Historiaa
Englanninbulldoggi on hyvin vanha rotu, jonka alkuperä ei ole tarkoin tiedossa. Se on alkujaan englantilainen
ja yleisesti uskotaan, että sen sukujuuret juontavat vanhoihin muinaiskreikkalaisiin molosseihin. Vuoden 1209
tienoilla ja sen jälkeen tiedetään bulldogin kaltaisten koirien osallistuneen Stamfordissa häränjahtaamiseen,
mikä oli puoliuskonnollinen uhrausrituaali. Todennäköisesti jo paljon aiemmin koiria käytettiin erilaisissa
eläinten välisissä taisteluissa, joissa vastustajana saattoi olla härkä, karhu leijona tai metsäsika.
Vuonna 1835 kun härkätaistelut kiellettiin lailla, bulldoggi joutui työttömäksi ja oli kuolla sukupuuttoon.
Onneksi eräät bulldogin ystävät ottivat tehtäväkseen pelastaa rodun ja tehdä siitä yhteiskuntakelpoisen.
Määrätietoisella jalostustyöllä bulldogin hyökkäyshalu korvattiin lempeydellä, mutta rohkeus, sitkeys ja
jääräpäisyys jäivät jäljelle. The Bulldog Club, bulldoggien rotuyhdistys Englannissa, perustettiin vuonna
1875 ja se on vanhin olemassa oleva rotuyhdistys. Ensimmäinen englanninbulldogin rotumääritelmä julkaistiin
seuraavana vuonna, eikä siihen sen jälkeen ole tehty suuria muutoksia.
Rotumääritelmässä viitataan moneen piirteeseen, jotka olivat eduksi härkataistelussa. Koiran oli oltava matala,
jotta se pystyi hyökkäämään härän sarvien alta. Sillä piti olla suuri, lähes 90 astetta avautuva suu, jotta se sai
otteen myös poskihampaillaan. Suuri suu tarvitsi suuren pään, jossa oli vahva lihaksisto. Koira tarvitsi voimakkaat
hartiat, joilla se hyökkäsi eteenpäin ja hennomman takaosan, joka antoi periksi kun härkä työnsi koiraa yrittäen
katkaista sen selän. Kuonon tuli olla ylöspäin suuntautunut ja sierainten piti olla suuret ja sijaita siten, että koira
saattoi hengittää esteettä silloinkin kun se puri härkää.
Härästä valuva veri ohjautui nenä- ja poskipoimujen avulla maahan, eikä häirinnyt hengitystä eikä silmiä joiden
oli edullista olla kaukana toisistaan. Etujalkoja korkeammat takajalat antoivat ulottuvuutta silloin kun koira hyppäsi
altapäin kohti härkää. Lyhytniskainen ja -runkoinen, tiivis koira selviytyi paremmin hengissä, jos härän onnistui
lennättämään sen sarvillaan ilmaan.
1900-luvulla englanninbulldogin erityispiirteet ovat korostuneet ja sen massiivisuus on lisääntynyt.
Bulldogin ominaisuuksia
Nykyään bulldoggi on puhdas seurakoira ja se tulee hyvin toimeen niin ihmisten kuin toisten eläinten kanssa.
Se olettaa, että kaikki ovat yhtä ystävällisiä kuin se itse on, eikä ymmärrä oman naamansa aiheuttamaa
vaikutusta muissa. Tänä päivänä bulldogin käyttäytyminen on kaukana alkuperäisestä taistelukoirasta, mutta
on kuitenkin arvioitu, että siinä on edelleen jäljellä n. 70 prosenttia hurjista esi-isistään. Nykyinen bulldoggi
hyökkää itse harvoin, mutta vastaa haasteeseen lähes poikkeuksetta.
Luonteeltaan bulldoggi on yksi lempeimmistä koiraroduista ja sen vuoksi se on erinomainen valinta
lapsiperheeseen... Bulldoggi haukkuu harvoin, eikä yleensä vaadi pitkiä lenkkejä ja on lyhytkarvaisuutensa
ansiosta melko helppohoitoinen. Naamapoimut on kuitenkin syytä putsata ja kuivata tarvittaessa, joskus jopa
päivittäin.
Terveys
Kuten lähes kaikilla roduilla, on bulldogillakin erilaisia sairauksia. Mm. lonkkanivelen kasvuhäiriö (dysplasia) on
eriasteisena yleinen. Se ei kuitenkaan yleensä haittaa koiran liikkumista, sillä luuston rakenne ja liikunnan tarve
ovat bulldogilla varsin erilaiset kuin muilla roduilla. Ja kuten muillakin lyhytkarvaisilla roduilla, myös bulldogilla
esiintyy furunkuloosia ja myös muita iho- ja allergiaongelmia.
Nuorilla koirilla on esiintynyt myös sikaripunkin (demodex) aiheuttamaa ihosairautta. Ehkä yleisin terveyshaitta
bulldogilla on erilaiset silmäongelmat. Vilkkuluomi saattaa tulehtua ja tulla esiin ns. kirsikkasilmänä. Tai silmäluomet
saattavat kiertyä sisään- tai ulospäin. Ylimääräiset ripset aiheuttavat myös toisinaan ongelmia. Nämä saadaan
kyllä korjattua melko pienillä kirurgisilla toimenpiteillä, mutta ne ovat koiralle erittäin kiusallisia ja saattavat johtaa
ns. kuivaan silmään ja jopa sokeutumiseen.
Englanninbulldoggi kuuluu FCI:n roturyhmään 2. Teksti: Maarit Suikki