________________________________________
VIII TATJANAN KIRJE ONEGINILLE, PETROSKOISTA
Olen kuin olisin tehnyt pahojani. Enkä osaa sanoa nyt paljon mitään erityistä. Minä en voi olla kirjoittamatta sinulle. Sinä varmaankin halveksit nyt minua? Kun et ole tullut luokseni: kirjoittanut kirjettä. Minun tylyä kohtaloa keventäisi nyt pienikin tilkka sinun sääliäsi, - toivoakseni saan sen, ainakin soisin sen itselleni, sinulta. Minulla olisi vielä toivoa ja uskoa että sinä saapuisit vieraakseni, edes yhden kerran viikossa, jollet nyt sitten kahta kertaa ehtisi? Ehdithän? Tule! Minä palvoisin sinua yötä päivää kuuntelisin sinua, palvelisin, olisin kokonaan sinun, miten vain haluaisit! Jaksaisin jäädä odottelemaan seuraavaa käyntiäsi!(Piipahda halutessasi Kolmen hevosen vaunut - kokoelman sivulle 45.)
Mutta tyydyttäisikö sinua täkäläinen elämäntapa, vaatimaton maalaiselämä, rahvas ja sen yksinkertaiset ilot. Tulisit nyt pois, silti, repäistäisiin iloa irti arjesta! Viime käyntisi jälkeen täällä on ollut entistä hiljaisempaa, tuntuu kuin ei ennen olisi ollut näin hiljaista, melkeinpä tyhjää, kun sinä et nyt ole täällä kanssamme. Jollen olisi tavannut sinua, olisin varmaan ottanut jonkin jurrikan miehekseni, jonka vaimona olisin kiltisti täyttänyt kaikki hänen halunsa ... Voi, kunpa voisin löytää jonkun muun, kun olen sinut jo tavannut! Ei, katkera puute raastaa sydäntäni, ja vain sinä voit sen nyt täyttää, tyydyttää! Ikinä eivät muut siihen pysty! Eivät edes yritä.
Odotan sinua, odotan sinua, taivaskin sen tietää, mutta ei kukaan muu. Vain sinä. Kuolemaani asti sinä olet mielessäni, aina. Sinun katseesi, sinun hellä äänesi, kaikki sinussa oli myös minussa alusta asti, ja kun sinut näin vapina kävi lävitseni leimahti sisuksissani kuin tuli irti ja ilo tulvi, siinä sinä olit! Minun!
Ja totta, sinähän puhuit minulle, yksinäiselle uneksijalle, kun hain tyydytystä rintani hekumalle silloin, koko hämärän yön hahmoasi hellin kun sinä ympäröit minut syliisi ja kuiskailit korviini helliä sanoja! Sano, missä sinä asut, taivaassa, vaiko helvetissä? Kuten minä. Hälvennä jo epäluuloni, että tämä olisi vain unta, harhaa, enhän voi olla erehtynyt? Sinusta. Minulle on aivan sama, kuka minua suojelisi, kunhan se olet sinä.
Sinun kainaloosi saan itkeä suruni. Saanhan.
Yksin, yksin olen minä yksin, kuin yksineuvoinen kasvi vailla toista kuihdun kuivuuteen, yksin tuhlaan voimani ja kauneuteni. Sinua varten se kaikki olisi valmiina; tule ja hivele katseellasi minun uniani, tee niistä tosi. Minun täytyy nyt lopettaa tämä kirje. En uskalla sitä lukea ääneen. Itselleni. Sinun kunniaasi luottaen minä avaan sydämeni sinulle: Ole hyvä.
------
Petroskoilainen postimerkki
Tatjana sulkee kirjeen kuoreen, liimaa postimerkin ja tipauttaa kirjeen postilaatikkoon. Postimerkki irtoaa, sillä kirjepaperin tulinen hehku poltti liiman. Postilaitos pyysi vastaanottajaa lunastamaan lähetyksen, mutta tarinan jatko olisi jo liian pitkä tähän lyhyeen runoon. Tatjanalla on kuumetta; paita heilahtaa pois ja kevyesti kuutamoinen iho kuumassa yössä alastomana hehkuu, taivaan kuu kalpenee, kuin laakson ylle kietoutuvaa maitomaista usvaa on Tatjanan valkea, alaston povi, nousee kohoaa, kohoaa ja nousee, kuin soliseva metsän puro hopeisena kiemuroi, soi hopeahuilu aamunkoihin asti klarinettina ja aamu valkenee, himmenee hämytaivas kirkkaan siniseksi ja kaikki ovat hereillä, virkkuina, mitäs Tatjana on koko yön puuhannut?
------
Eksynyt tänne
Ja Tatjana, kietoo sormensa unelmansa ympärille, sorvaa kirjettä, kirjoittaa, Tatjana, kuin lintu hän on, ja naapureita aivan liian paljon. Tatjana lentäisi, lintuna, lennättäisi lintunsa Oneginin luo, mutta hennot siivet eivät kanna, ja Tatjanako se liekin tuo räystään lintu? Eksynyt tänne, Petroskoin räystäille, ilahduttamaan meitäkin suloillaan.
(Edellä on sivu 43)
------Juhani Tikkanen
(jatkuu sivu 69:)
5. Katumus
Minä olen allapäin. Minä tiedän, että olen loukannut sinua; olen siitä suruissani. Arvattavasti haluat antaa minua korville. Sinulla lienee syytä olla suuttunut. Minuun. Mitä minä vielä voisin, tahtoisin? Miksi kirjoitan, paljastan sisintäni sinulle, pilkkaasi varten, johon olen vieläpä antanut aihettakin? Miksi en ole hiljaa, kokonaan vaiti?
------
6. Selittelyä
Minä tapasin sinut, se oli hellää, ainakin pikkaisen, silloin kerran. Minä en uskonut sitä todeksi, edes. Minä olin sokea. En voinut luopua itsekkyydestäni, laiskasta saamattomuudesta, tavoistani; muka vapaudestani. En sitten pientä hitusen vähästäkään. Tässä sitä nyt olen, olen menettänyt kaiken kaiken mikä olisi ollut kalleinta, sinutkin.
------
XV ALEKSANDR SERGEJEVITS LÄHETTÄÄ TELEVISION PÄÄLTÄ TERVEISIÄ. JA ONEGIN ON KIRJOITTANUT KIRJEEN TATJANALLE.
1. Tuska ja toivo
Minä mietin, nyt, kun ei enää ole mitään muutakaan kuin muistoni sinusta, Tatjanaiseni. Vapaus, vapahdus, ei onni vaan taivaan kirous! Sainpa todella rangaistuksen! Ei, sittenkään, kunpa vain tieni veisi sinun luoksesi, minä saisin olla sinun lähelläsi taas, aina ihailisin sinun huuliasi, hymyä ja silmiesi välkähtelyä; kun kuulisin sinua, sielullani voisin tajuta, mikä kauneinta olisi, kahden sinun kanssasi, ja jospa niin olisi, onnellisena saisin kuolla, niin suurin autuus se minulle olisi!
------
2. Ajankulua
Minä seuraisin sinua sinun matkoillasi, vaikka minne sinun mukanasi kulkisin, vaikka matkustamiseen tuhlattu aika on kallista, ja sen voisi käyttää parempaankin, kuten olemalla sinun kanssasi, vain kahden kesken. Ikäväni kuluttaa eloni hetkiä. Ne kuluvat. Hukkaanko? Sitäkin on raskasta kestää.
------
3. Hikinen jano, Burn out
Nyt minun olisi saata varmuus siitä, että me nopeasti vielä tapaisimme. Tämä on minun rukoukseni, toivon, että se ei valu kuin vesi hiekkaan. Mutta sinä et taida ottaa minua enää todesta? Sinä taidat vain kipakasti moittia minua? Voi kun sinä tietäisit mikä rakkauden jano minua kalvaa! Järkenikään avulla en saa vereni hirmuista kohinaa vaimenemaan! Minä tahtoisin vaipua jalkojesi juureen, polvistuneena rukoilla, suureen ääneen valittaa ja pyytää sielultasi hellyyttä, ja tuomiota: minä haluan tehdä tunnustuksen, että minä osaan lähestyä vain kylmin sanoin, teennäisin ja rauhallisin katsein kasvot viileän arvokkaina... Minä taidan olla loppuun palanut: minun voimani ei enää riitä. Sinun käsiisi minä uskon kohtaloni, ole valtiaani!
------
4. Miten siinä kävi, sitten?
Tatjana ei vastaa. Vaikka Onegin kirjoittaa; kolme kirjettä Onegin lähettää. Tatjanalle. Kaikissa postimerkki.
Postilaatikossa vallitsee hiljaisuus kuten tammikuun kitisevässä pakkasessa vaskisen ratsun jaloista nousevan pronssikäärmeen puoliavoin suu, kaksihaarainen kieli huurteessa kuin vasta olisi uloshengitys siihen pysähtynyt hetkeksi, sään lämpenemistä odottaessa.
------
(Runot 5 ja 6, sivuilla 75 - 76 eivät kuulu 'Tatjanaan', ne löytyy 3.n hevosen sivulta )
------
7. Onegin tapaa Naisen
Minne lie ihmisten kiireiset matkat, Oneginin esimerkiksi, arvaat kai; Tatjanan, naisen, luo. Onegin ryntää taloon, Kukaan ei ole vastassa eteisessä. Salikin on tyhjä. Onegin avaa oven, häneltä valahti voimat maahan, nuori nainen lukee kirjettä, pelkkä aamutakki yllään, vilustuu vielä, hupakko, nyyhkyttää, ja kyyneleet vuolaana virtaa ja kaunis poski käteen nojaa. Eikä enää kelpaa Tatjanalle Onegin ei katuvanakaan. Yksin, yksin ovat molemmat, toistensa seurassa yksin, ja niin läheltä kuin onni kävi! Likeltä. Kuin vaaleissa, äänestyksessä.
(Sivu 77)
Tikkasen tekstien valintasivulle
sivu laadittu 28.2.2000, koodinkorjausta viimeksi 25.8.2000