Markku Toivonen, Sudenkorennon vuosisata, (WSOY 1994)
Markku Paasonen, Aurinkopunos. (WSOY 1997)
Panu Tuomi, Panu Tuomi, Karkausvuoden laulut, (WSOY 1997)
Lauri Otonkoski, Musta oli valkoinen (WSOY 1995)
Olen runokokoelmien suurkuluttaja. Talousarviomme ei kestä monenkaan runokokoelman ostamista nykyisillä virallisilla hinnoilla. Kirjakauppalaitos taitanee rohmua uudesta runokokoelmasta kustantajaakin enemmän.
Löysin mm. seuraavat teokset vuonna 1999 eri divareista ja kirjakauppojen halpojen kirjojen tiskiltä. Hinnat ovat divareissa 20 ja 30 markan välillä, halpojen kirjojen tiskillä oli parin kokoelman hinta 5 - 10 mk. (Raamattu oli 60 mk)
(Huomautus Euroon siirtymisen jälkeen: 30 vanhaa markkaa on noin 5 Euroa, ja 60 Mk siis 10 Euroa.)
________________________________________
Löytö yksi:
Raamattu. Vuoden 1992 käännös.
Hädän ja tuskan hetkellä ihmiskunta turvautuu Suurempaan Käteen, eli Isoon kirjaan, siis Raamattuun. Vanhan Raamatun runouden ruusutarhasta on tehty korjattu käännös ja päästy kielelliseen lautatarhaan.
Lienee joitakin tahoja loukkaavaa, että Pakana (Tikkanen erosi kirkosta Salamajupakan takia!) kirjoittaa riviäkään heidän Pyhästä kirjasta. Enkä minä kirjasta kirjoitakaan, vaan kielestä.
Vanhempi, vuoden 1938 käännös on komeata tekstiä, joka solahtaa korvaan kuten A. Kiven runot. Kulmikkaita, mutta kunnollisesti suussa pitkään maistuvia upeita sanoja. (Kuten vanha hyvähenkinen viini.) Vanhempaa käännöstä kuullessa ei heti tullut mieleen pohtia Mitä Todella alunperin on Tarkoitettu, vaan siihen uskoi, ja vaikka kaikkea ei ymmärrä niin tiesi että uskominen oli. Että sanat ovat Totta, sinällään.
Uutta vuoden 1992 käännöstä toki voinee pitää luotettavana, että sisältö on mitä lupaakin. Uudemmasta käännöksestä minun mielestäni hukkui runous. Ihan kuten Lönnrot ei ilmeisesti sulattanut aivan kaikkia itäryhmän sanoja ja termejä. Kalevalan tosi-sisältö ilmeisesti aukenisi petroskoilaisen runoilijan Armas Hiiren (alias Oleg Mishin) ja Eino Kiurun venäjännöksestä, jos venäjää ymmärtäisin.
Raamatun kohdalla asia on selvää, Suuressa Kirjassa lukijan on luotettava sisällön asiasisältöön. Suuri Kirja on käännös. Kalevala on vanhaa puhuttua ja laulettua suomenkieltä murteineen, alueineen.
________________________________________
Löytö kaksi:
Markku Toivosen Sudenkorennon vuosisata ilmestyi jo vuonna 1994. (WSOY)
________________________________________
Löytö kolme:
Markku Paasosen Aurinkopunos. (WSOY 1997)
Paasonen paahtaa:(meri)... se antaa sanat ja antaa suolan se antaa itsensä ja me syömme
Näennäisistä kielikuvasukulaisuuksista (tukala sana!) huolimatta Paasonen tuntui jäävän aluksi toiseksi; luin Paasosen heti Toivosen jälkeen. Samalla teenkeittämällä. Paasosen tekniikka paljastuu liian helpolla. Se ei ole paha asia, vaan se että tekniikka ylipäätään näkyy. Runouden pitäisi hengittää luontevasti kuin Isojen Merien rantoja vuorovesi kuunkierron hitaaseen tahtiin rantoja nuoleksii, luonnollisesti, vääjäämättä, tulvapatojen taakse asettumatta. Paikoin Paasosen reippaat ja sinällään hyvät lauseet oikeuttavat hänetkin maamme eturivin julkaisseihin runoilijoihin. Pitäähän julkaisemisen jo sinällään olla takeena kokoelman poikkeuksellisista ominaisuuksista.
runous? kukapa siitä pitäisi maailma vääristyy sen linssin alla, on ymmärrettävää että lukeminen aiheuttaa päänsärkyä
________________________________________
Löytö neljä:
Panu Tuomen Karkausvuoden laulut, (WSOY 1997), jota diggasin Paasosen tapaan.
________________________________________
Löytö viisi:
vuonna 1995 ilmestynyt Lauri Otonkosken Musta oli valkoinen - kokoelma.________________________________________
Missä mennään?
Tunnen olevani hukassa, että mitä runo on tänään. Miten runoja pitäisi pystytellä mielensä sekamelskasta kalliille paperille. Pitääkö runoissa olla johdonmukaista ja loogista sanomista? Riittääkö runoksi, että kirjoittaja arvelee itsekin arvaavansa mitä hänen loistokkaissa säkeissään on runouden taivasta kultaamassa.
Eihän kukaan enää usko sidotun runomitan keinotekoisuuden paluuseen? Miten yhdistäisi suulla ääneenlauletun laulun sanoitukset paperiseen tiiviiseen ilmaisuun? Ilkka Koposella oli siitä taitoa ja tahtoa, mutta -.
Eli kun tosissani yritän kaivella suurimman kustantajan joitakin käsiini saamiani runoelmia, tunnen olevani pihalla ulkona kuten kolmekymmentä vuotta sitten kuukävelijä moduulinsa tikkailla peruuttamassa perse edellä kuuhun. Ja koko vuosituhat on syöksymässä historian armolliseen tuhokattilaan.
Loppukevennys:
Edelläolevaan teemaan sopinee Masaoka Shikin kirjoittama haiku:
Sammakoiden ja leivosien koulukunta kiistelevät miten kuuluu laulaa!
Reposaaren yön kiviset äänet tapahtumaan kirjoitin julkaisun nimeltään Räfsöö 1999. Jätin sen Takarannan runoja - osastosta pois yhden runon, joka myös sopinee teemaan:
VASTATUULEENSaisikohan tuosta muuten haikun näköisen?
Suolainen meri poskellani; seison takarannalla kusella.
Poskella suolaa -- seison Räfsöön rannalla kusella. Kana.
________________________________________
Leif Färding ja Ilpo Tiihonen; pari kirjaa.
Tikkasen Tekstien alkuvalintasivulle
sivu laadittu 22.1.2000, päivitelty 29.4.2000. chk 25.10.03