Kaksi runoa; kuin testamentit
Francois Villon, Testamentti, Otava 1983, suomentanut Veijo Meri
Ilkka Koponen, Korvalehti, Nihil Interit 1998
Ilkka Koponen, Ovelta on riisuttu nimi, Kaarinan kunta, 1996
Villonilta runo nr. 35. Pieni testamentti - runoelmasta:
Tänä yönä tätä kirjoitanVillon eli Pariisissa josta hän häipyi fyysisiä jälkiä jättämättä vuonna 1463.
yksin, mieli rauhallisena,
mietin tätä testamenttia.
Kuulin Sorbonnesta kuinka löi
kello yhdeksää, lyö joka yö.
Armon merkin meille antaa niin.
Keskeytän, sitten lopetan
ja rukoilen, sydän kehottaa.
36.
Tämän jälkeen aloin torkkua,
enkä ollut juonut viiniä.
Sieluni kuin kiinni naulattu.
Ilkka Koponen eli loppuvuotensa pääosin Turussa, jossa hän kuoli 1998. Ilkka Koposen esikoinen ilmestyi Kaarinan kunnan kustantamana vuonna 1996, ja jälkeenjäänyt, Korvalehti-kokoelma Nihil Interitin kustantamana vuonna 1998.
Runossa 35. F. Villon kirjoittelee hiljaisessa illassa (Pariisi vuoden 1456 paikkeilla) Testamenttia.
Hän on silloin noin 25 vuotias, kuten Ilkka Koponen kuollessaan. Ilkka Koponen eli ihmisiksi, hän
ei käynyt kehenkään käsiksi, ei edes sanallisesti, vaan viihtyi hiljaisesti kahviloissa, joista turkulainen
Imaamin keinutuoli oli hänen kantapaikkansa. Sinne hän usein meni juomaan aamukahviaan joskus
alkuillasta, ja poistui kun Imaami sulki ovensa. Huonoakustisessa Imaamissa soi usein CD-musiikki,
hiukan liian kovaa, mutta etteikö siellä silti olisi kuullut omia ajatuksiaan, ja Ilkan. Ilkkaa
arvostettiin, hänen suuren ihmisyytensä takia, kuin hänen runojensa johdosta. Lyhyen
runoilijauransa aikana hän vakuutti runojensa kuulijat. Ilkka oli armoitettu runoilija, jonka riveissä
oli paluuta runojen sisäiseen soinnillisuuteen, tai säveleen. Ne eivät sinällään laulaneet, mutta se
luontevuus millä Ilkan runojen lauseet suussa hengittivät ja paperiltakin lukiessa hiljaa mutta
varmasti upposivat kuulijaansa, vakuutti ainakin minut heti ensimmäisen runon kuultuani: Istuin
Hunters Innissä jossain puolivillaisessa runotapahtumassa. Monenlaista runoilijaa meni ja luki, ja
sitten kaiken hälyn sekaan nousi Ilkka Koponen lukemaan muutaman runonsa.
Parin lauseen jälkeen
puheensorina hiljeni ja humalaisessa kapakissa kuului Ilkan pehmeä, mutta selkeä ääni, lause
kerrallaan hän pudotteli sanoja ja joka ainut sana oli erillään että sen erotti ja joka ainut sana liittyi
edelliseen vastaansanomattoman loogisesti ja selkeästi ja silti jokainen seuraava sana ja lause oli
iloinen yllätys. Ja kaikki runonsa Ilkka luki ilman paperia.
Kun Ilkka lopetti en oikeastaan osannut edes taputtaa.
Olueni väljähtyi lasissa. Jotkut polttivat
tupakkia. Muut taputtivat ja Ilkan senkertainen runoesitys oli ohi.
Vuotta en muista. Se voisi olla
vuoden 1993 tienoilla.
Tämän jälkeen Runoilija Koponen osallistui Kaarinan Runokilpailuun ja voitti sen vuonna 1996. Myöhemmin hän tarjosi runojaan eräälle helsinkiläiselle kustantamolle, joka tylyyn ja ylimieliseen tapaansa palautti runot Ilkalla. Pian tämän jälkeen Ilkasta ei ensin erääseen viikkoon kuulunut mitään. Huoltomiehen avattua hänen huoneensa oven voitiin vain havaita että Ilkka Koponen ei enää tässä elämässä runojaan lausu, eikä kirjoita.
Hänen jälkeen jäänyt teoksensa 'Korvalehti' olisi voinut olla parempikin. Nykyisellään se on paikoin melko synkkä, kuin toteutuvaa testamenttia.
Tämä ote sopii äskeisen Villonin runon kanssa luettavaksi saman iltaisen pöydän ääressä:
(Ilkka Koponen Korvalehti-kokoelman sivulla 56. Nihil Interit 1998)
Makaan selälläni ja katselen pimeyteen.
Ulkoa kuulee lähikuppilasta poistuvat äänet,
mies ja nainen huutavat toisilleen revenneeseen kieleen.
Yö heidän välissään ja kaikkialla ympärillä
tihenee etäisyyksiksi joitten takaa ei enää voi koskea.
Sillä ei ole äänettömyyttä, vain hiljaisuus;
viilto, ohut huokaus.
Ilkka kirjoitti myös tämmöisen runon joskus, ote:
(Ilkka Koponen vuonna 1996)
Jos olisi syntynyt täällä,
olisi lehtolapsen kuusen juuret,
luottaisi metsään,
että sen voi polttaa
ja kasken raivata pelloksi,
että ikävä on kirkas pihka poskella,
ja opittuaan rakentaisi hiekkalinnan hiekkalaatikkoon,
kestäisi nurkumatta taklausten rajuuden
maailman laitaan.
Villon viihtyi pikkurikollisten joukossa. Koponen viihtyi runojensa joukossa. Vai viihtyikö? Ja viihtyikö Villonkaan kavereittensa kanssa. Mikä ajoi nämä kaksi veljestä liian nopeasti taklattuina elämän laitaan? Villonin sanottiin haihtuneen jälkiä jättämättä Pariisista vuonna 1463, mutta onko varmaa että hän ei palannut sinne Arthur - nimisenä 1870 - luvulla? Liian pitkä aika on olettaa runojen haamuilevan 1990 luvun Turkuun. Muutenko vain jotkut asiat tahtovat aina toistaa itseään, vuosisatojen hiljaa hiipiessä?
Juhani Tikkanen
sivu laadittu 25.9.02, chkd 26.10.03. Linkkilisäys 10/2004