, jota lukija iloiten lukea lilluttaa.

On vaara, että jos runoon lataa liikaa liian voimakkaita mausteita niin kuumaksikaan keittämällä siinä ei maistu muuta kuin ne tulisimmat mausteet. Hennot palsternakat ja luomuporkkanan aromit hukkuvat punapippurin kärventävän aromin sekaan. Mutta siinäpä sitä ollaan; ei Sutisella olekaan toisiaan poissyöviä mausteita vaan teksti muodostuu vihannasta sanapellosta, sanat ovat asetellut sellaiseen järjestykseen että onhan se uskottava että tolkuissaan se Sutinen tätä kirjaansa taitaa olla näpytellyt.

Mietin mitäpä entisen kouluni, Turun Lyseon, Suomen kielen maikkamme olisi Sutiselle antanut kielioppinumeroksi, jos olisi Sutisen runot saanut arvosteltavakseen. Itse sain aikoinani kokeissa joskus jopa kakkosen, yleisarvosanaksi sain sentään neljänneltä luokalta kuitenkin nelosen. Eli Turun Lyseo ei hyväksynyt minun Suomen Kielen Taitojani kovinkaan korkealle.

Tätä opillista taustaani vasten siis luettakoon tätä(kin) jutusteluani?

Sutinen rakentanee runojaan kuten Kimmo Sarje Montaaseja?

Sutisen kolmannessa kirjassa on kustantajan taittaja valinnut melko pienen fontin: se on niin pientä että vähän kauempana kirjaa pidellessä tekstimassa sulaa silmissä tekstimössöksi; lähestyen Tiibetin munkkien hiekkakuvioiden lopullista tilaa.

Valitsemalla pienen fontin on kirjan koko saatu pysymään pienenä, sivuja on vain 80. Toki se on myös tehokas keino säästää paperia ja kallista painopaperitilaa, ja kun vielä käytetään ylipitkiä rivejä, niin taas tekstiä saadaan tungettua ahtaille sivuille enemmän. Ekologista.

Taittajan kömmähdys lienee että painopaikkatiedot ym. vähän sisäpiirin tiedot ovat jo ihan luettavalla fontilla präntättyjä, tosin ne sivulle vielä mahtuivat / sopivat?

Toisaalta runoja luetaan ja katsellaan sisällön lisäksi myös ulkomuodoltaan; Apollinairen hevonen lienee luuluisin, mutta eipä siitä tekstiä toki luetakaan vaan ihastellaan heposen graafista ulkomuotoa. Runon sisältöön ei pitäisi vaikuttaa mikään muu kuin sanat sellaisinaan. Niiden asettelu riveille ja sivuille kai pitäisi olla sivuseikka, vai onko? Jollei ole ihan varma runorivinsä kestävyydestä niin sen alkuun ja loppuun ja keskellekin voi näppärästi liimata pari lisuketta; niinhän Gogol neuvoi hyvää soppaakin keittämään.

Alkusikermän jälkeen tuleva monologejamme – sikermä vaikuttaa runsaasti sanoja sisältävältä tekstiharjoittelulta, jonka ytimestä ei sinällään saa kiinni ja sitä pitääkin lukea kuunnellen Sutisen sisäistä sielunmaisemaa, että miten se etenee ja tykyttää. Kun sen on pariin kertaan lukenet, ei siitä mieleen paljoakaan erityistä sisältöä jäänytkään, kuten ei liene ollut tarkoituskaan. Näppärästi tehtyjä harjoitelmia.

Sikermän kissan kehto {karassin wampeter} ensimmäinen kuuteen osaan jaettu pitkä runo (runoelma), jossa ollaan Euroopassa, ja lopussa paljastuu että myös jossakin eteläisellä pallonpuoliskolla, El Ninosta ja albatrossista päätellen Chilen rannikollako päin:

(Osarunot on numeroitu roomalaisin järjestysnumeroin, ja varmuuden vuoksi niidenkin perään on vielä lisätty pisteet. Uskotaan, uskotaan!)

Sutisen kolmannessa kokoelmassa on pursuavan runsaasti sanallisia kuvia, jotka virtaavat kuten Siperian joet keväisin kohti pohjoista sulattaen siellä tieltään jäämeren jäitä. Sutisen runoja lukiessa on hyvä olla kärsivällinen ja malttaa kurkistamaan kompassin paisuvaa neulaa, muuten on vaarana että eksyy sanahetteikköjen välisiin runsauden soihin, ikään kuin metaanikaasujen kuplista saisi hajua tukevampaa otetta. Sutisen runot kertovat rankasta elämästä, vaikka sitä ei saa juoksemalla kiinni se on hyppysissämme kaiken aikaa, tukevasti.

Ja mitäpä minä sitä enempää riepottamaan, menkää ja lukekaa itse!

Turun Nummenpakalla 22.10.2005

Juhani Tikkanen (kieliopista nelosen saanut runoilija)

Sata runoilijaa, sata runoa antologia on ilmestynyt. Turussa sitä saa ainakin Kirjakahvilasta! (Tilanne 14.10.05)

Valikkoon # 1