Marita Friskberg os. Vatanen

Rakkaat opettajani Marja-Liisa ja Leo
Pyydän ensin anteeksi, että ilmottautumiseni koripallotyttöjen tapaamiseen tulee näin myöhään, mutta nyt voin olla varma ongelmana olleen esteen poistumisesta.
Olen iloinen ja otettu saadessani kuulua kutsuttujen joukkoon, ja tulen erittäin mielelläni Hämeenkoskelle. Kiitos!
Jouduinhan lähtemään Lahdesta 6. luokan jälkeen ja jättämään ystävät ja koulutoverit. Se oli kova paikka, itkun paikka, jota hetkeksi helpotti kesällä tehty bussiretki Europpaan entisten koulutovereiden kanssa.
Kävinhän myös hurraamassa tyttöjen korisvoittoa Melasta pelatessanne Helsingissä. Ne silloiset retket, kerhot ja etenkin koris antavat hyvää mielta ja onnistumisen tunnetta vielä nytkin, vuosikymneten jälkeen.
Kiitos, että jaksoitte meidän kanssa.
Sitten niihin kotiläksyihin!
Koulutukseni - yo merkonomi
Työpaikka -VR Cargo ( jo 36 v)
Puoliso -Jonny
Pojat -Harry synt 74 (192 cm)
- Markus synt 76 (196 cm)
Kummatkin pojat aloittaneet Aleksi Neuvosen ( asuvat naapurissa) kanssa pelaamaan koripalloa Käpylän Kunnossa ja siirtyivät myöhemmin NMKY:een, jossa tuli jopa pohjoismaisia mestaruuksia.
Mutta koris jäi ja yllättäin pojilla oli ilmennyt taiteellisa taipumuksia, varsinkin Harryllä, joka hyvin määrätietoisesti pyrki kuvataidelukioon ja sen jälkeen selvitti tiensä Taideteölliseen korkeakouluun.
Veljensä Markus yritti myös "Taikkiin", mutta matka tyssäsi toisella koekierroksella. Halu oli kova alan kouluun, ja vastaava opinahjo löytyikin Englannista Kentistä, josta Markus valmistuikin.
Täytyy vain todeta, että"taiteilijan" tie on ohdakkeinen.

Omista harrastuksistani voin kertoa, että iän karttuessa ja osa-aikaeläkkeellä vapaa-ajan lisääntyessä luonto on tullut yhä tärkeämmäksi; lintujen tarkkailu ja puutarhan hoito kesäpaikalla sekä golf, joka sekin on tapa liikkua luonnossa kuuluvat harrastuksiini.
Kesä paikkamme on Porvoossa Virvikissä aivan golf-kentän vieressä, joten paineet ryhtyä pelaamaan olivat aika kovat.
Odotan kovasti jälleentapaamistamme
Kiitos vielä kutsusta
Hyvää kesän jatkoa.
Marita Friskberg os Vatanen
Puh koti 09-798250
Kesäkoti 019-579078
Marita Friskberg
VR Cargo Talous
PL 488 (Vilhonkatu 13)
00101 Helsinki
puh:030720060
Email: marita.friskberg@vr.fi
Faksi:030722344

Marjut Nieminen

Hei Koksi ja Maikki,
Miten sujuu suomalainen helteinen heinäkuu?
Täällä meillä Kirkkonummella on Suomen kesä komeimmillaan. Ja kun täällä on juuri nyt hyvin nautittavaa, niin vähän vastahakoisesti on pakkaaminen ja matkalle lähtö mielessä.
Olemme nimittäin lähdössä maanantaina Denveriin, Coloradoon ja sieltä Thunder Bayhin, Kanadaan tapaamaan Johnin äitiä.
Meillä on periaatteena se, että Suomesta ei matkusteta minnekään kesäaikana, koska silloin täällä on niin nautinnollista. Nyt kuitenkin pakottavien syiden vuoksi on lähdettävä matkalle juuri parhaimpaan kesäaikaan.
Ja juuri tänään aamulla mieleen singahti ei-niin-mieluisa ajatus: en pääsekään Koskelle silloin elokuussa! Me nimittäin tulemme matkalta kotiin vasta maanantaina 11.8.
Näin pääsi nyt valitettavasti käymään.
Olen kuitenkin hengessä mukana ja olen valtuuttanut Tuulan (ent. Säleniemi, nyk. Tiainen) kertomaan kaikki minunkin asiani.
Lähetän kaikille tutuille oikein paljon sydämellisiä terveisiä ja ennen kaikkea parhaimmat terveiset Koksille ja Maikille!
Tilta
www.internationalskills.net
marjut.nieminen@skills.inet.fi

Merja Haaparanta-Solin (ent. Haaparanta)

Turussa 5.8.2003
Kävin Launeen yhteislyseota vuosina 1965-1973 ja muistan olleeni jo alaluokilta mukana koripallokerhossa. Aluksi pelasimme kerran viikossa Maikin johdolla pienen salin puolella. Iän ja taidon karttuessa vaihdoimme salia Koksin puolelle ja harjoitusten määräkin lisääntyi kahteen kertaan viikossa. Kun koripallokerho rekisteröitiin Laune 66 nimiseksi ja saimme Kausi-Asun lahjoittamat peliasut, alkoi kerhomuotoisena alkanut harrastus muuttua vakavammaksi. Edustusasussani oli pelipaitani numero 5 ja muistelen perineeni sen Annelilta. Tästä voisin päätellä päässeeni edustusjoukkueeseen Annelin kirjoitettua ylioppilaaksi.
Kun nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin mietin mitä kouluaikainen koripalloharrastus on minulle merkinnyt ja antanut, päädyn aivan yksiselitteisesti seuraavaan järjestykseen:
1: Lapsista ja nuorista pitävien opettajien ohjausta ja seuraa. Koripallokerho (samoin kuin koulun muutkin kerhot) tarjosivat harrastusta ja tekemistä kasvavalle nuorelle.
2: Koripallo oli harrastus ei pelkästään ryppyotsaista treenausta. Meillä oli hauskaa, sillä harjoitukset olivat usein vähän leikkimielisiäkin. Toki otimme kilpailut tosissamme ja yritimme parhaamme.
3: Joukkuepelin tuomaa yhteishenkeä ja kavereita.
4: Terveyttä ja elämänikäistä positiivista suhtautumista liikuntaan.

Muistikuvat harjoituksista ja pelimatkoilta ovat myönteisiä. En muista mitään yksittäistä peliä, vastustajaa, voittoa tai häviötä.
Pelimatkoilta ovat jääneet mieleen Nokian majoituspaikka ja Haagan paloaseman.
Henkilöistä muistan arvostetun tanskalaissyntyisen tuomarin, Anja Eskolan rehevän olemuksen ja nokialaisten siilitukkaisen valmentajan.
Pirttiniemessä pidetyt koripalloleirit kuuluvaivat koulukesien kohokohtiin. Nukuimme mökin vintillä kahisevilla patjoilla ja kerroimme toisillemme kummitusjuttuja.
Saimme hiihtää vesisuksilla ja jopa portaiden nousemista mitattiin sekuntikellolla. Ruoka maistui taivaalliselta ja kilpailut olivat hauskoja. Lopuksi melkein kaikki taisivat saada jonkin palkinnon.

Kirjoitettuani ylioppilaaksi 1973 aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa.
Valmistuttuani olen melkein koko ajan ollut töissä Turun yliopistossa ensin tutkimusassistenttina, kemistinä ja myöhemmin tutkijana ja erikoistutkijana.
Olen naimisissa Olof Solinin kanssa ja meillä on neljä lasta. Arno (s.-86), Anna (s.-89), Maria (s.-91) ja Henrika (s. -97). Perheeseen kuuluvat myös kissat Kurr, Nattviol ja Iris.
Olemme vuosien varrella olleet vierailevina tutkijoina Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Kesäksi olemme aina palanneet sukulaisten pariin Naantalin Luonnonmaalle. Harrastan kotitöitä ja hyötyliikuntaa.

Tuula Tiainen os. Säleniemi

Hei Koksi ja Maikki!
Viimetippaanhan tämä yhteydenotto jäi, mutta vielähän kerkiän! Kävin juuri Koksi sinun www-sivuillasi ja haltioituneena suuresta määrästä tietoa ja kuvia katselin aikaansaannoksiasi! Kertomistasi asioista kuultaa koko ajan läpi suuri rakkaus ja lämpö menneitä tapahtumia kohtaan. Tuntui tosi mukavalta katsella ja lueskella muistojasi! KIITOS niistä!

Olen tulossa elokuun tapaamiseen tämän hetken tilanteen mukaan. Toivon sen mahdollistuvan kaikin puolin. Yritän löytää perille, sillä en ole vuosikymmeniin matkustellut siellä suunnalla Suomea! Mutta kartat ovat olemassa. Tässä lyhyt elämäkertani:

Kirjoitin siis v 1971 ylioppilaaksi. Valmistuin jouluna -73 sairaanhoitajaksi Lahden sairaanhoito-opistosta. V 1975 valmistuin sosiaalihoitajaksi Helsingin sairaanhoito-opistosta ja sitten kasvatus- ja perheneuvolan sosiaalityöntekijäksi v-76 Helsingin kaupungin kasvatus- ja perheneuvolasta.

Työskentelin Järvenpään sosiaalisairaalassa nuorten osastolla 1976-77, jonka jälkeen menin perustamaan Vantaan Kasvatus- ja perheneuvolan Korson toimipistettä. Korsossa työskentelin vuoteen 1985, sen jälkeen Helsingin Koillisessa kasvatus- ja perheneuvolassa kunnes muutimme 1988 Joensuuhun.
Täällä olen työskennellyt päihdehuollossa A-klinikalla vuoteen 1998. Käväisin kehitysvammahuollossa vuoden ja nyt olen toiminut yksityisessä Psykologian TietoTaidossa vuodesta 1999 alkaen. Toimin edelleen perheneuvolan sosiaalityössä, työnohjaajana, kouluttajana sekä perheterapeuttina.

Perheen perustin vuonna 1979, Unskin tapasin edellisen vuoden itsenäisyyspäivänä. Vuonna 1980 syntyi Sinikka ja vuonna 1983 Sanni. Tytöt ovat nyt siis jo aikuisia, opiskelemassa ja me asumme Unskin kanssa kahdestaan. Unski toimii täällä Pohjois-Karjalassa tilintarkastajana, kiertelee mm. kunnissa.

Olen saanut harrastaa minulle niin rakasta koripalloilua koko ajan, lukuunottamatta tyttöjen syntymäaikoja. Pelasin Helsingissä ollessani TMP:ssä muutaman vuoden ja tänne Joensuuhun muutettuamme Joensuun Katajan Suomisarjan porukassa.
Oikean polveni eturistiside katkesi kiivaassa pelin tiimellyksessä -93, mutta se laitettiin niin hyvään kuntoon, että olen pelannut edelleenkin viikottain korista.
Nykyiset pelaajatoverini koostuvat Rinnekadun remmiläisistä(asumme Rinnekadulla), jossa pelaan ainoana naisena mukana, pelaajien ikähaitari 19v-75v). Toinen tiimini koostuu Korirouvista, jossa pelaa "entisiä" katajalaisia. Koripallo on edelleenkin sydäntäni lähellä, pitää minut hengissä!

Toinen itselleni tärkeä harrastus on kulkenut jo vuosia mukanani. Olen ollut mukana perustamassa ja vetämässä teatteriryhmää, jonka nimi on KipeäHäpeä.
Teatteriryhmä koostuu naisista, joilla on oma kokemus perheväkivallasta ja lisäksi parista ammattiauttajasta. Esitämme ohjelmistoa joka kertoo perheväkivaltailmiöstä.

Kolmas tärkeä asia, jonka parissa toimin, on yhdistys nimeltä TATU. Se on tukiyhdistys perheille joissa on traumaattisesti loukkaantunut tai vammautunut lapsi tai nuori.
Järjestämme kursseja perheille ja nuorille, joita on kohdannut vakava onnettomuus. Toimin yhdistyksen hallituksessa, sekä kursseilla mukana ollen.

On paljon mielenkiintoisia asioita, joihin vielä haluan tutustua, joita haluan tehdä ja toteuttaa - tulevaisuudessa.

Tässäpä nämä ajatukseni! Kuvia yritän muistaa ottaa mukaani tullessani!

Ai niin, muistoistani…
Tänään mieleeni palasivat ajat, mestaruusvuosilta, ehkä Lahden oppikoulutyttöjen mestaruuksista. Vietimme muistini mukaan kauden päättäjäisiä useasti teidän kotonanne Launeella ja silloinhan jaettiin palkintoja erilaisista suorituksista.
Muistan tosi hyvin ne kulta- ja hopealurex-sukat joita saimme palkintoina!!!!! Ne olivat ihan kamalia, minun mielestäni.
Minähän en paljon pitänyt hametta silloin, enkä vieläkään!!! Muistan hyvin miten keskenämme nauroimme palkinnoillemme, en koskaan nähnyt kenelläkään sukkia käytössä, mutta emme koskaan myöskään purppasseet mitään palkintojenjakotilaisuudessa!!!
Muistatteko te niitä kiilteleviä sukkia? Nehän eivät olleet edes sukkahousuja???! Säilytimme arvokkuuden ja kunnioituksemme puolin ja toisin hyvin silloinkin!

Nyt kutsuu luonto ulos näin sunnuntaipäivän puolivälissä!
MUKAVAA KESÄÄ TEILLE MOLEMMILLE - TAVATAAN LOPPUPUOLELLA KESÄÄ!!!
Terv. Tuula Tiainen,
050-3253360, Rinnekatu 7 E, 80100 Joensuu.

Helena Soini

Hyvä Marja-Liisa ja Leo Kohonen,
Minut oli laitettu "kadonneiden" listalle kutsukirjeessä Launeen koripallotytöille. Viestiä sain Merja Haaparannan sekä Oili Kautosenkin kautta.
Vastaaminen on vain jäänyt - olen näitä viime tinka -ihmisiä.
Siis ilmoittaudun ja samalla ilmoitan myös Oili Kautosen 9.8. tapaamiseen.
Tulemme varmaan Oilin autolla Helsingistä päin. Soile Saloseenkin olen törmännyt pari kertaa alkukesästä, en tiedä onko vielä ilmoittutunut.
Viimeksi nähdessämme oli ainakin aikeissa tulla.
Olen yrittänyt pitää kuntoa yllä pyöräilemäällä ja talvisin jumpalla. Aina on mielessä kuitenkin ollut toive joskus vielä pelata korista - ehkä se nyt onnistuu.
Hyvää kesää ja tapaamisiin!

Helena Soini

Raija Munsterhjelm os. Paju

Koripallomuistoja.
Ensimmäiset muistot ovat pikkusalin puolelta iltaharjoituksista keskikoulun alaluokilla.
Pusan Jatta valittiin meidän luokkalaisista ennen muita isoon saliin, Koksin eliittivalmennukseen. Me Ansan kanssa pääsimme myös sinne aikanamme.
Lipaston laatikossani komeilee kolme upeaa mitalia Suomen oppikoulujen urheiluliitolta, Suomen vaakunoin koristeltuja.
Niihin on kaiverrettu Mestari koripallo tytöt, 2965-66, 1966 ja 1967.
Kyllä niitä ihan mielellään säilyttelee.
Tammikuussa -66 juhlimme Kohosten kotona Launeella viisi ja puoli tuntia, näin olin päiväkirjaani kirjoittanut.
Tämä oli minun ensimmäinen mestaruus, koulumme kolmas perättäinen. Toukokuun alussa samana vuonna olin kirjoittanut muutaman sanan Ruotsiin suuntautuneesta maaottelumatkasta.
Vaikka emme ottelua voittaneetkaan liittyi itse matkaan paljon mukavaa meininkiä. Junan makuuvauosaston ja hotellihuoneen Bodenissa jaoin Ylängön Kaijan ja Pentikäisen Tuulan kanssa ja kivaa oli.
Ottelun jälkeen illalla kävimme jossain musiikkikahvilan tapaisessa, missä myös ruotsalaiset vastustajamme istuivat meikattuina ja pyntättyinä.
Emme oikein tienneet miten heihin suhtautua - tappio tuntui silloin katkeralta.

Mielestäni olin melko keskinkertainen tai ehkä paremminkin epätasainen koripalloilija.
Vaan yhden ottelun pelasin napakymppiin, se oli Melaa vastaan Helsingissä 18.11.66. 'Koksikin sanoi että Raija pelasi elämänsä pelin' olin päiväkirjaan kirjoittanut. Viisi koria oikeasta laidasta ja kymmenen pistettä joukkueelle. Sellaisena hetkenä sitä ei enää enempää elämältä toivonut!

Näin lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen koripalloaikoja muistellen on mielessä päällimmäisenä kiitollisuus ja ihailu Kohosia kohtaan. Minkä urotyön he tekivät valmentajina, huoltajina, organisaattoreina, autonkuljettajina.... Täysin ilman rahallista korvausta, näin olen ymmärtänyt.
Seuraavana on mielessä lukuisat pelimatkat otteluihin eri puolille maata, vapaata koulusta, riemuksata iloa menestyksestä ja pahaa mieltä omasta epäonnistumisesta. Yhteisvastuu painoi omilla hartioilla.

Omat koripalloiluni loppuivat Kohosten pitämään kesäleiriin Koskella kesällä -68.
Kauppaopiston ylioppilasluokan jälkeen vei tieni Saksaan, sieltä edelleen siirtolaiseksi Australiaan. Viimeiset 30 vuotta olen asunut Norjassa pääkaupunkiseudulla.
Liikunnan harrastaminen on ollut elämäntapa avioitumiseni jälkeen. Kilimanjaron huipulle olen kavunnut omin jaloin ja nyt vielä yli viisikymppisenä kiivennyt Himalajalla Nepalissa lumettoman Kalapathar vuoren huipulle. Se on 5545 metriä korkea ja ihan Mt. Everestin vieressä.
Norjan tuntureita on vaellettu sekä patikoiden, hiihtäen että pyöräillen. Finlandiaa olemme käyneet hiihtämässä norjalaisen perheeni kanssa useamman kerran, viimeksi tänä talvena.

Lena tyttäreni on kilpapyöräilijä ja osallistunut Norjan cupiin maantiepyöräilyssä tällä kaudella.
Pokani Jonas vammautui vaikeasti kuusi vuotta sitten eikä valitettavasti voi enää urheilla. - Tätä kirjoittaessa olen lähdössä Kaliforniaan juhlimaan mieheni Mikaelin maaliin tuloa. Hän pyöräili Yhdysvallat itärannikolta länsirannikolle, yli 6.000 km.

Fossum, 1.10.2003
Raija Munsterhjelm os. Paju

Marjatta Kumpusalo os. Pusa

Hei Leo ja Marja-Liisa
Kiitokset Leo perhosmiesohjelmasta. Se oli mielenkiintoinen ohjelma. Minulle selvisi monta uutta asiaa.
Pyysit vähän tietoja elämänvaiheista, joten tässä omani pähkinänkuoressa:
- 68 ylioppilaaksi Launeelta ja samana syksynä Turkuun biologiaa ja maantietoa opiskelemaan
- 70 aviliittoon Unto Kumpusalon kanssa ja yhteinen taival jatkuu yhä.
- 71 luonnontieteiden kandiksi ja pari vuotta myöhemmin filosofian kandiksi
- 72 kesällä muutto Espoon Tapiolaan ja auskultointi Helsingissä syksy -72 kevät -73. Kiirettä piti kun saimme esikoisemme Sampsan syyskuussa -72
- vuodesta -73 olen toiminut Peltolan Koulussa biologian ja maantiedon opettajana, joten 30 vuotta tuli täyteen keväällä. (saan pitää siitä hyvästä palkallisen loman syksyllä)
- tyttäremme Niina syntyi -74, Tuomo -77 ja kuopus Jukka -84. Meillä oli siis viimeiset lakkiaiset nyt keväällä.
- Keravalle muutimme -74 ja täällä olemme yhä
- Unto toimii YLE:ssä sisäisen tarkastuksen päällikkönä
- Liikunta on yhä rakas harrastus. Pelasin tennistä Keravan naisten porukassa aikanaan, mutta 90-luvun molempien polvien ja selkäleikkauksen jälkeen liikuntani on saanut uusia muotoja kuten sauvakävelyä, pyöräilyä, uintia ja tietysti hiihtoa.
Anteeksi kun lähetän tämän viime tingassa. Melkein unohdin. On tosiaan ollut melko vauhdikas kesä.
Nähdään pian. Lämpimät terveiset Teille molemmille.
t. Marjatta Kumpusalo

Arja Jäppinen os. Kiiskilä

Tervehdys Teille
Tällaista tajunnanvirtaa tuli. Toimittaako näitä tekstejä vielä joku?
Koripallo- ja vähän muitakin muistoja
Olin keskikouluaikaan 60-luvun alussa innokkaasti mukana koripalloharjoituksissa ja pääsin joukkueeseen pariksi vuodeksi.
Minä olin kouluaikoina harras kerhoaja, kuuluin koulun taitovoimistelu- ja näytelmäkerhoon ja kokeilin luontokerhoakin. Edustin koulua myös useissa yleisurheilukilpailuissa.
Launeen yhteislyseo oli esimerkillinen koulu juuri kerhotoimintansa ansiosta.
Ymmärsin sen vasta muutettuamme Jyväskylään ja mentyäni uuteen kouluun ja lukioon. Koulussa ei ollut tarjolla kuin valokuvauskerho ja kun rupesin kyselemään kerhojen perään minulle annettiin kyllä lupa vetää voismistelukerhoa, mutta opettajat eivät osallistuneet millään lailla toimintaan.
Upea ura koripalloilijana kariutui siis siihen kun muutin perheeni mukana Jyväskylään.
Jälkiviisaana olen ajatellut ettei luonteessani ollut varmasti tarpeeksi kunnianhimoa jyräämään vastapuolta. Muistan ajatelleeni harjoituksissa, että vaikka kooltani olin iso ja varreltani vahva, että jos joku jyrää päälle ja haluaa välttämättä tehdä sen korin, niin mikä minä olen hänen haaveitaan estämään.
Onneksi en koskaan kertonut ajatuksiani Koksille, koska hän olisi varmasti saanut moisista ajatuksista vähintään halvauksen.
Nykyiseen elämääni kuuluu työskentely kuvanveistäjänä, kurssittajana ja hoidan myös perheyrityksemme laskutuksen ja rahaliikenteen. Menin naimisiin luokkakaverini kanssa ja yhteiseloa on jo jatkunut 34 vuotta. Lapsia syntyi neljä, yksi tyttö ja kolme poikaa. Olin vuosia kotiäitinä ja nautin niistä vuosista. Ensimmäinen lapsenlapsikin on jo syntynyt.
Elämä on nyt mukavassa vaiheessa. Koripalloa tulee pelattua Juhannusjuhlilla Kuortaneen urheiluopistolla, jossa olemme jo toistakymmentä vuotta viettäneet Juhannusta viiden perheen porukalla.
Aina on ohjelmassa koriinheittokilpailut sekä pelit. Alkuvuosina meidän vanhempien piti ottaa huomioon lasten taso ja nykyisin lapset (aikuiset) antavat meille vanhemmille tasoitusta.
Hyvää syksyä Teille
Arja Jäppinen
--
Jussi Jäppinen Ky
Sääksmäentie 32
40520 Jyväskylä
Puh / fax (014) 643 590
jussi.jappinen@kolumbus.fi
http://www.kolumbus.fi/jussij

Tervehdys Teille taas
Unohtu muisteluista yksi tarina:
Arja Jäppinen (Kiiskilä)
Kaikki mitalini ja voittolusikkani olivat lastemme leikkikaluina ja kerran poikani Juho (silloin 6 v) järjesti pihan lapsille urheilukilpailut ja palkintoina hän jakoi minun kullat ja hopeat. Asia selvisi minulle vasta jälkeenpäin ja saatoin vain todeta että hyvään tarkoitukseen menivät.
Terveisin Arja
--
Jussi Jäppinen Ky
Sääksmäentie 32
40520 Jyväskylä
Puh / fax (014) 643 590
jussi.jappinen@kolumbus.fi
http://www.kolumbus.fi/jussij

Helka-Liisa Hintsa os. Honkaniemi

Huomenta sinne Hämeenkoskelle !!
Työt helpottavat ja on aikaa kirjoitella muistelmia!!
Pahoittelen , että vasta nyt...

Ylioppilaaksi päästyäni olin vuoden verran kaksiopettajaisessa koulussa sijaisena. Koulu oli Vesivehmaan jenkkapirtin, silloin vielä aaltoileva "valssilattia", vaikutuspiirissä.
Hain v. 1965 Helsinkiin Opettajakorkeakouluun ja pääsin. Kaksi vuotta erittäin tiivistä, "lukiomaista" opetusta ja opiskelua ja valmistuin kansakoulunopettajaksi v. 1967.
Helsingistä töitä ja vakinaiseen virkaan Kallion ala-asteelle pääsin 1971. Olin mennyt naimisiin opiskelijakaverini Urpo Hintsan( koripalloilija ja jalkapalloilija) kanssa 1968 ja ensimmäinen lapsemme Harri syntyi helmikuussa 1971 ja Hannamari kolme vuotta myöhemmin. Tuolloin asuimme jo Vantaan Pähkinärinteellä.
Minut valittiin luottamusmieheksi, valvomaan opettajien etuja, vuonna 1981 ja sitten pääluottamusmieheksi 1988. Siitä asti olen hoitanut opettajien edunvalvonnallisia asioita täysin opettajan työstä eli oppitunneista vapautettuna. Olen siis edelleen päätoiminen edunvalvoja. Toimin myös OAJ.n valtuutettuna ja tällä hetkellä valtuuston puheenjohtajana. Lisäksi olen erilaisissa hallituksissa mukana. mm. AKAVA:n ja OAJ:n.
Kaupungin tason ja opetusvirastotason tehtäviä riittää erilaisten puheenjohtajuuksien muodossa. Valmistaudun pikkuhiljaa siirtämään tehtäviäni nuoremmille, sillä aion jäädä ansaitulle eläkkeelle vuonna 2005 kesällä.

Lapsistani Harrista ja Hannamarista olen tosi ylpeä. Harri harrasti jääkiekkoa ja valmistui ensin merkonomiksi ns. jääkiekkoluokalta ja oli hetken töissä, jatkoi opiskelua tradenomiksi ja on nyt koulutustaan vastaavassa työssä : kansainvälinen kauppa ja logistiikka. Hannamari valmistui agronomiksi, metsätieteen maisteriksi ja jatkaa toivomallaan opiskelualalla eli eläinlääkäriksi. Hannamari harrastaa karatea, jossa hänellä on musta vyö. Molemmat asuvat jo poissa kotoa tosi upeiden avopuolisoittensa kanssa.

Omat harrastukseni jäävät työn jalkoihin . Pelasin jonkun aikaa Helsingissä koripalloa mutta jätin kentät jo 1971. Olin mukana opettajien lentopallojoukkueessa useita vuosia. Helsinkiläiset opettajat voittivat "opettajien mestaruuksia " valtakunnan tasolla. Tällä hetkellä harrastan kahta pientä koiraa , mökkeilyä Mäntyharjulla ja "mummokävelyä" eli sauvakävelyä . Yritän vihjaista nuorillemme, että minulla ja miehelläni Urpolla olisi aikaa olla isovanhempia, mutta nuoret eivät oikein ymmärrä vihjeitäni.

Terveisiä teille molemmille.
Odotan loppukesän tapaamista koko sydämestäni.
Kiitoksia kutsusta
Helka-Liisa Hintsa

Eija Haristo o.s. Resko

Hurjasti paljon onnea Sinulle Leo huomisen 11.10.2003 johdosta Samalla tahdon myös kiittää Sinua ajastasi, jonka uhrasit aikanaan minulle.
Kärsivällisyytesi ja taitosi herättää mielenkiintoni, uteliaisuuteni sekä kunnioitus luontoa kohtaan ovat Sinun ansiotasi. Se on antanut ja tulee antamaan jos luoja suo, joka päivä ihastusta, hämmästystä jos joskus vihastustakin.
Muistan kuinka pienenä tyttönä Heinolassa Savonkadun kotinne piharappusilla nyljit käärmettä ja pidit täydellisen selvityksen siitä kuinka se täytetään.
Siitä se alkoi, luonnon huomiointi ja päättyy vasta kun on sen aika.
Kunnioittavat kiitokseni Leo ja vielä kerran ONNEA Sinulle ja paljon paljon hyviä vuosia osaksesi.
Halaukset Sinulle ja Marja-Liisalle!!
Eija Haristo o.s. Resko
P.S. Oravat ovat joko vaihtuneet uusiin kurreihin tai sitten niille on kasvanut karvat häntiin.!!!!!!!!

Oili Kautonen

Hei Marja-Liisa ja Leo !
Ilo oli ylimmillään eritoten täällä !!!
Kiitos paljon, että teitte tapaamisesta totta. Koko viikon on ollut hyvä mieli, ei ole edes loman siirtyminen harmittanut.
Valokuvat saavat hymyn huulille...ja todentotta, vaikka vuosia on vierähtänyt ja monetkaan meistä eivät olleet tavanneet aikoihin, heti löytyi se tuttu ja lämmin joukkuehenki. MAHTAVAA !!!
Vielä erikoiskiitos Maikille hyvästä huollosta ja ihanista herkuista !
Lämmin rutistus molemmille !!!
Mukavaa loppukesää !
terv. Oili

Anne Kuokkanen os. Virtanen

Tässä tämä minun "elämänkertani"

Kouluaikana harrastuksiin kuului koripallo ja koripallo.
Tosin vimeisellä lukioluokalla siihen kuului jo Kuokkanen, joka kirjoitti yhtäaikaa Lyseosta.
Niinpä annoin tunteiden kuljettaa minut Turkuun, jossa kävin kartanpiirtäjäksi.
Kuokkanen opiskeli kauppakorkeassa ja valmistui sieltä kauppatieteiden maisteriksi.
Työskentelin valtion palveluksessa maanmittauslaitoksessa. Harrastin aktiivisesti lentopalloa, pelasin Turun Jyryssä ja myös maanmittaustoimiston porukassa.
Vihille menin vuonna 1979 Lahdessa. Asuimme Helsingissä ja työskentelin maanmittauslaitoksessa.
Lyhyen Helsingin visiitin jälkeen muutimme jälleen Turkuun.
Esikoispoikani Kai syntyi 1980 ja toinen poikani Kimmo 1983, molemmat Turussa.
Asuimme Turussa aina vuoteen 1986, jolloin elokuussa muutimme Lahteen. Muutto oli minulle mieluinen, koska kaikki sukulaiset olivat täällä.
Äitinikin alkoi sairastella.
Lahdessa pääsin kaupungin palvelukseen tekniseen virastoon piirtäjäksi.
Vuodet kuluivat poikien jalkapalloharrastuksen merkeissä. Liityin samaan aikaan Lahden Reippaan naisjaostoon, jonka tehtävänä oli tukea nuoria jalkapalloilijoita. Siltä pohjalta lähti ensimmäinen Luomu Lahti tapahtumakin, jonka järjestelyissä olen ollut aktiivisesti mukana alusta lähtien.
Isän kuolema 1996 oli minulle vaikea asia ja toi elämääni lisähuolia äidin selviämisestä yksin. Isän äkillinen poismeno laittoi elämänarvoni uuteen järjestykseen.
Mieheni jatko-opiskeli Turussa ja väitteli tohtoriksi keväällä 1999.
Ehkä minäkin väittelin omassa elämänkoulussani samaan aikaan, ehdimme olla 20 vuotta naimisissa, kun saman vuoden syksyllä laitoimme eron vireille. Tämä 26 yhteistä kasvun vuotta päättyi.
Nuorempi pojista vietti vaihto-oppilasvuoden Ranskassa jalkapalloa pelaillen ja esikoinen oli armeijassa. Olen seurannut poikieni kasvua aikuisuuteen, yrittänyt neuvoa ja estää heitä tekemästä liian hätäisiä ratkaisuja. Olen todennut kuitenkin, että heillä on oma elämä elettävänään ja minulla omani.
Nyt tuntuu, että omaan elämään pitää keskittyä täysillä. Onhan meillä vain tämä yksi elämä.
Loppusyksy 2002 toi surun elämääni, kun äitini kuoli yllättäen 85 vuotiaana.
Myin vanhan kotitalomme sisareni pojalle, joka nyt remontoi sitä perheelleen.
Nyt keväällä vietimme nuoremman poikani Kimmon lakkiaisia ja heinäkuussa hän astuu armeijan harmaisiin Hennalaan.

Elämä jatkuu ja nyt on kesäloma edessä. Vietän sen pääosin Päijänteen saaressa Haukkasalossa, kuuluu kansallispuistoon. Olin siellä jo viimekesänä. Siellä saa olla kaukana hälinästä, luonnon helmassa. Kuunnella ja katsella, ladata akkuja talven varalle.
Kaivoin esiin kouluaikaiset kirjat kasveista, linnuista ja hyönteisistä. Aion ottaa ne mukaan saareen ja tehdä luontoretkiä.
Toivottavasti tulee yhtä hyvä mustikkasato kuin viime kesänä.

Lämpimiä kesäpäiviä odotellen ja elokuussa nähdään.

Anne Kuokkanen s. Virtanen

Tuula Nieminen (ent. Pentikäinen)

Tervehdys Koksi ja Maikki!
Eilen nappasin töistä tultuani TV:n päälle, ja yllätyin kun juuri oli alkamassa ohjelma "Perhosmies Leo Kohonen".
Eihän siinä auttanut kun laittaa video nauhoittamaan, mielenkiintoinen ohjelma, ja olipa mukava nähdä Koksi lähes livenä vuosikymmenten jälkeen. Etpä ole muuttunut juurikaan!
Nyt sitten pistäydyin koulun seniorien kotisivuilla, ja huomasin siellä viestin, että elokuussa olisi koristyttöjen tapaaminen. Pari kolme kertaa taisin olla joukkueessa, kun voitimme Suomen mestaruuksia. Mielelläni tulisin mukaan, jos vain pääsen, taitaa osua ajankohta kesälomani puoleen väliin.
Hyvin on vanhat kaverit levittäytyneet ympäri Suomea, enpä ole moneenkaan törmännyt Lahdessa.
Pari vuotta sitten tapasin Korkeelan Ansan (nykyinen Tarvainen) hän on Pielavedellä ruotsinkielen maikkana.
Olisi tosi mukava tavata muitakin, ja tietenkin teitä Kohosia!
Minä puuhailen työkseni Hämeen Te-keskuksessa Eu-rahoitteisten koulutusprojektien kanssa, ja minut tavoittaa sähköpostilla osoitteesta
tuula.nieminen@te-keskus.fi
Kotiosoitteeni on:
Tuula Nieminen
Pähkinäkuja 2 as 3
15520 Lahti
Toivotan oikein lämpimiä kevätpäiviä teille sinne Hämeenkoskelle
Tuula (ent. Pentikäinen)

Merja Heikkilä os. Raaska

Hei,
Kiitos kuvista ja tuhannet kiitokset tapaamisesta.
Oli mukava tavata teitä molempia ja tietysti vanhoja pelikavereita.
Mantin, Merja H:n, Arjan ja Sannan kanssa on pidetty harvakseltaan yhteyttä menneinä vuosina, ainakin joulukortein.
Aloitan lokakuun alussa jälleen työnteon Brysselissä.
Kun Paula kutsui kahveille Eduskuntaan niin minä esitän kutsun Euroopan Parlamenttiin lounaalle, jos satutte siellä päin liikkumaan.
Työskentelen siellä meppiemme Samuli Pohjamon ja Mikko Pesälän erityisavustajana.
Oikein hyvää syyskesää teille molemmille!
terveisin
Merja Heikkilä
GSM +358 400 616 236

Irja Sundell,os. Saastamoinen

Kiitos niin useasta kirjeestä:
Olen tehnyt pohjustustyötä koripalloporukkamme kokoamisessa: sain viestiä jo aikaisemmin Nurmisen Airalle ja nyt Saarisen Marjalle, molemmat lupautuivat viestittämään asioita Sinulle.
Hultaa näin Tukholman laivalla 1.3.03 , oli lystiä jutustavaa.
Osallistun kesällä ns. ` Pirttiniemi-turnaukseesi`, en vielä tiedä tulenko maastopyörällä vaiko moottoripyörällä kun soutaenhan en pääse täältä Hollolasta.
Minun muistelmani ovat niin monisanaisia etten ole vielä aloittanut karsimaan sitä tietoa minkä voisi julkaista toisten luettavaksi.
Minustahan tuli valmentaja, sairasvoimistelija, lääkitysvoimistelija, fysioterapeutti ( kansainvälisesti).
Pohdin vielä elämänkertaani taaksepäin ja mitä edessäpäin sitten yritän sen lyhykäisesti tulostaa sähköisesti.
Olen joka arkipäivä sairaalassa, työssäni. Kansainvälisyys kohtaa minua jo 2 viikon päästä.
Menen työasioissa Espanjan Valensiaan : EU-asiat fysioterapiassa ja fysioterapiaopiskelijoiden ohjauksessa- projektiin.
Opiskelen siellä myös mahdollisimman paljon `lLiisa Ihmemaassa- silmin.
Kulttuuri, luonto ja kielitaito-projekti vapaa-ajalla.
Terveisin Irja Sundell,os. Saastamoinen
puh. työ 8195060
sähköposti työhön: irja.sundell@phks.fi

Ritva Tolvanen os. Kuparinen

Hei Maikki ja Koksi!

Kiitos viestistä ja anteeksi, että vastaan vasta nyt. Olen ollut 2 viikkoa kuntoutuksessa Malminkartanossa. Kuntoutus jatkuu marraskuussa. Niin sitä vaan erilaista kremppaa alkaa esiintyä, vaikka eihän ikä vielä paina!!!

Ehdin viestin avata juuri ennen lähtöä. Kyllä ihan itku pääsi, kun sain tietää elokuisesta kokoontumisesta. Minulla oli päivämäärä tiedossa tammikuusta lähtien ja jäin odottelemaan lisäinfoa. Olin tehnyt kotona tyttärelle "loma-anomuksen", joka myös hyväksyttiin. Odotin niin teidän kaikkien tapaamista. Vielä perjantai-iltana tarkistin postini. Kun mitään uutta infoa ei ollut, arvelin erehtyneeni päivästä. Todennäköisesti tarkempi info oli tullut silloin, kun koneeni oli rikki. Toivottavasti uusia kokoontumisia on edessä. Haikealla mielellä katselin kuvia. Olin niin odottanut näkeväni monta koristyttöä ja ennenkaikkea teidät.

Elämä on vielä suhteellisen vilkasta ympärilläni. Pari vuotta sitten muutin nuoremman tyttären kanssa rivitaloon järven rannalle, kun omakotitalo alkoi käydä turhan suureksi 4 v. sitten tapahtuneen eroni jälkeen. Nuorimmainen kirjoitti keväällä ja on muuttamassa Turkuun. Vanhempi tyttäreni muutti Turusta takaisin Valkeakoskelle valmistuttuaan kasvatustieteen maisteriksi.. Vuosi sitten vietimme hänen häitään ja nyt minusta on tullut suloisen tyttövauvan mummo.
Hienoa, että korisjutut tulevat kootuksi kirjaksi. Itse taisin saada trauman ainekirjoituksesta, enkä usko osaavani olla avuksi kirjoitustyössä. Sensijaan Aira Nurmisen osoite on viimeisten tietojeni mukaan Näsilinnankatu 42 B. 33200 Tampere. Tapasin Airan n. vuosi sitten sattumalta Tampereella Oopperan lämpiössä.
Teitä molempia lämmöllä ja kiitollisuudella muistaen ja ikävöiden, hyvää syksyä toivotellen

huono yhteydenpitäjä
Pikku-Ritu

Päivi Korpinen os. Mattila

Hei teille!
Tässä näin viime hetken vastauksia kysymyksiin lauantain tapaamista varten.
Olen nytkin vain käymässä Helsingissä, kesä on mennyt mökin rakennuspuuhissa Pertunmaalla.
Ensimmäisinä muistoina koulu- ja koripalloajalta tulee mieleen se into millä mielellä aina lähti harjoituksiin. Vieläkin pystyy käymään mielessään läpi heitto- ja kuvioharjoituksia. Hiki tuli joka kerta. Pukuhuoneessa pukeutuminen , rappusten nousu ylös voimistelusaliin ja siellä valmentajien ja joukkuekavereiden näkeminen on elävästi mielessä.
Muistan, kun halusimme Jatan kanssa kovaa harjoittelua ja saimme jäädä poikien heittoharjoittelun ajaksi myös kentälle.
Poikkesimme välillä harjoitusten jälkeen meidän mökillekin uimaan 14 kilometrin päähän.
Peleistä ei ole kuin hyviä muistoja, niitä voittoja kun osui kohdalle niin paljon. Koripalloharrastus ja voitot kasvattivat vahvan itsetunnon, ei ole tullut eteen esteitä, joista ei olisi kuvitellut selviävänsä.
Teistä valmentajistakin on vain hyviä ja innostavia muistoja. Kesäleiri mökillänne on jäänyt mieleen tosi mukavana tapahtumana, vesisuksillakin menin elämäni ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa.
Tämä elämänurakin on rakentunut liikunnan pariin.
Ajauduin mielestäni minulle sopivaan liikuntavammaisten lasten ja nuorten pariin fysioterapeuttina. Valmistuin fysioterapeutiksi Helsingistä 1970 joulun aikaan, aloitin työt Rinnekodin keskuslaitoksessa kehitysvammaisten parissa ja tammikuussa 1973 siirryin Lastenlinnan sairaalaan.
1975 lähdin hakemaan lisäoppia Sveitsistä ja sen jälkeen onkin tullut kierrettyä kursseilla ympäri Eurooppaa.
Olen tuonut Suomeen CP-lasten NDT, Bobath-koulutuksen eli työni ohella koulutan jatkuvasti fysio-, toiminta- ja puheterapeutteja.
Äitiyslomalta 1985 lähtien olen toiminut itsenäisenä ammatinharjoittajana eli hoidan vauvoja, CP-lapsia ja -nuoria.
Olen tuonut myös Petö- lähestymistapaa hoitaa liikuntavammaisia lapsia Suomeen, kuten myös keskosten General Movement - liikemallien analysointia terapiatarpeen määrittämiseksi.
Työssäni yritän löytää terapialapsilleni myös sopivaa liikuntaharrastusta ja toimin tällä hetkellä aktiivisesti luistelun parissa Tikkurilan taitoluisteluklubissa, mutta olisin voinut jatkaa esm. koripallon parissa, jos olisin nuorena fysioterapeuttina hahmottanut sen terapeuttisena osa-alueena liikuntavammaisten lasten elämään.

Muistan Jatan ja minun viime käynniltä, kun Leo sanoi, että kunto ei varastoidu, sen lauseen olen sanonut monelle kuntoutettavalleni viisaamman mielipiteenä motivoidakseni heitä säännölliseen omatoimiseen harjoitteluun.
Työn ohella on perhettäkin kaksi poikaa ja yksi tyttö. Kotona olemme tällä hetkellä mieheni kanssa kahdestaan eli kaikki ovat maailmalla, mutta asuvat kilometrin - viiden kilometrin etäisyydellä.
Vanhin on kuvataiteilija, keskimmäinen opiskelee liikunnanohjaajaksi ja valmentaa juniorijalkapalloilijoita ja nuorimmalla on perhettä sekä koulu kesken.
Harrastuksiini kuuluu jumppa kaksi kertaa viikossa Tapanilan Erällä. Mieheni kanssa harrastamme mökkeilyä, lavatansseja, vaeltamista ja pyöräilyä.
Minä puuhaan lisäksi mielelläni puutarhassa. Tämä keski-ikä on kyllä kiireistä aikaa, sitä haluaisi vähitellen viettää jo enemmän aikaa kiireettömässä ilmapiirissä.
Tässä näitä viime hetken tietoja!
Tapaamisiin lauantaina!
Terveisin Päivi Korpinen

Leena Hämmäinen os. Karvanen

Hei Maikki ja Koksi! Oli mukava käydä koulumme 60-vuotisjuhlissa ja nähdä teitä. Kovin lyhyeenhän se juttelu jäi, mutta sitäkin enemmän tulvi mieleen muistoja sekä kouluajoilta että kesäloma-kesätyöajoilta. Nyt kun vielä olen lukenut juhlakirjaa, halusin minäkin kiittää erityisesti teitä noista ajoista.

Teillä oli tosi kiva olla "kesätöissä". Taisin olla todella etuoikeutetussa asemassa, kun sain elää teidän perheessä tavallista arkea ja nähdä mitä opettajaroolin takana on. Olitte monessa suhteessa nykyaikaisia, mikä konkreettisesti laajensi omaa näkökulmaani. Päällimmäisenä kuitenkin on jäänyt mieleen teillä vallinnut tunnelma. Se oli samalla välitön ja positiivinen, mutta samalla kutkuttavan jännittävä, mitähän hauskaa tapahtuu seuraavaksi. Koksi taisi vastata tästä viime mainitusta, hänellähän oli aina pilke silmäkulmassa.
Huumoria riitti sunnuntai-illan rennoista jutusteluhetkistä uima-altaan puhdistustalkoisiin. Maikki loi sydämellisyyttä ja rauhallisuutta ympärilleen. Maikin kanssa tuntui aina, että asiat asettuivat oikeille paikoilleen. Luottavaisin mielin saattoi uusiinkin askareisiin ryhtyä, kun Maikki suhtautui hyväksyvästi ja kannustavasti jopa silloin, kun homma ei ihan onnistunut (kuten esim. kerran silittäessäni liian kuumalla raudalla).

Tämä elämänilo ja positiivisuus ovat jääneet teistä parhaiten mieleen. Toivon, että siitä olisi minuunkin tarttunut jotain! Hankimme pari vuotta sitten kesämökin Inkoon saaristosta ja sitä kautta olenkin viime vuosina usein ajatuksissani palannut noihin kesälomapäiviin. Ja voin sanoa, että vieläkin tulee energinen ja valoisa olo teidän ajattelemisesta.
Parhaimmat kiitokseni noista ajoista!

Sydämellisin terveisin!

Leena Hämmäinen
Miniatontie 6.D.12
02360 Espoo

Tiina Lepistö (os. Salonen, ent. Nieminen)

Salmelanrinteentie 18
16200 Artjärvi
mp: 0400-995807
e-mail: tiina.lepisto@artjarvi.fi

Hei!

Viime kesän viestissä pyydeltiin muistaakseni tietoa elämän kulusta kouluaikojen jälkeen, joten tässä lyhyesti minun osaltani.

Kirjoitin siis Salinkallion lukiosta 1979. Koulun jälkeinen aika kului tiiviisti koripallon parissa, jossa saavutuksia Sampo-basketissa pari naisten Suomen Cup - kultaa ja eri värisiä naisten SM-mitaleja (myös kultaa). Osallistuimme seurajoukkueella Eurooppa-cuppiinkin ja pelaamaan pääsin mm. Osloon ja Tsekkoslovakiaan. Naisten maaotteluitakin pelasin muutaman, parhaaksi koris-saavutukseksi jäi Pohjoismaiden Mestaruuskisojen edustus Suomi-paidassa ja hopeamitali (muistaakseni Aila Manni oli samassa joukkueessa).

Muu elämäkin on ollut liikunnan viitoittamaa. Kipinä lähti siis teidän koripallokerhostanne, joten siitä kiitokset!
Koripallouran jälkeiseen 80-lukuun kuului kohdallani valmistuminen liikunnanohjaajaksi, naimisiin meno, muutto Artjärvelle, josta sain liikunta- ja nuorisosihteerin viran sekä kahden lapsen syntymä (Elmeri 85 ja Santeri 88). 90-luvulla erosin lahtelaisesta ensimmäisestä miehestäni ja tätä nykyä olen naimisissa Artjärveltä kotoisin olevan miehen kanssa ja itsekin juurtunut aika kovasti tänne maalle.
Kolmas lapsi Nea syntyi 95. 2000-luvun vaihteessa työskentelin pari vuotta päätoimisesti Lapinjärven kunnassa peruskoulun ja lukion puolella liikunnanopettajana, mutta syksyllä 2001 palasin takaisin liikunta- ja nuorisosihteerin virkaani Artjärven kuntaan. 2000-luvun alkuun on kuulunut myös aikuisopiskelua, valmistuin tänä vuonna ammattikorkeasta, jossa täydensin liikunnan opintojani. Tällä hetkellä jatkan työn ohella opiskelua yliopiston puolella (kasvatustiedettä).

Mistään suurista saavutuksista ei kohdallani voi puhua. Itse arvostan kuitenkin tekemääni työtä yleisesti ja työssäni aikaan saamiani moniakin hyviä asioita. Tietenkin ihanat lapseni ovat ykkösasia, vanhin poikani on jo aikuisuuden kynnyksellä ja kirjoittaa ensi keväänä. Tuntuu välillä aivan hämmästyttävältä!
Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaminen hyvin arvosanoin reilussa vuodessa työn ohella on myöskin saavutus, josta olen ehdottomasti ylpeä.

Tässä lyhyesti elämänkertani. Lauantaina kai selviää, mihin näitä tarvitset!

Terveisin Tiina

Paula Moisander

Parahin Leo,
minulla on juuri nyt kovin kiire, sillä 25 min. päästä alkaa venjäjän tunti.
Huomenna minun on tehtävä kansanedustajille esitys seksin oston kriminalisoimisesta Pohjoismaissa, jonka edustajat jättävät Pohjoismaiden neuvostolle vielä ennen Suomen vaaleja.
Maanantaina lähden Englantiin kansainväliseen ihmisoikeuskonferenssiin. Poikani Johannes (17 v. huhtikuussa) ja Mikko (16 v. juhannuksena) tulevat perässä ja vietämme heidän talvilomansa Lontoossa kieltä opiskellen.

Tässä lyhyt "elämäkerta"
synt. 20.9.50 Nastolassa, isä Paavo Moisander Muolaasta, äiti Aira Moisander Lumivaarasta (molemmat luovutetussa Karjalassa).
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kouvolan kieli-instituutista diplomikielenkääntäjäksi, pääkielenä ruotsi.
Muutin Ruotsiin 1972, jossa työskentelin kääntäjänä KELAa vastaavassa virastossa sekä Valtion maahanmuuttovirastossa, joka 70-luvulla hajasijoitettiin Norrköpingiin.
Sieltä palasin Tukholmaan Ruotsinsuomalaisen kielilautakunnan johtajaksi, jona toimin kymmenen vuotta.
Kävin paljon luennoimassa toimittajien, tulkkien ja kääntäjien kursseilla kielenhuollosta ja sanastotyöstä.
Osallistuin moniin sanakirjahankkeisiin.
Tein kerran viikossa lähetettyä kielenhuolto-ohjelmaa nimeltä "Sanaseula" Ruotsin Radiolle kymmenisen vuotta.

Toimin myös free lance - kääntäjänä sekä Itä-Götanmaan paikallisradion toimittajana.
1986 menin naimisiin Eino Kaikkosen kanssa ja saimme kaksi poikaa: Johannes (s. 86), Mikko (s. 87).
Muutimme Mikon ollessa kymmenisen päivää Kajaaniin, jossa asuimme vuoden.
Aloitin Eduskunnassa Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunnan kansliassa v. 1988.
Organisaatiouudistuksessa minusta tuli kansainvälisten asiain sihteeri eduskunnan kansainvälisten asiain yksikköön, jossa edelleenkin olen. Valitettavasti avioero ei kestänyt elämän myrskyjä, vaan erosin v. 1997.

Olen Pohjoismaiden neuvoston kansalais- ja kuluttajavaliokunnan asia-alalla edustajien avustajana, olen eduskunnan ihmisoikeusryhmän sihteeri sekä osallistun ulkomaisten parlamenttivaltuuskuntien Suomen vierailujen järjestelyihin.
Työni kautta olen päässyt matkustamaan mielenkiintoisiin paikkoihin, joista eksoottisimpia lienevät Mongolia, Länsi-Sahara ja Pohjoismaissa Grönlanti, Färsaaret, Islanti ja Lofootit.
Tätä nykyä vapaa-aikaa jää kovin vähän. Silloin kun sitä on ollut, niin olen maalannut posliinia, öljyä, akvarelleja, tehnyt grafiikkaa ja keramiikkaa, mutta en suinkaan säännöllisesti enkä kaikkea yhtä aikaa.
Tämä lyhyesti tällä kertaa.

Lämpimin terveisin
Paula

Paula Moisander
kansainvälisten asiain sihteeri
00102 EDUSKUNTA
paula.moisander@eduskunta.fi
Puh. +358 9 432 3503
GSM +358 50 551 4323
Faksi +358 9 432 3529

Lea Ylänkö os. Patjas

Rakas opettajani Leo "Koksi" Kohonen!

Lämmin kiitos niistä monista kirjeistä, jotka olen saanut ilolla vastaanottaa. Minulla ei ole mitään riittävän hyvää syytä, miksi en ole aikaisemmin kirjoitellut, kuin pelkkä laiskuus ja saamattomuus.
Tulin juuri hiihtolenkiltä Tuusulanjärven jäältä ja siellä nauttiessani hiljaisuudesta ja lumen valkoisuudesta, inspiroiduin ja kirjoitin kirjeen ajatuksissani ja tässä se nyt tulee, vihdoinkin!!!!

Oli todella mukava tavata "livenä" koulun 60 -vuotisjuhlissa Lahdessa. Täytyy sanoa rehellisesti ja sydämellä, että ette te Maikin kanssa ole juuri paljoakaan muuttuneet. Sama hoikka olemus ja innostuneisuus ja ote tähän hetkeen eli elämisen laatu hehkui teistä. Se tuntui oiken hyvältä, ikäänkuin vuodet olisivat kutistuneet kronologisesti sekä biologisesti välillämme!
Elämisenhän täytyy aina jättää jälkensä, muuten se ei ole rikasta, aitoa elämää ja teihin se on jättänyt lempeät jälkensä.

Oma elämäni täällä Tuusulassa sujuu myös varsin mukavasti. Yksityisyrittäjänä saan nauttia melko runsaasta vapaa-ajasta, jonka täyttävät eläkkeelle jäänyt avopuolisoni, Jukka, sekä monet liikunnalliset harrastukseni ja aktiivinen matkailu. Koripalloa en valitettavasti ole pelannut sitten kouluaikojen, mutta uusia lajeja olen innolla kokeillut. Tennis oli koko perheemme rakas harrastus monien vuosien ajan. Vanhin tyttäreni, joita minulla on kaksi, ylsi aikanaan jopa Suomen mestaruustasolle kouluaikanaan. Nykyisin tennis on vaihtunut golfiin, asumme kentän lähituntumassa, juoksu on vaihtunut sauvakävelyyn, mutta murtsikka on pysynyt ohjelmassa talvesta toiseen. Jooga on saanut myös vankan otteen elämässäni jo viiden vuoden ajan.

Nautin tällä hetkellä elämästäni, joka on aikanaan näyttänyt myös nurjaa puoltaan, niinkuin kokemuksiltaan rikkaan elämän kuuluukin. Olen myös tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni ihmisenä, helppoa se ei aina ole ollut ja ole, mutta se on opettanut minut huomaamaan miten paljon voi itse vaikuttaa elämänsa kulkuun ja laatuun. Elämä on suuri lahja ja rikkaus, joten ei ole samantekevää miten sen elää. Tämä meni nyt aika filosofiseksi, mutta se kuvastaa tämän hetken ajatuksiani.

Olen onnellinen karjalaisista sukujuuristani, sieltä olen saanut iloisuuden, kyvyn näyttää tunteita ja positiivisuuden. Tuntuukohan tämä jo kehumiselta?! Ehkä tämä "vuodatus" kuvastaa kuitenkin tämänhetkistä hyvää oloani.

Yritykseni nimi muuten on CARPE DIEM, tartu hetkeen - nauti tästä hetkestä. Ei ole latinan luku mennyt ihan turhaan, vaikka kyllä tunneilla oli aikanaan tosi leppoista ja osasin kyllä "lintsata" kaikesta mahdollisesta ei yksin latinan tunneilla.

Tässä oli muutama ajatus elämästäni tällä hetkellä. Kiitos Sinulle, Leo opettajani, kaikesta siitä kannustamisesta ja innostamisesta urheiluun ja positiivisuuteen, ne ovat olleet tärkeitä elämäneväitä!!!

Toivon kaikkea parasta Sinulle ja Marja-Liisalle, nauttikaa elämästänne!

CARPE DIEM

Lea

Sähköpostiosoitteeni on lea.ylanko@kolumbus.fi
PS. Haluan ilman muuta tilata koriskirjan, jonka kansikuvatytöksikin olen päässyt, kiitos hyvästä valinnasta!!!!

Risto Saarnikoski,
rakennusmestari , Espoo

Kävin Länsiharjun kansakoulua, asuin sen vieressä. Kouluaikana olin jo Lahden Urheilijoiden jäsen, harrastaen useita yleisurheilulajeja esim. korkeushyppy, kolmiloikka sekä 110-aidat.

Pääsin Lahden keskikouluun ja sen kautta uuteen kouluun, Launeen yhteislyseoon. Siellä taululle ilmestyi tieto koripallokerhosta, jota veti lehtori Leo Kohonen. Se kiinnosti oppilaita, saatiin mukavat harjoitukset ja hyvät opit heti alkuun. Vähitellen tuli menestystä koulujen välisissä otteluissa niin koululle kuin itsellekin. Kiinnostus vei sitten LaNMKY: een. Namikassa taito karttui nopeasti, joten kolkuttelin pian I-joukkueen harjoituksia. Pääsin sen hetken Suomen parhaan pelaajan, Timo Lampenin, oppeihin, jotka hän toi Amerikan matkalta mukanaan.
Vaatimukset olivat kovia, mutta ne toivat lopulta osaamista, joiden avulla sain monta iloista ja nautittavaa hetkeä Suomen mestaruussarjassa pelatessani LaNMKY: n joukkueessa. Sivulajina kävin pelaamassa Lahden Mailaveikoissa pesäpalloa ja käsipalloa.

Valmistuin rakennusmestariksi v.1971 ja työ vei Helsinkiin. Myöhemmin huomasin, kun tytär ilmoitti, että sinut on valittu tyttöjoukkueen valmentajaksi, olevani seuraavat 10 vuotta täystyöllistetty. Silloin tiesin, kuinka suuren tehtävän edessä olin ohjatessani heitä harjoituksissa, peleissä sekä haasteissa.

Tätä kaikkea sai koulun koripallokerho ”Leksan” johdolla aikaan minulle, koko elämän kestäväksi harrastukseksi sekä vielä mielenkiintoiseksi penkkiurheiluksi.
Kiitokset ”Leksan ” koripallokerholle!

MARTTI SILVENNOINEN

KORIPALLOMUISTOJA 60-LUVULTA

”Täytyy pysyä liikkeellä. Koirat eivät pissi liikkuviin autoihin”. Tämä erään amerikkalaisen ajattelijan mietelause tulee mieleeni, muistellessani 1960-luvun koripalloaikoja Launeelta. Se tulee mieleeni siksi, että liikkeellä olo oli ainoa mahdollisuuteni edes jollakin tavoin selviytyä peleissä. Miksikö? No siksi, että en ollut pituudella pilattu. Runsas 170 cm ei 190 ja 200 senttisten joukossa muutoin olisi pärjännyt. Pituuteni johdosta kai minulle siunautui aina takamiehen paikka, jota toki mielelläni pelasinkin. Nykyoloissa takamieheksikin tuo 170 cm on lyhyt, 60-luvulla ei poikien keskipituus vielä ollut kovin korkea.

Koululaiskoripalloilun suola oli tietenkin koulujen väliset ottelut. Lahdessa se merkitsi otteluita Lyseota, Kannasta, Kiveriötä ja Salpausselkää vastaa, Tipala oli siihen aikaan Tipala eikä sekakoulu, joten siellä vierailimme muissa tarkoituksissa. Valtakunnallisella tasolla muistuvat mieleeni lähinnä ottelut helsinkiläisjoukkueita vastaan, Meilahti ja Munkka tunnetuimpina. Munkka varsinkin oli jo siihen aikaan mestaruussarja- ja maajoukkuetasonkin pelaajilla miehitettynä, Jorma ”Pilkku” Pilkevaara keulakuvanaan 1960 –luvun alkuvuosina.

Vaikka harrastin koululaisaikoinani lähes kaikkia mahdollisia urheilulajeja, koripallo muodosti urheiluharrastukseni ytimen. Koulun liikuntatunnit olivat odotettuja, mutta vielä odotetuimpia olivat tiistaiset ja perjantaiset koulun koripalloharjoitukset. Tutut kaverit ympärillä, hien haju ja Leksan kommennot ryydittivät hyvin koulunkäyntiä ja muutakin elämää. Vesaajan Luru, Alangon Ippali, Viljakaisen Köpi, Ojan Mikko, Ilmavirran Ripa, Pulkkisen Paavo tulevat lähinnä mieleni. Vanhemmasta kaartista Eriksonin Juha ja Pulkkisen Pietu.
Lukion viimeisillä luokilla laajensin koripalloharrastustani maakuntasarjatasolle ja pelasi vajaan kahden vuoden ajan Lahden NMKY:n maakuntasarjan joukkueessa, jota legendaarinen Timo Lampen valmensi. Näiden otteluiden koomisin tilanne lienee omalla kohdallani se, kun olin ( n. 170 cm) kiistapallossa KTP:n jäähdyttelemässä olevan, entisen mestaruussarjapelaajan (n 200 cm), kanssa vastakkain! Nimeä en valitettavasti enää muista, tilanteen lopputuloksen kyllä hyvin.

Koululaisottelut olivat siihen aikaan niin merkittäviä, että paikallinen sanomalehti Etelä-Suomen Sanomatkin saattoi noteerata ne useamman palstan jutulla kuvan kera. Erään otteluselostuksen kuvatekstissä todettiin jotenkin siihen tapaan että” Silvennoinen yrittää epätoivoisesti (?) estää sen ja sen heittoa”. Kun myöhemmin katsoin kuvaa, tuli mieleeni edesmenneen YK:n pääsihteerin Dag Hammarsköldin kuolematon toeteamus ”Älä mittaa vuoren korkeutta ennen kuin olet sen huipulla. Vasta sitten huomaat, kuinka matala se on”. Levypallotilanteissa saatoin kyllä vuoren korkeuden etukäteen mitata, mutta siitä ei voinut välittää. Oli vain ponnistettava!

Silmälaseista ei koripallopelissä ollut muuta kuin haittaa. Piilolasit olivat tuntematon käsite; oli siis keksittävä jotain muuta, millä lasit saisi pidettyä päässään. Kuminanauha taisi olla toimivin systeemi. Siitä huolimatta lukemattomat olivat ne kerrat, jolloin keräsin rikkoutuneita lasejani lattialta. Jonkun ottelun pelasin yksisankaisena, jonkun yksilinssisenä.

Kouluaikojen koripallourani huipentui IV –luokan tuomarikorttiin. Timo Lampe’nin johdolla, muistaakseni lauantaisin, koululla opiskelimme tuomarityöskentelyä. Tuomarikortin suoritettuani pääsin tuomitsemaan mm. koulujen välisiä otteluita, junioripelejä ja joitain alempien sarjojen pelejä.
Tuomarityöskentelystäni on jäänyt mieleeni yksi tyttöjen koulujen väliseen sarjaan kuulunut ottelu. Vastakkain taisivat olla Laune ja Kiveriö. Launeen tytöt olivat tietenkin omaa luokkaansa ja ottelussa murskaluvuin johdossa. Jostain syystä Launeen ote herpaantui ja pieni kiveriöläistyttö pääsi yksin läpi. Pusan Jatta oli muutaman askeleen takana ja sai torjuttua läpiajoyrityksen. Minä puhalsin kuitenkin virheen ja kaksi vapaaheittoa. Tässähän ei sinällään mitään, mutta se Jatan jälkipulputus ottelun aikana ja ottelun jälkeen oli suorastaan häkellyttävää, Näin 35 vuoden jälkeen voi kai jo tunnustaa, että Jatta oli oikeassa: ei se ollut virhe, ajattelin tilannetta seuratessani, että ei tuota voi puhtaasti torjua! Opinpahan siitäkin, että ennakkoluulottomuus on paikallaan niin tuomarityöskentelyssä kuin elämässäkin. Olkoon tämä myös myöhäinen anteeksipyyntöni Jatalle.

Näin jälkeenpäin, puolivälissä kuuttakymmentä, kun ajattelen kouluaikojen koripalloharrastusta, en voi olla kuin iloinen ja tyytyväinen tuosta harrastuksesta. Koripallo opetti joukkuepeliä ja joukkuepeliähän tämä koko elämä, varsinkin työelämä on. Samoin koripalloharrastuksen myötä jäi itselleni - toivon mukaan - ikuinen liikunnan kipinä. Yliopistovuosina pelailin jonkin aikaa yliopiston joukkueessa kunnes liikunnan harrastukseni suuntautui muihin lajeihin.

Martti ”Mortti” Silvennoinen

Erkki K. Laitinen

Tutkimusprofessori
Laskentatoimen ja rahoituksen laitos
Vaasan yliopisto

MAHTAVA INNOSTAJA

Pääsin Länsiharjun kansakoulusta Launeen yhteislyseoon vuonna 1963. Muutos oli valtava. Kärsin kansakoulussa aika tavalla siitä, että siellä pakotettiin syömään kaikkea mahdollista ruokaa ja aina koko lautanen tyhjäksi. Suurin osa ruokalajeista oli sellaisia, etten missään nimessä olisi syönyt niitä vapaaehtoisesti, etenkin pinaattivelli ja hernekeitto olivat mielestäni täysin mahdottomia. Launeen yhteislyseossa vallitsi vapaus syödä mitä halusi ruokatunnilla tai olla syömättä. Se oli pienestä miehestä aivan ratkaiseva asia, jonka merkitystä ei enää osaa riittävästi tiedostaa.

Toinen aivan yhtä ratkaiseva asia oli Koksi. Koksi oli loistava ja täsmällinen opettaja, joka osasi vielä pitää riittävän kurin luokassa. Samanlaista opettajaa on enää turha etsiä nykyisistä koulusta. Kokseja ei kerta kaikkiaan enää ole. Toinen Koksin puoli, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, oli hänen roolinsa koripallovalmentajana. Oppikoulun alaluokilla minulle ei ollut vielä siunaantunut kovin paljon pituutta, mutta siitä huolimatta Koksi sai minusta esiin korikseen innostuneen ja pelaamiseen täysillä sitoutuneen pojan.

Siihen aikaan televisiota katsottiin vähän, eikä tietokonepelejä vielä ollut. Illat olisi tietysti pitänyt kuluttaa läksyjen ääressä, mutta useimmiten kuitenkin löytyi jotakin muuta puuhaa. Kaikkein odotetuin ilta viikossa oli se, jolloin pyöri Koksin ja Maikin koriskerho. Se ikäänkuin pelasti koko viikon, päivästä puhumattakaan.

Asuin Porvoonjoentiellä suhteellisen lähellä koulua, mutta siitä huolimatta läksin koriskerhoon jo tuntia ennen sen alkua. Ennen poikien kerhon alkamista katselin tietysti tyttöjen harjoittelua ja nostelin myös painoja. Olin vielä silloin varsin laiha ja yritin epätoivoisesti rakentaa jonkinlaisia lihaksia. Pelissä saatoin olla aivan heittopussi, sillä koriksessa vaaditaan yllättävän paljon voimaa. Painonnoston jälkeen oli mukava mennä mukaan korisharjoituksiin.

Harjoitukset olivat aivan erinomaisia. Niissä oli sopivasti sekoitettuna tekniikan harjoittelua ja pelaamista. Hiki tuli joka kerta. Koksilla oli aivan mahtava kyky innostaa pelaajia ja tehdä harjoituksista samalla sekä hauskoja että tehokkaita. Harjoitusten jälkeen oli aivan puhki, mutta samalla oli loistava olo ja tunne siitä, että oli oppinut jotakin. Harjoituksista lähti joka kerta hyvällä mielellä ja odottaen innokkaasti jo seuraavaa kertaa.

Isä huomasi minun ja veljeni Eeron kiinnostuksen korikseen ja rakensi pihallemme koristelineen. Samalla hankimme käytetyn koripallon. Sen jälkeen keväisin, kesäisin ja syksyisin ei ollut iltaisin tekemisen puutetta. Saatoin pelata korista yksikseni tai veljeni kanssa seitsemänä iltana viikossa useita tunteja kerrallaan. Harjoittelin erityisesti heittoja, sillä maasto oli liian epätasaista pallon kuljettamiseen.

Lopulta saavutin mielestäni aivan mahtavan heittotaidon. Siirsin heittomatkaa koko ajan kauemmaksi ja lopulta heitin koreja sukkana sisään jopa yli kymmenestä metristä. Samalla harjoittelin huvikseni erilaisia tyylejä, koska tavallinen heitto oli aivan liian helppo. Hook-heittokin upposi helposti kymmenestä metristä. Pystyin myös tekemään koreja melkoisella varmuudella selän takaa ja jalan alta. Koksilla oli kyllä ihmettelemistä, mistä heittotaitoni nopea parannus oli peräisin!

Koksi järjestikin kerran koulun viralliset vapaaheittomestaruuskilpailut, joita jännitin melkoisesti, vaikka olin harjoitellut varmasti enemmän kuin kukaan. Kotona en juuri koskaan heittänyt ohi vapaaheittoviivalta, edes hook-heittoa. Kilpailussa olin täysin kipsissä ja käsi tuntui jähmettyneen koukkuun. Onneksi samalla tavalla kävi muillekin ja selvisin finaaliin samalla tuloksella erään toisen pelaajan kanssa. Muistaakseni olimme molemmat saaneet sisään kymmenestä heitosta vain viisi. Voitin finaalin ja olin koulun vapaaheittomestari! Saamani palkintolautanen on tälläkin hetkellä kirjahyllyni koristeena.

Viidennellä ja kuudennella luokalla venähdin pituutta parikymmentä senttiä ja olin muistaakseni jo reilusti yli 180 senttinen. Samalla olin ryhtynyt harrastamaan yleisurheilua, lähinnä korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä sekä kymmenottelua. Koris ja yleisurheilu täydensivät erinomaisesti toisiaan. Koriksesta sain kimmoisuutta ja hypyistä ponnistusvoimaa. Lopulta ponnistusvoimani oli maan huipputasoa ja se näkyi myös koripallossa. Pystyin esimerkiksi donkkaamaan pallon koriin. Monissa peleissä vastustaja yllättyi, sillä pystyin poimimaan pallon hyppäämällä melko mahdottomista paikoista.

Erityisesti mieleeni on jäänyt B-junioreissa pelatut pelit, joissa olivat mukana hyvät kaverini kuten Pertti Heikkinen, Keijo Karhu, Antti Korte, Markku Merenlahti ja myös Arvo Ilmavirta. Tiimihenki oli erittäin hyvä ja otimme pelit tosissamme, tosin ilman suurempaa menestystä. Pelikokemukset olivat kuitenkin äärimmäisen positiivisia ja kotiinpaluu oli useimmiten, tappionkin jälkeen, riemukas. Tärkeintä oli pelata ja saada olla mukana hyvähenkisessä joukkueessa, jossa jokainen yritti parhaansa.

Edustimme silloin urheiluseuraa Laune 66, joka perustettiin nimensä mukaisesti vuonna 1966. Toimin seuran perustajajäsenenä. Muistan vieläkin varsin hyvin seuran perustamiskokouksen, jossa Koksi johti puhetta ja siunasi seuran perustamisen. Vähän sen jälkeen saimme pelipaidat, jotka olivat oranssin värisiä. Paidoissa ei ollut numeroita ja monet ompelivatkin itse paitaan sellaisen. Pelipaita päällä oli jotenkin erilaista pelata, se tuntui jotenkin juhlalliselta. Hassua, miten pienestä asiasta fiilis voi olla kiinni!

Koriksesta ei voi puhua muistelematta harjoitteluun olennaisesti liittyviä lenkkejä. Koksin vetämä lenkki kulki aivan talomme ohitse ja voitin kilometrin lähtemällä vasta siinä vaiheessa mukaan. En ole koskaan pitänyt pitkän matkan juoksusta, mutta Koksin ja Maikin vetämät lenkit olivat eri asia. Kiersimme yleensä niin sanotun Nikulan lenkin, jonka pituus saattoi olla 6-7 kilometriä. Koksi pelleili ja leikitteli kevyesti koko matkan. Monesti hän juoksi takaperin ja esitti ihmeellisiä spurtteja.Tuntuu hassulta sanoa, mutta matkalla tuli naurettua niin paljon, ettei juoksemista edes huomannut. Lenkeillä oli ilo olla mukana.

Olin myös kerran mukana koripalloleirillä Koksin kesämökillä Koskella. Leiri oli aivan upea ja siihen liittyy monia haikeita muistoja. Leirillä satoi melkoisesti ja niinpä minä tietysti liukastuin hypäriä tehdessäni. Fyysisesti minulle ei käynyt paljon mitenkään. Olin kuitenkin ottanut kaatumisen vastaan kämmenilläni ja nahkahan siinä meni karrelle. Henkisesti se otti enemmänkin koville, sillä illan ohjelmassa oli vesihiihtoa. Koksin päätöksellä en voinut osallistua, sillä ruhjeet eivät saaneet kastua. Pettymys oli kova, mutta Koksi oli oikeassa, kuten aina.

En yhtään liioittele sanoessani, että koripallo ja erityisesti sen mahtava valmentaja vaikuttivat ja vaikuttavat olennaisesti elämääni. Harjoituksista opin tinkimättömyyden ja ahkeruuden, mutta myös ilon merkityksen. Koksin loistava yhdistelmä kuria ja hauskuutta ei unohdu, vaan on tarjonnut minulle esimerkin, jota kuitenkaan en ole missään mitassa kyennyt saavuttamaan. Vieläkin muistellessani Koksin innostavaa tyyliä, jonkinlainen polte takaisin kentille valtaa mieleni. Peleistä opin joukkuehenkeä, mutta myös pyrkimystä hyvään yksilösuoritukseen. Näitä kaikkia tarvitsemme pärjätäksemme elämässä.

Kotisivumme!

Lauri (Luru) Vesaaja

Tervehdys Leo!

Koripallomuisteluksia Launeen yhteislyseosta
- Mikäs mies se sinä oikein olet?
- Olen Lauri Vesaaja, ja Marja-Liisa lähetti minut tänne.
- Anteeksi, kuka sinut lähetti?

Tällaisella ikimuistoisella keskustelulla eräänä perjantai-iltana 1960-luvun alkupuolella Launeen yhteislyseon voimistelusalissa alkoi minun koripalloharrastukseni jatkuakseen sitten aina vuoteen 1989, jolloin täytin 41 vuotta ja lopetin koripallotreeneissä käynnin lähes tyystin.
Ensitapaamisessamme, kuten aina muulloinkin lehtori Leo Kohonen oli tahdikas herrasmies. Kun olin korjannut kömmähdykseni ja sanonut, että lehtori Marja-Liisa Kohonen minut harjoituksiin lähetti, Leo naurahti tyypilliseen suurpiirteiseen tapaansa ja kehotti minua liittymään muiden poikien joukkoon harjoitusrenkaaseen.

Paljasjalkaisena Launeen poikana minulla oli suuri onni saada luokkatovereiksi samalla aaltopituudella olevia muita kulmakunnan junnuja, kuten esimerkiksi Ismo Alanko, Mikko Oja, Risto Ilmavirta, Jukka Kaltto, Eero Laitinen ja myöhemmin Martti Silvennoinen ja Kyösti Viljakainen.
Koulunkäynti ja vapaa-aika sulautuivat saumattomasti yhteen. Olimme kavereita joka hetki ja kaikkialla. Vaikka toki harrastimme pallon potkimista ja lyömistä, luistelupalloiluja, ja hiihtämistä, koripallo oli kuitenkin ehdottomasti ylitse muiden urheilurientojen.

Muistan aina, miten syksyisin ja keväisin tulimme oikein joukolla pontevasti purnanneeksi, kun voimistelunopettajamme Juhani Pääkkö patisti meitä suunnistustunneilla Reukkupellolle, Paskurinojalle ja muille Liipolan erikoisnimisille kolkille, emmekä päässeet pompottelemaan palloa, vaikka niin palavasti olisimme halunneet.
Koripalloilu oli ainakin minulle huumetta, jonka orjuuttava vaikutus hyvin myönteisessä mielessä oli mykistävä ja vastustamaton. Pompottelemaan ja pelaamaan piti päästä aina, kun se vain suinkin oli mahdollista. Ja välillä silloinkin, kun se oli mahdotonta. Mahdotonta sen piti oli koulun välitunneilla ja välillä ruokatunneilla, mutta niin vain me sinne saliin livahdimme opettajien ja etenkin vahtimestari Kivistön normaalisti kaiken näkevien ja vaistoavien silmien alta.

Jos meikäläinen koripalloilusta jotakin oppi, ei se ollut ihmekään, sillä harjoitustunteja välituntien salapalloilun lisäksi tuli ruhtinaallisesti.
Koulun tiistaisten ja perjantaisen harjoitusten lisäksi kävin säännöllisesti sunnuntaisin ja välillä niin ikään perjantaisin Lahden Sammon treeneissä ja pelimatkoilla. Lisäksi kävin vielä seurakunnan harjoituksissa, jotka olivat joka torstai omalla koululla.
Näinkään vilkas koripallotoimeliaisuus ei ollut minulle kylliksi, vaan etenkin koripallotartunnan alkuaikoina harjoittelua jatkui välillä vuorokauden ajoista piittaamatta myös kotona, missä opettelin hyppyheittoa viskelemällä jalkapalloa harrastavan pikkuveljeni palloa kovan paukkeen saattelemana isokokoisen takkamme päälle.

Koulun poikien edustusjoukkueeseen pääsy muistaakseni keskikoulun neljännellä luokalla oli minulle iso asia.
Oli huimaavaa päästä kamppailemaan koulun parhaimpien taitureiden rinnalle jopa valtakunnallisiin oppikoulujen välisiin mestaruusturnauksiin. Suurista taitureista suurin oli tietenkin Risto Saarnikoski, jonka perässä hienoihin tuloksiin ylsivät myös Jouko Kandell, Pekka Pulkkinen, Sakari Kosonen ja Timo Niemi.
Kun vanha kaarti oli lähtenyt koulusta omille teilleen, vastuu koulun poikien menestyksestä lankesi tietenkin meille nuoremmille.
Valtakunnan cupsarjassa emme kovinkaan hyvin pärjänneet, mutta kiihkeitä pelejä käytiin Lahdenkin koulujen kesken.

Kaksi ottelua on jäänyt mieleen toisia kiinteämmin, koska niissä näkyvät selvimmin ainakin minun kohdallani koripalloiluunkin kuuluvat ala- ja ylämäet.
Olin varhain syksyllä melkein ensimmäisissä harjoituksissa loukannut nilkkani. Edessä oli koripallocupin ottelu Kiveriötä vastaan. Olin pelikyvytön siihen asti, kunnes joku keksi, että voimistelunopettajamme Erkki Salminenhan on taitava teippaaja. Erkki ajeli nyrjähtäneestä nilkastani karvat, sitoi vankalla teipillä jalkani aivan tönköksi ja läväytti minua olalle ja tokaisi: "Ei muuta kuin pisteitä takomaan!" Tein työtä käskettyä ja nakutin yhden ottelun ennätyksekseni 52 pistettä. Kiveriö oli kaadettu.

Näin reippaasti jälkikäteen voin tunnustaa, että vähintään yhtä paljon kuin Erkki Salmisen yllättävällä väliintulolla, myös Timo Lampenin toimimisella erotuomarina ottelussamme oli maaginen vaikutus onnistumiseeni. Jo kentälle mennessäni ja Lampenin pillin varressa nähdessäni tiesin, että tänään en voi enkä saa heittää ohi.
Toinen muistelus on edellistä surullisempi. Pelasimme valtakunnan cupsarjassa rakasta vihollistamme Lyseota vastaan. Ottelu olisi kaikesta päätellen ollut tasaväkinen, ellei Lyseolla olisi ollut riveissään Göran Enckelman. Maajoukkueeseen saakka kivunnut huippumaalivahti oli rautaisessa kunnossa ja niinpä Lyseon valmentaja oli pannut hänet varjostajakseni.
Göran teki työtä käskettyä. Hän varjosti minut täydelliseen pimentoon. Vaikka hän ei koripallosta paljon ymmärtänyt, ymmärsi hän kuitenkin olla koko pelin ajan minun ja pallon välissä niin, että oikeastaan vain kerran sain pallon hyppysiini. Göran rikkoi minua ja sain kaksi vaparia, joista toisesta tullut piste jäi ainoakseni.
Putosimme jatkosta pistein 41-49.
Yksi kirvelevä tappio ei tehnyt koripallohistoriastani voittopuolisesti surullista. Se oli vain tappio tappioiden joukossa, lopulta tähdentämässä voittojen ja onnistumisten merkitystä.
Kuten aiemmin kirjoitin, koripallo kaikkinensa oli minulle suuri juttu. Se ryyditti ja tasapainotti sopivasti opiskelua, antoi mahdollisuuden tuulettaa pönttöä ja heittää viihteelle terveellisellä tavalla.

Lauri "Luru" Vesaaja

Veikko Neuvonen

Rakkauteni palloon
Pallo on kiehtova esine. Käteen mahtuva kumipallo oli jo lapsuuteni mieluisa leikkiväline, mutta pieni pallo ei vielä lumonnut minua lopullisesti. Kumipalloa oli hauska hypistellä, sen saattoi heittää tai vierittää toiselle, ottaa kiinni tai viskata mahdollisimman kauas. Kumipallo pomppi ja kimpoili kovilta pinnoilta niin, että sen käsittelyssä saattoi olla kilpasilla muiden kanssa.
Asuimme urheilukentän vierellä ja suurimman osan valoisasta ajasta, ja joskus pimeässäkin, olimme ulkona, joten tutustuin jo alle kouluikäisenä kuin olosuhteiden pakosta pesäpalloon, jääpalloon ja jalkapalloon sekä niillä pelattaviin peleihin.
Jokaisella vuodenajalla oli oma pelinsä: jääpallo kuului talveen, pesäpallo kevääseen, jalkapallo kesään ja syksyyn. Jääpallo, narukerä, ei minua lumonnut, pesäpallon pelaaminen tuntui kyhjöttämiseltä ja jalkapalloilijaa minusta ei tullut, vaikka pelivälineenä nahkakuulakin on kiehtova.
Olin jo kahdentoista kun kaverini kanssa päätimme tutustua jääkiekkoon ja marssimme hokkarit ja kiekkomaila olalla Lahden (alunperin Viipurin) Reippaan harjoituksiin. Jo ensimmäinen harjoitusilta uhkasi jäädä viimeiseksi sen verran ilkeää tönimistä ja tuuppimista se oli, intomielisten pelaajien säntäily kumilaatan perässä ilman suojuksia. Kerrasta emme hellittäneet, vaan vielä yhtenä ilta päätimme kokeilla tätä syrjähyppyä pallon parista pois. - Kiekkoon en ihastunut eikä kaverini Pekkakaan, joten päätimme palata turvallisemman palloílun pariin.
Pekka oli kuullut Lahden NMKY:n koripalloharjoituksista lyseolaisilta luokkatovereiltaan, joten hakeuduimme seuraavaksi Namikan harjoituksiin.
Siellä meidät otettiin ystävällisesti vastaan, vaikka taisimme tulla ensimmäisiin treeneihin tossuttomina ja epäasiallisesti pukeutuneina. Olin kaikkea muuta kuin koripalloilija mitoiltani, Pekka sentään minua kookkaampi, mutta mukaan kelpasin minäkin. Meistä tuli yhdessä illassa koripalloilijoita, molemmista kymmeniksi vuosiksi. - Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Juniorina Lahden Namikassa.
Lahden Namikassa meitä junioreita opasti koripallon alkeisiin 1950-luvun lopun ja vielä seuraavankin vuosikymmenen lahtelaiset koripallosuuruudet, Timo Lampén, veljensä Asser ja Pekka Luhtanen. Harjoituspäivämme oli lauantai eli sopivasti ennen saunomista kotona hikoilimme pari tuntia pallon perässä Lahden ammattikoulun salissa, uimahallin yläpuolella.
Lahden NMKY oli mestaruussarjajoukkue jo junioriaikanani, vaikka ei vielä silloin sarjan kärkipään joukkueita kuten nyt. Moni meistä junioreistakin taisi haaveilla jo c-juniorina peleistä mestaruussarjassa, muiden suuruuksien keskellä. Itse olin juniorina koripalloilijaksi vähäinen varreltani, sellaiseksi myös jäin, ja vaikka pystyinkin ponnistamaan korkealle, en kuitenkaan koskaan riittävän ylös, joten turhia haaveita en muista elätelleeni nappulanakaan. Tärkeintä oli rakkaus koripalloon.
Pallon pomputtamisesta ja heittämisestä tuli vuosiksi eräs elämäni tärkeimmistä asioista. Joku pallo oli joka päivä kädessäni ja kun äiti kielsi kookkaan koripallon "jumputtamisen" sisällä pompotin pientä kumipalloa ja heittelin sitä vanhemmilta salaa sisälläkin itse keksimiini "koreihin", vaikka verhotangon väliin.
Lähes kaikki oman ikäluokkani joukkuetovereista olivat minua pidempiä, joten nopeudella, tarkkuudella ja kimmoisuudella oli korvattava se mitä varreltani olin vajaa. Kovin pitkänhuiskea ei ollut juniorijoukkueemme, joten jokainen löysi helposti paikkansa taitojensa mukaan. Kaverihenki joukkueessa oli hyvä ja Luhtasen Pekka oli kannustava valmentaja. Minulla taitaa vieläkin kaikua korvissa hänen palkitseva huutonsa Kausalan koulun salilla, kun tein elämäni ensimmäisen pelikorin. Se oli pienen pojan suuria hetkiä ja antoi lisää intoa harjoitteluun.
Koripalloon rakastuin niin syvästi, että muutaman vuoden harjoittelun ja pelaamisen jälkeen se kilpaili tasavertaisesti ajankäytöstäni partion kanssa ja lopulta siirtyi tärkeimmäksi harrastuksekseni. Kiihkeimmillään rakkauteni koripalloon veti minut salille lähes viikon jokaisena päivänä joko harjoituksiin tai peleihin. Monen juniorin urheilurakkauden varmin viilentäjä löytyy vastakkaisesta sukupuolesta. Minua tytötkään eivät saaneet irti pallosta, vaikka ensirakkaus ja vielä seuraavatkin olivat elämän suuria asioita.
Namikan harjoituksissa kävin niin kauan kuin asuin Lahdessa eli opiskelun alkuun asti ja koko kouluajan pelasin jossakin Namikan juniorijoukkueessa, tovin miesten kakkosporukassakin. Namikan edustusjoukkueeseen minulla ei ollut riittävästi taitoja, kaverini Pekka siinä pelasi myöhemmin muutaman vuoden.

LYL:n koriskerhossa
Oman koulun koripallokerho tarjosi oivaa lievitystä rakkaudennälkääni. Namikan harjoituksia oli aluksi tarjolla vain kerran viikossa, myöhemmin kahdesti, joten viikossa olisi ollut liian monta koripallotonta päivän ilman koulun koripallokerhon harjoituksia ja pelejä. Lisäksi monesti koulupäivän jälkeen saimme jäädä toviksi koululle heittelemään muutaman korin ja jopa joskus ruokatunnillakin pääsi siellä palloa pomputtelemaan.
Kerho ja seura täydensivät mukavasti toisiaan. Peli-intoni oli melkein rajaton ja harva-asia syrjäytti niin tärkeän asian kuin koripalloharjoitukset koululla tai Namikassa.
Omalla luokallani oli useampi itseäni taitavampi koripalloilija, joista parilla laji oli harrastuksenakin. Muutamana vuonna meillä oli koossa hyvä luokkajoukkue, mutta koulutyö karsi ilkeästi hyviä pelimiehiä luokalle jäämisten myötä, joskin vahvisti taas uutta luokkaa.
Luokkien väliset ottelut olivat koululla suuria tapahtumia, ainakin sellaisilta ne tuntuivat meistä pelaajista. Olihan se joskus hienoa päästä pätemään vaikka koripallokentällä luokkatovereidensa kannustamana, varsinkin kun luokassa opinnot eivät aina sujuneet erityisen hyvin.
Koulun joukkueessakin pääsin muutaman kerran pelaamaan. Vastassa olivat samat jannut, joita olin tavannut Namikan peleissä ja olihan siellä paljon namikalaisiakin. Koulun poikien joukkueen menestys ei ollut edes "kylätason mestaruutta", mutta tosissaan mekin yritimme.
Koripallon myötä tutustuin muiden luokkien poikiin ja myös tyttöihin, olihan koulussamme useita taitavia tyttökoripalloilijoita. Heidän kanssaan veljeilin niin ahkerasti, että Leksa hyväksyi minut tyttöjen huoltajaksikin koulujenvälisiin otteluihin, joissa joukkueemme menestys oli hieno.
Muutoinkin joukkuepeli kehitti sosiaalisia taitoja, sen olen tosin vasta myöhemmin huomannut. Kaikessa ei voi olla paras, mutta ryhmä voi päästä yhdessä hyviin suorituksiin ja jaettu ilo on monesti suurin ilo.

Koripallosta oli vaikea luopua
Koulun päätyttyä minusta tuli helsinkiläinen mitä nyt vajaa vuosi vierähti Lappeenrannassa varusmiespalveluksessa. Sielläkin koripallonharrastajat löysivät toisensa ja pelasimme iltavapailla keskenämme tai paikallisia seuroja vastaan. Koko opiskeluaikani kävin vähintään kerran tai pari viikossa pelaamassa koripalloa, monesti iltaisin oman ainejärjestön harjoituksissa tai vaikka päivällä yliopistolla, Porthanian salilla, jossa pallo tuntui pyörivän tunnista toiseen.
Joukkueita oli tarjolla monenlaisia ja useimmiten pelaajat olivat heitä, jotka eivät koskaan mahtuneet mihinkään merkittävään joukkueeseen, mutta halusivat liikkua pallon perässä, kuten minäkin.
Kun aikanaan 1970-luvulla päädyin vakinaisiin töihin Yleisradioon, niin ilman muuta liityin talon koripalloilijoiden joukkoon ja pyörin viikosta toiseen salilla ja hikoilin talon sisäisissä sarjoissa.
Vuodet vierivät ja peli-into vähitellen laimeni, kun harjoitusaikaa jäi muilta asioilta liian vähän. Aikaa myöten alkoi tuntua siltä että "tahto on suurempi kuin taito", joten aloin etsiä lajia, jossa saisi riittävästi liikunta, mutta ei olisi muiden tiellä. Päädyin lopulta vuosiksi pelaamaan sulkapalloa. Koripallosta en kuitenkaan päässyt kokonaan eroon, sillä poikani keksi valita lajikseen koripallon, joskaan ei minun kehotuksestani, vaan kavereidensa myötä.
"Pojasta polvi paranee sanotaan". Pojastani tuli vähintään yhtä tulisesti koripalloon rakastunut nuori kuin isänsä oli ollut ja hän venyi koripalloilijan mittoihinkin eli paljon yli kuuden jalan.
Nykyisin vanhempien on osallistuttava lasten harrastuksiin ja niin minäkin jouduin vielä useiksi vuosiksi nappulakoripalloilijoiden huoltajaksi ja pariksi vuodeksi valmentajaksikin. Taas pomputin palloa ja poikia ja pojat minua harjoituksissa ja peleissä.
Enää vuosiin en ole heittänyt palloa edes koriin päin, ja koripalloharrastukseni on hiipunut tulosten seuraamiseksi sanomalehden urheilusivuilta. Edelleen huomaan olevani Lahden Namikan poikia, sillä se on minun joukkueeni, se porukka jonka menestystä seuraan ja jonka voitoista vähän mielessäni iloitsenkin, vaikka ketään en enää tuosta seurasta tunne.
Vanha rakkaus ei ruostu!

Juha Eriksson

Koripalloharrastus Launeen Yhteislyseossa
Koulussamme oli kerhoja, jotka saivat jotkut oppilaat tulemaan ilta toisensa jälkeen koululle harrastamaan erilaisia asioita.
Joillekin nämä kerhot antoivat ponnahduslaudan jopa omaan ammattiin, toisille ne toivat iloa ja loivat hyvän kuntopohjan terveelle elämälle.
Ystävyyssuhteet lujittuivat yhteisissä harrastuksissa ja kun kilpailtiin, kilpailtiin koulun puolesta.
Itselleni mieluisimmat kerhot olivat koripallokerho, näytelmäkerho ja luonnonhistoriallinen kerho. Joka vuosi laulettiin Tiernapojissa ja osallistuttiin teinitoimintaan.
Koripallokerhoon liityin liikkumisen ilosta ja nimenomaan siksi, että olisin halunnut luikerrella korin alle ja tehdä koreja kuten Saarnikosken Risto teki. Hän oli idolini. En koskaan päässyt hänen tasolleen, mutta hauskaa oli aina harjoituksissa ja peleissä.
Koripallokerhon sielu ja henki olivat Leo ja Maikki kuten näytelmäkerhon sielu ja henki olivat Olli ja Tutta.
Kun illalla tultiin harjoituksiin, olivat Leo ja Maikki aina paikalla, eivätkä oppilaatkaan, minun muistini mukaan, yleensä myöhästyneet. Halu oppia lajia oli suuri. Leo oli nuorena pelannut koripalloa ja halusi kai jakaa tietoaan nuorille ja saada heidät näin hyvän ja terveellisen harrastuksen pariin.
Harjoitukset sisälsivät perusasioita, joita ilman pelistä ei tule mitään.
Maikki opetti tyttöjä ja Leo poikia, mutta tietenkin myös tyttöjä. Leo taisi opettaa paremmin tyttöjä, koska he menestyivät aina paremmin kuin pojat.
Vai olivatko tytöt parempia? Saattaa olla. Ainakin he uskoivat paremmin, mitä Leo sanoi.
Illan mittaan oli lukuisia kilpailuja, joissa jokainen voi näyttää taitonsa koripallon tekniikassa - ja auta armias, kuinka se otti päähän, kun toinen joukkue voitti. Piti saada uusinta heti!
Pelikavereista ovat parhaiten jääneet mieleen Risto Saarnikoski, Pekka Pulkkinen, Jouko Kandell ja Jouko Hirvonen. Tytöistä tietenkin Helga, Hulta, Honkaniemi, joka aina pukeutui kuin poika ja useasti toimi kuin poika. Hämmästykseni oli tavaton, kun ensimmäisen kerran näin Hultan hame päällä - hänhän oli kaunis nuori nainen! Lähellä oli, etten rakastunut välittömästi.
Patjaksen sisarukset muistan hyvinä pelaajina, erittäin nopeita, ja myös kauniita. Nyt minä vasta kaikessa yksinkertaisuudessani ymmärrän, miksi pojat kävivät niin innokkaasti koripallokerhossa. Sorry vaan Leo - siellä oli muutakin hyvää kuin sinä.
Meidän koulumme tytöt olivat aivan ylivoimaisia koko Suomessa, joten me pojat emme saavuttaneet mitään suurta verrattuna tyttöjen tuloksiin, mutta riemuitsimme täysin rinnoin jokaisesta tyttöjemme hyvästä saavutuksesta.
Lahdessa poikien täyttämä Lyseo hallitsi vuosi toisensa jälkeen koulujen välistä koripallosarjaa, kunnes, muistaakseni 1965, me onnistuimme kaatamaan poikalyseon joukkueen - ja vielä heidän omassa kotisalissaan.
Lyseo ja Lyseon pojat putosivat korkeasta lasitornistaan niin rajusti, että lasin helinä ja kilinä kuuluvat vieläkin korvissani - IHANAA MUSIIKKIA! Lyseolaisten tuskaa lisäsi vielä se, että he hävisivät koululle, jossa oli tyttöjäkin, eikä pelkkiä poikia. Kyllä me olimme onnellisia. Olivat ne Leon opit menneet perille pojillekin.
Lukion jälkeen valmistuin liikunnan opettajaksi Helsingin Yliopiston Voimistelulaitokselta ja palasin heti takaisin Lahteen töihin.
Kun peruskoulu alkoi Lahdessa 1975, tulin opettajaksi entiseen, niin rakkaaseen, Launeen Yhteislyseoon.
Valitettavasti Lahden poliitikot suuressa muutosintoilussaan muuttivat perinteikkään koulun nimen Salinkallion peruskouluksi ja lukioksi. Onneksi koulun toimintaidea ei muuttunut, vaan koulun oppilaat ja opettajat pyrkivät edelleen yhteistyöllä oppilaiden kannalta parhaaseen lopputulokseen.
Vuonna 1974 aloin valmentaa Lahden Sammon tyttöjoukkueita ja naisten joukkuetta. Saimme B ja A-tyttöjen Suomen mestaruudet ja 1977 voitimme naisten Suomen mestaruuden.
Mestarijoukkueessa oli useita koulumme oppilaita, jotka olivat siirtyneet entisestä Laune 66:sta Lahden Sampoon minun alettua valmentaa Sammon joukkueita.
Voittajajoukkuessa olivat ainakin Maritta Saimovaara, Aila Manni, Anna-Leena Honkaniemi ja Tiina Salonen.
Vastasin myös Suomen B-tyttöjen maajoukkueen valmennuksesta ja olin apuvalmentajana Suomen naisten maajoukkueessa kaksi vuotta - ja kaikki alkoi Leksan koripalloharjoituksista.

Juha Eriksson
Liikunnan opettaja
Lukion opintojen ohjaaja

takaisin