Sahalahden punakaarti ja kansalaissota 1918

Työväenliike Sahalahdella 1900-luvun alussa
Vuoden 1917 tapahtumat sotaa ennakoimassa
Suojeluskunnan perustaminen ja työväki
Punakaartin perustaminen ja jäsenistö
Mustialan maamiesopistolaisten teloitus
Sahalahden punakaarti tarttuu aseisiin
Punakaarti kunnanhallinnossa
Sahalahtelaiset taisteluissa
Teloitukset, tuomiot ja tappiot
Pohdintaa 66 vuotta myöhemmin

Lähteet ja lisätiedot
Kirjoittajan yhteystiedot

Työväenliike Sahalahdella 1900-luvun alussa

Työväenasia alkoi levitä Sahalahdelle 1900-luvun alussa, jolloin myös perustettiin työväenyhdistys ja työväki ryhtyi tilaamaan Kansan Lehteä ja Työmiestä. Työväentalo rakennettiin ensimmäisen vuosikymmenen aikana Palkeenmäkeen. Siellä kävivät tanssimassa myös talojen lapset, sillä se oli tuolloin ainoa seurojentalo paikkakunnalla. Sahalahden ensimmäinen työväentalo tuhoutui tulipalossa ennen kansalaissotaa ja paloa epäiltiin tuhopoltoksi.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen alkoi liikkua entistä enemmän kiertäviä agitaattoreita, jotka valistivat mm. torppareille, että nämä ovat talollisten orjia. Tätä ennen torpparit olivat tunteneet ylemmyyttä karauttaessa hevosellaan kirkkoon ohi jalkapatikassa kulkevien mäkitupalaisten.

Välillä työväenliikkeen toiminta laantui, kunnes Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset muuttivat tilanteen. Työväen ja omistavan luokan ristiriita alkoi kärjistyä ja suhtautuminen Venäjään ajautui uusille uomille.

Sivun alkuun

Vuoden 1917 tapahtumat sotaa ennakoimassa

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen pidettiin Vilpeilän koululla kansalaiskokous, jossa pidettiin innokkaita palopuheita. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitä olisi pitänyt tehdä.

Keväällä 1917 astui voimaan elintarvikesäännöstelylaki. Isännät kuitenkin kuljettivat entiseen tapaan lihaa, maitoa ja voita sukulaisilleen. Työväki ryhtyi pitämään tievartiota ja palautti isäntiä takaisin. Tässä yhteydessä tapahtui pari seivästappeluakin. Toiminnan alkuunpanijana oli Valfrid Järvinen, joka sittemmin toimi Tampereen punakaartissa ja ammuttiin Tampereen valtauksen jälkeen.

Kesä 1917 oli suhteellisen rauhallinen ja työt tehtiin entiseen tapaan. Työväki yritti tosin järjestää maatalouslakkoa, joka ei kuitenkaan saanut yleistä kannatusta. Rauhallisuutta lisäsi se, että Sahalahdella ei ollut venäläistä sotaväkeä eikä Sahalahdelta myöskään ollut lähtenyt jääkäreitä Saksaan sotataitoa oppimaan.

Sivun alkuun

Suojeluskunnan perustaminen ja työväki

Lokakuun lopulla 1917 pidettiin Pakkalan Savolassa suojeluskunnan perustamiskokous. Insinööri Lauri Keso esitti, että Suomen miesten on yksimielisinä ajettava ryssä pois maasta. Sen jälkeen voidaan ryhtyä korjailemaan omaa yhteiskuntaa paremmaksi. Saksasta saadaan aseita ja siellä on koulutettavana 2000 jääkäriä.

Ensimmäisessä kokouksessa oli mukana myös työläisiä ja torppareita, jotka tosin istuivat hiljaa. Suojeluskunnan toiseen kokoukseen he eivät enää osallistuneet.

Toisessa kokouksessa valittiin esikunta ja kirjoitettiin liittyvien nimet ylös. Mukaan lähti noin 30-40, jotka olivat pääasiassa talojen isäntiä ja poikia. Toimintaa ei juuri ollut ennen sotaa, koska suojeluskunta ei saanut hankittua aseita, vaikka keräsikin niitä varten rahaa.

Suojeluskunta yritti vielä saada työväkeä mukaan toimintaansa. Erään torpan pirtissä pidettiin työväenyhdistyksen kokous, jonka puheenjohtajana oli yhdistyksen kirjuri Frans Sylman. Tässä kokouksessa talollinen Lauri Arra yritti agitoida työväkeä mukaan suojeluskuntaan.

Arran puheen jälkeen nousi eräs vanha torppari ja sanoi: Sosialidemokratia ei hyväksy aseellista toimintaa. Ei tarvita puna- eikä valkokaarteja!

Tämän jälkeen puhui Tampereelta paikalle pyydetty työväenliikeen agitaattori. Hän kuvaili lahtarien hirmutyöt ja sanoi, että Venäjän kansan yhteydessä me olemme turvassa. Tästä syystä venäläisiä sotajoukkoja on pyydetty pysymään maassa niin kauan, kun lahtareitten kanssa on tehty tilit selviksi. Lahtareiden kanssa ei neuvotella. Jokainen joka tavataan ase kädessä, ammutaan.

Tätä seurasi yleinen huuto ja kilpapuhe. Puheenjohtaja Frans Sylman lopetti kokouksen. Suojeluskuntalaiset Arra ja Viljo Lehto poistuivat vikkelästi paikalta. Sylman huolehti siitä, ettei villiintynyt kokousväki käynyt käsiksi paikalla vierailleisiin suojeluskuntalaisiin.

Sivun alkuun

Punakaartin perustaminen ja jäsenistö

Sahalahdella oli vuonna 1917 Lahdenkulman työväenyhdistys, jossa oli 119 jäsentä ja sekatyöväen ammattiosasto, jossa jäseniä oli 20. Marraskuussa 1917 työväki järjesti viikon kestäneen maatalouslakon, jossa vaadittiin 8 tunnin työpäivää. Yksi isäntä pani nimensä lakkolaisten papereihin. Väkivaltaa tai järjestyshäiriöitä ei esiintynyt.

Lakon aikana Lahdenkulman työväenyhdistys perusti järjestökaartin eli punakaartin, johon liittyi vuoden loppuun mennessä 19 jäsentä. Punakaarti ei juuri toiminut ennen sodan alkua. Eräänä kuutamoyönä punakaarti tosin piti harjoituksen pienen metsäjärven jäällä. Tätä Sahalahden punakaartin ainoaa ennen sotaa pidettyä harjoitusta johti vanhan polven sotilas Toivio, joka ei sittemmin liittynyt punakaartiin.

Sen jälkeen kun kaarti tarttui aseisiin helmikuussa 1918, jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Palkkalistoilla oli maaliskuun puolivälissä 64 ja maaliskuun lopussa 98 punakaartilaista. Naisjäseniä oli kumpanakin ajankohtana 10. Pääosa jäsenistä oli vapaaehtoisia, mutta maaliskuun lopulla suoritettiin joitakin pakko-ottojakin.

Punakaartin omien asiakirjojen antamaa kuvaa voidaan täydentää muiden lähteiden tiedoilla. Kirkonkirjojen mukaan sodan vuoksi kuoli tai valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomittiin yhteensä 92 sahalahtelaista punankaartilaista. Sosiaalidemokraattisen puolueen Sahalahdelta keräämässä terroritilastossa mainitaan lisäksi 13 sellaista sodan uhria, joiden nimeä ei ole kirkonkirjoissa. Punakaartin palkkalistassa on vielä 26 nimeä, joita ei mainita kummassakaan edellisessä lähteessä.

Luvut yhteen laskien saadaan Sahalahden punakaartilaisten määräksi 131. Luvussa on tosin mukana joitakin punakaartilaiseksi luettuja, jotka eivät tosiasiassa kuuluneet kaartiin. Toisaalta joitakin nimiä saattaa vieläkin puuttua. Joka tapauksessa voidaan todeta, että Sahalahden punakaartin jäsenmäärä oli suurimmillaan selvästi yli sadan.

Parhaat taustatiedot on saatavissa sodan uhreista: kaatuneista, teloitetuista ja vankileirillä kuolleista. Ne antanevat viitteitä myös punakaartin jäsenistön taustasta. Sahalahden punaiset olivat yleensä nuoria ja naimattomia. Keski-ikä oli 26 vuotta ja avioliittoon oli ehtinyt vasta vajaa kolmannes.

Kirkonkirjojen mukaan tavallisimmat ammatit ovat itsellinen, irtolainen ja renki. Terroritilastoon lähes kaikki uhrit on merkitty sekatyömiehiksi. Neljännes sahalahtelaisista sodan uhreista ei ollut punakaartin lisäksi jäsenenä muissa työväenjärjestöissä. Koko jäsenistöstä vain joka kahdeksas oli ollut yli vuoden työväenjärjestön jäsenenä.

Sivun alkuun

Mustialan maamiesopistolaisten teloitus

Paikkakunnalle kantautui huhuja Tampereen suunnan punakaartilaisten tulosta. Tämä joudutti suojeluskuntalaisten liikkeelle lähtöä. Nämä kokoontuivat 1.-2.2.1918 Noksioisten Isotaloon, jonne tuli myös miehiä Etelä-Hämeestä. Ensimmäisessä ryhmässä lähti 11 sahalahtelaista Längelmäelle, kohti valkoisten rintamaa. Kaikkiaan valkoisten armeijaan lähti 28 Sahalahden miestä.

Jo 4.2.1918 Sahalahdelle saapuikin Tampereelta punaisten tiedusteluosasto, johon kuului useampia kymmeniä miehiä. Osasto etsi aseita ja takavarikoi taloista myös muuta tavaraa. Lisäksi muualta tulleet punaiset valtasivat puhelinaseman ja etsivät suojeluskuntalaisia, jotka olivat jo kuitenkin ehtineet lähteä pohjoiseen valkoisten rintamaa kohti.

Isoniemen Ylitalosta punakaartilaiset löysivät neljä siellä yöpynyttä Mustialan maamiesopiston oppilasta. Nuorukaiset kuuluivat koulun suojeluskuntaan ja olivat hiihtämässä pohjoiseen liittyäkseen valkoisten rintamaan. Epäillyt kuljetettiin kuulusteltaviksi Kirkonkylän Juuselaan, jossa punakaartiosasto piti esikuntaansa.

Pidätetyillä oli varustuksenaan karttoja ja kompasseja, mikä teki heidät epäilyksenalaisiksi, vaikkei aseita löytynytkään. He olivat myös ainoat tavatut epäilyttävät henkilöt ja punaisten tiedusteluosastolla oli tarve näyttää tuloksia jopa valtuutensa ylittäen.

Vangitut tuomittiin kuolemaan. Heidät määrättiin riisuutumaan ja kuljetettiin illalla klo 11 aikaan teloituspaikalle Juuselan riihen eteen pellolle. Kuolemaantuomittu Urho Rajala sittemmin Kulokoski muistelee järkyttävää tapahtumaa:

Meidät asetettiin riviin noin metrin päähän toisistamme, ja kahdeksan miestä, siis kaksi ampujaa kutakin vankia kohti, asettui meitä vastapäätä, noin 3-4 metrin etäisyydelle. Johtaja komensi yhteislaukauksen. Ensimmäisen yhteislaukauksen jälkeen jäimme kaikki vielä seisomaan, mutta välittömästi seurannut toinen yhteislaukaus kaatoi toverini ja minäkin tunsin saaneeni kuulan vatsani läpi. En menettänyt tajuntaani, mutta en halunnut yksin jäädä maalitauluksi. Kaaduin samalla tavalla maahan kasvot alaspäin.

Rajala kertoo edelleen maanneensa hiljaa, joten hänen luultiin kuolleen. Teloitusryhmän poistuttua haavoittunut Rajala nousi ylös noin puolen tunnin kuluttua. Hän onnistui kulkemaan läheisen asumuksen luo ja kiipesi avoimesta päädystä tallin ylisille, peitti itsensä heinillä ja nukkui siellä yönsä.

Aamulla isäntä löysi haavoittuneen, emäntä toi ruokaa ja hommasi illaksi paikalle diakonissan, joka sitoi haavat ja kuljetti haavoittuneen erääseen uskonnollismieliseen torppaan toipumaan. Diakonissa kuljetti Rajalan hevosella Kuhmoisten pappilaan, josta hänet toimitettiin edelleen sairaalaan.

Sivun alkuun

Sahalahden punakaarti tarttuu aseisiin

Teloitukset kauhistuttivat Sahalahtea, jolle valkoinen puoli kuvasi uhrit viattomiksi koululaisiksi. Punaisille operaatio oli merkki sodan alkamisesta. Samoihin aikoihin Sahalahden kaarti sai aseet ja useita sahalahtelaisia liittyi mukaan.

Helmikuun puolivälissä Sahalahdella liikkui jälleen Tampereen punakaartilaisia, jotka takavarikoivat joka talosta viljaa. Pitäjän makasiinista vietiin 34 hehtolitraa rukiita. Paikkakuntalaiset pakotettiin viemään viljat hevosillaan Tampereelle, kaikkiaan 125 kuormaa. Tampereen elintarvikelautakunta antoi kaikesta maksun, mutta useimmat saivat sen kapinahallituksen seteleinä, joille ei ollut käyttöä sodan jälkeen. Samaan aikaan kaartiin liittyi lisää sahalahtelaisia.

Sahalahden Punasen Kaartin Pataljoonassa oli yksi komppania ja siinä neljä plutoonaa. Komppanian päällikkönä oli aluksi Ilmari Joki, itsellisen poika ja sekatyömies Tursolan Sarkalasta. Plutoonan päälliköiksi valittiin ainakin Kalle Kaskinen, Joonas Paltta ja Konsta Elkelä.

Sahalahden punakaarti perusti esikuntansa Vilpeilän koululle, joka joutui lopettamaan toimintansa. Pakkalassa ollut työväentalo oli tuolloin vasta rakenteilla.

Kaartin ylläpitämiseksi jouduttiin järjestämään muonitus, jota johti esikuntapäällikkö Heikki Joki. Hän oli helsinkiläinen leipuri, joka oli vähän ennen sodan alkua palannut synnyinseudulleen Sahalahdelle.

Kaartin huollossa oli keskeinen osa ruokatavaroiden ja vaatteiden takavarikoinnilla talollisilta. Tätä tehtävää hoitivat muonitusmiehet, joiksi aluksi valittiin Paavo Nurminen ja Väinö Siltanen. Sahalahden kaarti otti tarpeeseen ja antoi kuitin. Väkivaltaa ei esiintynyt, korkeintaan kiväärin lattiaan lyöntiä. Ulkopaikkakuntalaiset sen sijaan ryöstelivät, varsinkin valkoisten taloissa.

Takavarikointeja yritettiin välttää tarvikkeita piilottamalla. Eräs tarkastusraportti kertoo, että tarkastusmiehet löysivät mainitusta talosta keittiöstä läkkitongallisen jauhoja, vaikka kysyttäessä emäntä sanoi ei niistä mitään tietävänsä. Tonka oli laudoilla peitetty ja sisälsi 12 kg ohrajauhoja. Samasta talosta löydettiin myös kätkettynä hienoa sokeria noin 10 kg. Tämä oli pantu mehiläispesään, eikä ilmoitettu kysyttäessä sitä olevan, sekä pienempi erä kekosokeria, noin ½ kg, myös kätkettynä.

Sivun alkuun

Punakaarti kunnanhallinnossa

Entinen tarkk'ampuja etsii kiväärinsä ja jättää kirjoitusvehkeet, sillä muussa tapauksessa voisi sekin taito unohtua. On jo 24 vuotta kun kapitalistinen hallitus opetti minulle murhaamiskoneen käyttöä - muka isänmaan ja valtaistuimen turvaamiseksi. Nyt sitä käytetään köyhälistön etujen ja ihmisyyden turvaamiseksi. Ikävä keino, mutta työväki tarttui siihen viimeksi.

Näin lennokkaasti kirjoitti Sahalahden punakaartin kirjuri Frans Sylman pitäjän elintarvikelautakunnalle helmikuun puolivälissä 1918. Kirjeen pääaiheena oli tiedottaa muutamista käytännön asioista, sillä Sylman ei päässyt itse lautakunnan kokoukseen. Kun muu lautakunta oli porvarillinen, tarjoutui samalla tilaisuus selventää tammikuun lopulla vallan kaapanneen Suomen kansanvaltuuskunnan ja sen paikallisen edustajan Sahalahden punakaartin tavoitteita.

Sahalahden kunnanvaltuusto ei istunut kumouskauden kestäessä. Punakaartin paikallista vallankäyttöä kuvastavat sen sijaan jälkipolville säilyneet päiväkäskyt. Esim. 24.2.1918 antoi kaartin esikunta seuraavan päiväkäskyn:

Sahalahden järjestökaartin esikunta käskee täten, että asukkaiden tulee olla rauhallisia ja että mitään rauhattomuuksia eikä epäjärjestyksiä saa tapahtua. Sillä kaikki rauhattomuuksien aikaan saajat tullaan saattamaan vallankumousoikeuden tuomittavaksi.

Ajan tapa oli, että pitäjän hallintoa koskevat kuulutukset luettiin kirkossa. Tähän vanhaa valtaa kanattava kirkkoherra Jalmari Vuorela ei heti suostunut. Vasta aseellisten punakaartilaisten pakottamana hän luki päiväkäskyt. Yhdessä päiväkäskyssä kerrotaan määrätyn, että punaisilta ei vaadita taksvärkin tekoa. Toisessa vaaditaan kansanvaltuuskunnan tunnustamista Suomen hallitukseksi:

Sahalahden järjestökaarti käskee täten, että Sahalahden kunnallislautakunnan puheenjohtajan on kokoon kutsuttava kunnallislautakunta ja kysyttävä tältä, tunnustaako Sahalahden kunnallishallitus nykyisen Suomen tasavallan hallituksen lailliseksi ja sitoutuuko se noudattamaan sen määräyksiä, ja sen jälkeen annettava tieto päätöksestä pöytäkirjan otteella järjestökaartin esikunnalle 5. päivään maaliskuuta 1918.

Kunnallislautakunnan jäsenet vastasivat yksityisesti tunnustavansa nykyisen Suomen tasavallan hallituksen. Lautakunnan esimies muotoili tämän kaksimielisen tunnustuksen lisäksi siten, että se ei tarkkaan ottaen koskenut häntä itseään. Tunnustuksen peittämiseksi pöytäkirjan lehdet liimattiin kansalaissodan jälkeen yhteen.

Sivun alkuun

Sahalahtelaiset taisteluissa

Punakaartin päätehtävänä oli puolustaa aseillaan vallan kaapannutta kansanvaltuuskuntaa. Sahalahdella ei käyty taisteluja, joten kaartilaiset joutuivat matkustamaan tehtävänsä takia lähipitäjiin.

Sahalahtelaisen komppanian päällikkönä oli aluksi Ilmari Joki. Maaliskuun 9. päivänä Vehkajärvellä alkaneissa ja sittemmin Kuhmoisissa jatkuneissa taisteluissa hän kuitenkin joutui eroon miehistään. Kun Joki pari päivää myöhemmin palasi Sahalahdelle, erotettiin hänet tehtävästään, koska katsottiin hänen jättäneen miehensä oman onnensa nojaan.

Uudeksi päälliköksi valittiin Joonas Paltta, maatyömies Haapaniemestä. Paltta onnistui tehtävässään selvästi paremmin. Hän piti tiukan kurin ja nousi vielä perääntymisvaiheessa Hauhon Alvettulan taistelussa sankariksi. Paltta joutui lopulta saksalaisten vangiksi ja kuulustelupöytäkirjojen mukaan hän ilmoittaa olleensa päällikkönä 2 päivää Sahalahdella ja 5 viikkoa Valkeakoskella.

Lisäksi kerrotaan, että Joonas Paltta pelasti kaivoon piiloutuneen Haapaniemen isännän Vihtori Heikkilän sodan loppuvaiheessa punaisten teloituspartiolta. Vankileiriltä vapauduttuaan Paltta sai Haapaniemestä lahjoituksena Haapasaarella sijaitsevan Eskolan vainion.

Vehkajärven ja Kuhmoisten lisäksi Sahalahden kaarti taisteli ainakin Orivedellä. Suurimmat tappionsa Sahalahden kaarti koki Tampereen valtauksessa huhtikuun alussa Messukylässä ja Tampereella. Myöhemmin huhtikuussa jäljelle jääneet kaartin osat taistelivat Hauhon lisäksi Tuuloksessa. Sodan aikana Sahalahden komppania liitettiin osaksi helsinkiläisen I rykmentin III pataljoonan III komppaniaa.

Kirkonkirjojen mukaan Sahalahden punakaartilaisista kaatui 14 miestä ja yksi nainen. Kaatuneiden keski-ikä oli 25 vuotta ja vain yksi oli naimisissa. Sodan uhreista 2 kaatui helmikuussa, 7 maaliskuussa ja 6 huhtikuussa. Terroritilaston mukaan kaatuneiden määrä oli 19 ja lisäksi 5 Sahalahden punakaartilaista ilmoitettiin kadonneeksi.

Sivun alkuun

Teloitukset, tuomiot ja tappiot

Suojeluskunta piti sodan jälkeen esikuntaansa Pakkalan Hampaalassa. Täällä kuulusteltiin kaikkia, joiden epäiltiin olleen tekemisissä punaisten kanssa. Epäiltyjä vangittiin ja lähetettiin eteenpäin tuomittavaksi. Kolme työväenjärjestöaktiivia tuomittiin samantien ammuttaviksi.

Sotaa Tampereella paossa ollut ja punakaartin ulkopuolelle jättäytynyt työväenyhdistyksen entinen puheenjohtaja, seppä Kustaa Sairiala oli juuri palannut Sahalahdelle 8.4.1918, kun hänet haettiin tuomiolle kodistaan Tursolasta. Esikunta oli määrännyt hänet ammuttavaksi ja tuomio pantiin täytäntöön Mutamäen takana Kangasalle menevän tien varressa.

Tasan kuukautta myöhemmin työväenyhdistyksen perustajajäsen, Tursolan Iivarin torppari Aleksi Koivisto törmäsi suojeluskuntalaisiin irtaannuttuaan joukoistaan ja ollessaan kävelemässä kohti Sahalahtea. Kuolemantuomion kuultuaan hän pyysi Herran ehtoollista. Hänet kuljettiinkin yöllä kirkkoherran luo, jossa rovasti Jarmari Vuorela antoi hänelle ehtoollisen Pappilan ikkunasta. Koivisto ammuttiin Pakkalan Kunnilla Krappin pihassa.

Nahkuri Sakari Krappi itse oli tuolloin työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tavattiin joukoistaan irtautuneena kulkemassa kohti kotikuntaansa ja teloitettiin 8.5.1918 samana päivänä kuin Koivisto. Kerrotaan, että ennen ampumistaan Pakkalassa Rantosillan ojan lähellää olevan rakennuksen pihassa Krappi otti kellonsa pois, jottei se turhan takia särkyisi.

Sahalahtelaisista teloitettiin punaisina kaikkiaan kahdeksan, mutta muut ampumiset tapahtuivat lähikunnissa. Kaartin ensimmäinen komppanianpäällikkö Ilmari Joki teloitettiin Pälkäneellä. Kangasalla ammuttiin neljä sahalahtelaismiestä, jotka eivät kuuluneet edes punakaartiin. Näistä kaksi ei kuulunut työväenjärjestöihinkään. Teloitettujen keski-ikä oli 45 vuotta, joten heitä ei pidetty harhaanjohdettuina, kuten nuorempia kuvailtiin.

Sahalahden valkoiset rankaisivat myös täällä punakaartia kannattaneita naisihmisiä ns. ämmien piiskauksella. Kerrotaan yhden vaimoihmisen saaneen piiskaa siitä syystä, että hänen tiedettiin rukoilleen punaisen puolen voittoa.

Valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomittiin kirkonkirjojen mukaan 48 Sahalahden punakaartilaista. Näistä 29 sai 2-3 vuoden tuomion, 10 sai 4-7 vuoden tuomion ja 9 tuomittiin 8-12 vuodeksi. Kuritushuonetuomioiden keskipituus oli 4,7 vuotta. Kuolemaan ei enää tässä vaiheessa tuomittu ketään sahalahtelaista.

Kirkonkirjojen mukaan vankileirien kurjissa oloissa kuoli 21 Sahalahden punakaartilaista. siis enemmän kuin kansalaissodan taisteluissa. Terroritilaston mukaan laskien leireillä kuolleiden määrä nousee 25:een. Kuolleista kaksi kolmannesta oli naimattomia ja heidän keski-ikänsä oli 25 vuotta.

Kohtalokkaimpia olivat Tampereen, Hämeenlinnan ja Lahden vankileirit. Vankileirikuolemat johtuivat pääasiassa nälästä ja sattuivat touko-syyskuun 1918 aikana. Vankileirien pitovaikeuksien ja työvoimatarpeen vuoksi vankeja alettiin jo loppuvuodesta päästää ehdonalaiseen vapauteen.

Valkoisten tappiot jäivät sahalahtelaisten osalta vähäisiksi. Yksi talollinen kaatui maaliskuussa Orivedellä ja toinen ammuttiin Hauholla. Lisäksi sattui yksi onnettomuus. Itsellisen vaimo sai punakaartilaisen varoituslaukauksesta jalkaansa ampumahaavan ja kuoli myöhemmin Tampereella sairaalassa.

Sivun alkuun

Pohdintaa 66 vuotta myöhemmin

Kansalaissodan dramaattisten vaiheiden penkominen sai minut 1980-luvulla pohdiskelemaan tällaisten sotien oikeutusta. Tuolloiset mietteet tuntuvat edelleenkin sen verran hyviltä, etten ryhdy nyt 1990-luvulla tätä asiaa uudelleen filosofoimaan, vaan lainaan sellaisenaan vuonna 1984 kirjoitetun tekstini:

Kannan ottaminen kansalaissotiin ja vapautusliikkeisiin on ongelmallista. Ensinnäkin sodat eivät ole oikea väline politiikan tekoon. Sanan miekan pitäisi riittää. Toisaalta monasti yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ylläpitää sellainen väkivaltakoneisto, jonka muuttamiseksi eivät auta muut keinot kuin väkivalta. Tästä syystä voin ainakin ymmärtää väkivallan keinona oikeudenmukaisuuden tavoittelussa.

Sodissa yleensä kumpikin osapuoli väittää toista aloittajaksi. Tämä kysymys ei välttämättä ole niin olennainen, kuin yleensä ajatellaan. Tavallisesti molemmat osapuolet ovat syyllisiä. Näin ainakin siinä mielessä, että toisen näkökantoja ei ole otettu huomioon, vaan kumpikin on omana ryhmänään vahvistanut omia käsityksiään. Todellisia epäkohtia ei ole haluttu nähdä, eikä ole käyty niitä yhdessä korjaamaan.

Yhteiskunnan vanhat vallanpitäjät vetoavat yleensä lailliseen yhteiskuntajärjestykseen. Onko sellainen laki, joka ylläpitää epäoikeudenmukaisuutta, hyväksyttävä? Ylittääkö se inhimillisyyden? Näitä kysymyksiä eivät valkoiset asettaneet ennen sotaa, eivät ymmärtäneet niitä sodan aikana eivätkä sodan jälkeenkään.

Teloitukset ja vankileirikuolemat voitiin näin hävittää laillisuuden kulissin taakse. Kulissi oli myös työväenliikkeen näkeminen rehellisille suomalaisille vieraana kumousoppina. Ei nähty, että se oli työväelle todellista toivoa sen kokemiin epäkohtiin. Se oli maanpäällistä parannusta oleviin oloihin. Enää ei työväen alistamiseen riittänyt kirkon tarjoama toivo paremmasta tuonpuoleisesta. Silti vanha laki - ihmisten säätämä - haluttiin korottaa jumalaksi, koska sen taakse voitiin kätkeä oma syyllisyys.

Lähteet ja lisätiedot

Sahalahden punakaarti ja kansalaissota 1918 -historiikin aineisto on kerätty vuosina 1983-4. Raportti on julkaistu kesällä 1997 liitteenä sukututkimuksessa Elkelän torppa ja suku, jonka täydellinen raportti (40 sivua, kuvitettu, tiedostokoko 1 MB) on luettavissa Adobe Acrobat Reader -ilmaisohjelmalla. Raportista ilmenevät myös punakaartin historiikissa käytetyt lähteet.