Sulle on sanoma täällä
Runokokoelma (1972)
Runoelma: Vinkaran tie
Järvenselkiä kulkee Otto Otto Vinkaran isäntä kyliltä kohti korpea, kotiinsa, moottori putputti, Otto ohjasi, syystuuli puhalsi, märkä tuuli, vene kallisteli ja rutkutti.
Otto otti pikkaraisen, pikkuisen, otti toisen vaan ei enempää, Koitereen synkät roiskeet suhahtavat tuulilasiin, moottori menee ja Otto ohjaa.
Hanna kurkistaa tuulilasin läpi, näkee niemen nenän liian lähellä, sanoo: - Katsoppas taas ukkoseni minne menet. - Osaan minä tästä mennä, Otto sanoo, ja korjaa veneen kurssin hiljaa oikein.
Vesimatka kertyy, vene vaappuu. Otto ohjaa, taitava järvellä kulkija. Olispa tie kylältä salolle, saisi autolla mennä, tai vaikkapa keikkua kärreillä.
Hyvä on venekin, märkää vain, taas ohitettiin niemi.
Käännytään seuraavaa kohti, Otto ottaa selällä pienet lämmikkeet, syksyllä on kylmä, ottaa toisen, mutta ei enempää.
Hanna vilkaisee kerran eteenpäin, sanoo: - Katsoppas Ottoseni minne menet. - Ossaan minä tästä mennä, tiuskaa Otto, ja korjaa taas veneen kurssin ohitse vaanivan kiven.
Niin menee Vinkaran moottori turvallisesti kylältä Vinkaran venepoukamaan, hyvinsuojaisaan Ylmönlahteen. Moottori sytkyttää hiljaa, ottaa pakin, ja sammuu. Vene töksähtää pehmeästi rantaan ja perhe nousee maalle.
Vinkaraan mennään pari kilometriä korven sisässä, mustia ja märkiä kuusia. Sammal vaimentaa sateen äänet, perhe menee kotiin, Hanna keittää kahvin.
Otto istuu tupaan, penkille. Ikkunasta näkyy satakilometriä järveä ja saloja. Koko taivas. Otto istuu, näkee koko maailman.
Korpi kahahtaa, taivas purkautuu, sataa, järvi tummenee. - Tänne tehdään tie, sanoo Otto. Hanna kutsuu kahville.
Aamulla järvi on leppeän vaalea. Aurinko kimaltaa kirkkaan liplattavilla lainehilla. Metsä soi. Taivas hymyää. Otto käy aamukusella pihalla, seisoo vatsa tanassa, allaan maailma. Sormet nappien lomassa tuumii: - Saahan sen tien kun rupeaa tekemään.
Vinkaran poika Yrjö on samaa mieltä. Hän on ukille sitä jo sanonut monasti, että ruvetaan tietä tekemään. Ei ole ollut kuulevinaan. Mutta nyt, tie on hänen ajatuksensa. Nyt se tehdään.
Yrjö ottaa asioista selvän. Näkee että heti mäen alla on paha suo, rumilus, purskuttavat hetteet ja pohjattomat lammet. Siitä se tie menee, päättää hän.
Suon takana on ylipääsemätön vaara, risukkoinen ja louhikkoinen. Metsä ahdistaa joka puolelta, sakea salo. Tuhannet tukit, sadat ryteiköt. Siitä se tie tulee menemään.
Ruvetaan tielle. Raivataan suolle linja, suoraan kahden lammen välistä. Tien pohjalle kaadetaan metsästä satoja tukkeja, salskeita hirsiä, joutavia haapoja, kaikki roskapuut, kuten koivut ja muut.
Ne ladotaan tien pohjaksi. Enää ei hytky suo, eikä hylly mätäs.
Mitä sanoo metsäherra, puiden omistaja? Kiroo ja kieltää kaatamasta. Uhkaa käräjillä. Puhkuu, mutta Vinkaran miehet kaatavat: nyt me tehdään kotomökille tie. Naapurit tulevat apuun. Moottorisahat ulvovat pitkää päivää. Nopeasti aukee tielinja koskemattomaan korpeen. Kaadetut tukit kasataan tienvarsille.
Kivet paljastavat koko pahuutensa: se on iso. Sitten se eräänä päivänä on puhkaistu, raaka väylä metsään, mihin tien pitäisi syntyä.
Metsäherra sanoi että linnareisu tulee. Vinkaran miehet tuumivat että mennään vaan, mutta ensin tehdään kotimökille tie. Siitä sitten itse tehtyä tietä pitkin mennään vaikka helvettiin.
Metsäherra, kopea sotaratsu, tuiskii, on alakynnessä koko kylän edessä, selittelee tilannetta ylemmilleen, kertoo mitä Vinkaran miehet sanoivat, että kaikilla asukeilla on oikeus tiehen ja sen saantiin. Ja että heillä on ikivanha karttatie pohjana.
Ja metsäherrat hiljenevät. Eivät voi mitään. Sillä veden keskellä tehty päätös, tehdään tie, pätee. Sen on koko maailmakin hyväksynyt.
Suolle syntyi jo luja pohja. Vaara on valloitettu. Suurimmat louhikot on kierretty. Kylällä kerätään rahaa katepillareita varten. Kunnanhallitus ei antaisi, mutta pakko on antaa. Onhan Vinkaran miehet asialla. Ja heti on rahaa koolla. Ei paljoa, mutta onpahan.
TVH kuuntelee Vinkaran Yrjön asiaa. Vinkaraan otetaan yksi katepillari. Rahaa on noin paljon. TVH myöntää että jokaisella on oikeus saada tie. TVH tietää että jokainen joutuu maksamaan oikeuksistaan, ja että peninkulman mittaisen korven raivaukseen ei se raha taitaisi ihan riittää, mutta sanoo silti: - Saattehan te katepillarin. Se on huomenna siellä.
Aamulla on korven reunaan ilmestynyt iso keltainen peto. Silmät kiiluvat, sydän jyrisee. Jalat kirskuvat, telat kolisevat. Peto räjähtää ja syöksyy korpeen. Turpeet ja kannot lentelevät ilmaan, maa pölisee, kivet kolisevat syrjään, metsä vapisee pelosta, tanner tömisee, miehet näyttävät suuntaa, tuonne.
Peto vaappuu korpeen, menee keskeltä, puhkaisee harjanteet, pökkää esteet, jyrisee kone!
Yötä päivää möyryää paholainen, metsä hiljenee. Sammal on aloillaan. Linnut lentävät syvemmälle.
Tulee mutta: pitäisi rakentaa pari siltaa. Taas metsäherra kieltää ottamasta metsästä tukkeja siltaa varten. Mutta Vinkaran miehet kaatavat tukit.
Metsäherra puhkuu paikalle, puhisee ja vannoo ties mitä kaltereita. Vinkaran mies, lähimmäksi sattunut, kaappaa kirveen suunnattomaan kouraansa, hikeä höyryävänä, hampaat mustan parran alta kiiluvina, silmät pistävinä lasersäteinä repaleisen lippalakin alta, astuu metsäherraa vastaan, sanoo tasaisella äänellä: - Me otimme tuolta muutaman rungon sitä siltaa varten.
Metsäherra nielaisee, vastaa nopeasti käsillä tyynnytellen: - Hyvä on. Sanoo vielä toisenkin kerran, kun Vinkaran mies seisoo ja katsoo häntä: - Hyvä on. Hyvä on. Kävelevät sitten kahden sillalle ja näkevät: nyt on kohisevan joen yli silta.
Näin syntyi Vinkaraan tie. Siihen ajettiin sorapeite päälle, Sitä lanattiin ja jyrättiin. Neitseellinen raaka tie oli syntynyt.
Sen varsilla lojui sojottavia ikikantoja, kellahtaneita kivenjärkäleitä, myllättyä maata. Tie mutkaili koskemattoman korven läpi, ennen läpimenemättömien ryteikköjen ja hyllyvien soiden. Vinkaran miehet tekivät tien.
Moottorivene unohtui Ylmönlahden poukamaan. Lahosivat tukevat kaaret, kyljet repsahtivat hiljaa, päivä alkoi pilkottaa kölin läpi.
Moottori itki hitaasti ruostetta, järvi laplatti alakuloisesti. Vain joku kalamies joskus hiljaa souti, haki verkot, meni taas pois.
Ja ihan toisella tapaa siinsi järvi Vinkaran Oton ikkunaan. Järvenä vain, tavallisen korven takana. Nyt sen kareista ei kannata välittää. Onhan voitettu kareista pahin: tukalat vallat, herrojen virkahulluus.
Paluu Heinäkuu 1998 - runoelmaan
Seuraava ote: 6.
jälkikirjoitus:Kun ihminen siirtyy pois, hän on kuin tyyni kesäilta joka hiiskumatta kuuntelee, miten metsien tuolla puolen kohisevat uudet tuulet.
(Inkeri, Juhani, Teemu ja Tommi, Vinkaran Yrjön hautajaisiin Ilomantsin Kivilahden kylässä heinäkuussa 1995)
Juhani Tikkanen
________________________________________
Tikkasen tekstien valintasivulle
sivu laadittu 27.2.2000, tarkistettu 17.7.2000