Onko Sue Van Doe Vando Suvannon tyttöystävä, työkaveri vai alter ego?
Totuus on tuolla jossain. Niinpä. Samassa osoitteessa
on jo yli kymmenen vuotta lymynnyt Sue Van Doe. Hetkittäin hyvinkin lähekkäin
ovat viihtyneet, vaikka turvallisinta lienee kuvata heidän suhdettaan vähintäänkin
epämääräiseksi.
Pitkästä aikaa äänimerkin albumin muodossa antanut Sue ei
ole hollantilaisjuurinen kantrilaulajatar, vaan harvoin keikoilla näyttäytyvä
helsinkiläisyhtye. Kuuntelussa koko ajan kasvava Elämä on bändin
kolmas pitkäsoitto. Sitä edelsivät Ruma ja Hengenmiehet ei hellitä.
Bändin nimihirviölle on kerrankin hyvä syy. Enemmän tai
vähemmän beefheartiaanisesti nykivää koplaa nimittäin
johtaa Vando Suvanto (58). Rutkasti ikäänsä nuoremman oloinen
herra on ollut säätämässä suomalaisen rockin olemusta
pidempään ja useammassa kohtaa kuin useimmat.
Pitkä linja
Jyväskylässä kasvanut Vando hyppäsi
kehiin jo varhaisteininä 60-luvun alussa poppaillen kepeästi ja aika
menestyksekkäästi (tv-esiintymisiä myöten) The Miragesissa.
The Steeples suuntautui rytmibluesiin ja vuosikymmenen loppupäässä
aikansa suomi-rockin kärkeä edustanut Silvery laulustemmoihin. Vuosia
tahkonnut bändi on muuten nyttemmin taas aktivoitunut ja levyttänyt
albumillisen uutta materiaalia.
70-luvulla Vando rummutti pitkään Hectorille, ja 80-luvun alkupuolella
Pellelle ja Tumppi Varoselle. Viime vuosina hän on kompannut Jukka Gustavsonin
Hottoessa varsinaisen leivän tullessa teatterimusiikilla. Vandon työnantajia
ovat olleet, ja ovat, mm. Juha Hurme, Esa Kirkkopelto, Ari Numminen ja Q-teatteri.
Lähinnä hän säveltää, toisinaan esiintyykin lavalla.
- Teatterimusiikki on just päinvastainen viritys kuin oman musan tekeminen:
sulle tarjotaan valmis tilaus siitä mitä halutaan. Tosin mulle on
usein annettu aika vapaat kädet. Hurmeen Juha saattaa sanoa, että
"tää on tällanen nollakohtaus. Tee siihen jotain harmaata."
Se on erittäin antoisaa, mutta silti oman musiikin tekeminen ja soittaminen
on se ensirakkaus, Vando toteaa puhelimessa helmikuisena iltana Suen treenien
jälkeen kun aikataulu esti tapaamisen. Keikkanälkäinen bändi
on viime aikoina treenannut "hirveesti".
Sue Van Doessa Vando ei rummuta, vaan soittaa kitaraa ja laulaa.
- Tartuin kitaraan vasta aikuisena. Kun aloin tehdä omia biisejä niin
piti olla joku siihen sopiva instrumentti. Kokeilin kitaraa nuorenakin, mutta
olin vasuri enkä saanut hommaa toiminaan. Vasta kun tajusin kääntää
vehkeen ympäri, alkoi tapahtua.
Toista keppiä Suessa riipii Jyrki Nikkinen (34). Vando arvelee ehkä
nyppivänsä enemmän soolokuvioita kuin komppeja, mutta bändin
sääntö on, että periaatteessa kumpikaan kitaristi ei komppaa
tai sooloile, vaan pujottelee siellä sun täällä. Vandon
kitarakuviot ovat kuitenkin pohjana kun kappaleita lähdetään
rakentamaan.
- Muut lisäilee mun kuvioihin sen mitä niistä puuttuu, hän
selventää.
Bassoa Suessa on jo hyvän aikaa pidellyt toinen veteraani, Janne Brunberg
(51, mm. Hector, Kojo, Badding, Madame George). Rumpuihin palasi Elämän
äänitysten ajaksi bändin alkuperäisjäsen, kansainvälisestikin
valokuvaajana tunnettu Henrik Duncker (41). Nyt rumpupallilla istuu levyllä
muutamassa kappaleessa rumpuja ja perkussioita nakutteleva Miska Simanainen
(22).
- Vaikka Sue Van Doe tavallaan on yhtä kuin Vando Suvanto niin samalla
se on myös oikea bändi. Olen huomannut, että kun tekee juttuja
bändillä niin jäljestä ei tule liian valmista. Mä pidän
siitä, että tuon jätkille jonkin biisi-aihion, johon jokainen
saa laittaa oman puumerkkinsä. Bändi on aina tuntunut mulle luontevimmalta
työtavalta. Se on helvetin kiehtova prosessi kun ideoista viritellään
yhdessä valmis kappale.
- Biisinteossa on kolme eri prosessia: ensin takaraivosta alkaa kuulua jotain
muminaa, joka pitää muokata biisi-aihioksi. Seuraavaksi tulee ideoiden
työstäminen bändin kanssa ja lopulta äänitykset.
Viulut
Elämäkin jakautuu kolmeen eri blokkiin. Siinä
on editoimalla käsiteltyjä instrumentaalijamijaksoja Vandon kellaristudiosta,
melko "luomuja" laulettuja perusnumeroita ja lopuksi viisi jousikvartetin,
ja rumpusetin sijaan perkussioiden, kanssa tehtyä kappaletta. Viimemainitut
toimivat niin hyvin, että melkein harmittaa kun jousia ei kuulla muillakin
kappaleilla. Viulut on sovittanut erittäin hienosti Sami Baldauf.
- Halusin mennä jotenkin normaalin rock-virityksen ulkopuolelle ja kun
satun tuntemaan viulisteja niin kyselin niiltä löytyisikö siitä
osastosta joku nuori kaveri, jota tällainen kiinnostaisi. Sami ilmoittautui
ja valkkasi sitten demoistani viisi sopiviksi katsomaansa biisiä, Vando
kertoo ja lisää, että juuri viulubiisejä lähdettiin
tarjoamaan isoille levy-yhtiöille.
Bisneksen näkemystä kuvaa karusti se tosiasia, ettei yksikään
yhtiö ollut materiaalista kiinnostunut. Väitän, että varsinkin
suhteen kuivahtamista käsittelevä Uutiset ja sää voisi hyvin
olla radiohitti, vaikkei mikään tyypillinen rock-ralli olekaan. Sattuvasti
kerrottu tarina on kuitenkin useimmille ihmisille omakohtaisesti tuttu ja kappaleessa
on vaivihkaa mieleen tarttuvia koukkuja.
Minä valehtelen puhuttelee myös itse kutakin. Katarttista tunnustusta
ja rivien välistä valuvaa huumoria huokuva laulu viittaa siihen totuuden
mutkien oikomiseen, jota jokainen harrastaa päivittäin. Harva vaan
sen myöntää.
Ylipäätään Elämässä kolahtaa se, että
levy puhuu aikuisen vinkkelistä ihan oikeasta elämästä.
Ironiaa ilmenee runsaasti, mutta sen alta paistaa realismi, joka leikkaa kaiken
diibadaaban ja mukameiningin läpi. Etten sanoisi terveellisesti.
Novellimainen, puhuttu päätösraita Isä on kuollut vangitsee
todenmukaisuudellaan, jossa viikatemiehen aina yllättävä ja aina
väärän aikaan osuva vierailu kerrotaan harvinaislaatuisen tarkasti,
mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.
Tapahtumien keskipisteestä, mutta ilman tunnekuohua. Tällaista kamaa
ei voine tehdä kuin suoraan omista kokemuksista...
- Mä en tee lauluja suoraan omasta elämästäni. Se biisi
on itse asiassa täysin fiktiivinen, mutta hienoa kuulla, että menit
lankaan, Vando vetäisee maton jalkojeni alta naureskellen ja lisää
vielä, ettei mikään levyn kappale ole biografiaa.
- Tai siis Minä valehtelen on tietenkin totta, hän livauttaa.
Tietenkin! Siitä en kuitenkaan tingi, että Vandon lauluista henkii
elämänkokemus, johon ei pääse instant-keinoilla. Sitä
hän ei kiistä.
Subterranean Homesick Blues
Levyllä on muutama laulamisen sijaan puhuttu kappale.
Täytyy tunnustaa, että suhtaudun noihin paasaamisiin varauksella...
- Sama täällä! Mä en tajua, mistä niitä tälle
levylle sikisi. Yritin pysyä erossa teatterimaisesta "tulkinnasta".
Toisaalta mulle on aina kolissut joku Dylanin Subterranean Homesick Blues lujaa
ja kun Patti Smith oli 70-luvulla Hesassa niin mulle jäi erityisesti mieleen
ne sen runoilut, jotka pikku hiljaa kasvoi varsinaisiksi biiseiksi. Sitä
juttuahan sillä ei ole paljoa levyillä.
- Alun perin tän bändin (jonka englanninkielinen esimuoto oli nimeltään
Niggers, suomenkieltä ehdotti Jukka Orma) piti ollakin sellaista rentoa
paasaamista bluesin ja runonlaulannan välissä, mutta hiljalleen se
vaan lähti melodisempaan suuntaan kun meikäläisen pop-juuret
alkoi tunkea esiin. Aikanaan mä kuuntelin helvetisti Last Poetsia ja Gil
Scott-Heronia. Olin melkoinen levyfriikki, ja sehän tuli kalliiksi. Nyt
en kuuntele juuri mitään. Nykyään musiikin tekeminen tuntuu
paljon paremmalta kuin kuunteleminen, Digeliuksessakin aikaan työskennellyt
Vando paljastaa.
En voi sanoa kuulevani Last Poetsia tai Scott-Heronia Suessa. Beefheart sen
sijaan tuoksahtaa vahvasti nykivissä rytmeissä ja kitarakuvioissa,
vaikkei niissä slideä käytetäkään. Eikö ole
muuten outoa, että Suomesta löytyy useampia Beefheart-vaikutteisia
rokkareita, vaikka Kapteeni maailmalla on äärimmäistä marginaalia
kovasta statuksestaan huolimatta?
- Näin on. Mä en tiedä mistä se johtuu. Itse olen aina ollut
sitä mieltä, että jos rockissa joku pitää neroksi nimetä,
niin kyllä se on selkeästi Beefheart. Se lähti niin syvältä
bluesista ja eteni niin pitkälle todella omaan juttuunsa, Vando kiteyttää
Kapteenin ytimen naulan kantaan.
- Mitä tulee mustaan musaan niin mulla on sitä kohtaan niin paljon
kunnioitusta, etten missään tapauksessa halua lähteä sinne
niin kuin turistina. Sitähän mä kuitenkin olisin, vaikka olenkin
sitä koko ikäni kuunnellut. Näen asian niin, että joku Steve
Cropper, joka on kasvanut siihen ja soittanut sitä mustien kanssa alusta
asti: se on mustaa musaa. Tietenkin mä pöllin sieltä vaikutteita,
mutta kyllä mulla on vankka halu kuulostaa nimenomaan itseltäni.
Nuori sydän tilittää hyvin ikärasismia, johon olet varmaan
törmännyt joskus.
- Niin, mä olen näin vanha. Sille mä en voi mitään.
Mutta olen hyvässä kunnossa enkä tunne itseäni vanhaksi
kääväksi. Niitähän näkee joskus kakskymppisissäkin.
Mulla ei ole tarvetta eikä halua yrittää olla kakskymppinen.
Esimerkiksi soittajana ja musiikilliselta näkemykseltäni olen nyt
parempi kuin koskaan.
Jussi Niemi