40 v. on kulunut ensimmäisestä Launeen koripalloilun oppikoulucupin voitosta.
( Launeen yhteislyseon koripallotytöt Hämeenkoskella 9.8.2003.) Koksin avaussanat.

Mestaruudet ja menestyminen merkitsivät paljon, emme olleet pelkkiä harrastajia. Nyt kuitenkin teidän tapaamisenne synnyttää yhtä hienon tunteen kuin muinaiset voitot. Meidän toimintamme alkoi Kannaksen voimistelusalissa v.1956 syksyllä.V.57 meillä oli jo varsin tasokas joukkue. Pelejä eli vastustajia ei ollut-tytöillä.v.1958 joukkueemme oli jo sen tasoinen, että oppikoulucupissa olisi pärjätty. Ihme ,että jaksoimme jauhaa ilman tavoitetta.

Vasta vuonna 1961 ruvettiin järjestelemään tulevaa cupia. Niinhän siinä kävi, että hävisimme Melalle ensimmäisen loppuottelumme. Parin korin tappio voidaan panna huoltajan tiliin. Vastustajamme huoltaja Seppo Sonkeri oli ykkösluokan valmentaja ja ammattimies. Minä olin liian vihreä silloin. Huoltajana olin korkeintaan välttävä loppuun asti. Valmentajana hyväksyn saavutukset. Se ensimmäinen oli turha tappio. Sitten se alkoi, 5 seuraavaa mestaruutta varmasti kotiin antoi Laune -nimelle tunnettavuutta ja yhden tappion jälkeen tuli vielä pari mestaruutta lisää.

v. 1971 jälkeen olimme pronssikannassa joskin yhden korin tappiolla pois loppuottelusta. Minun kiireeni ja lisätehtäväni ja yhdeksän koripallojoukkuetta ja jatkuvat pelimatkat ja lähes viikoittaiset liikennekilpailut ja lähestyvä peruskoulun tulouudistukset. Olin myös Lahden oppikoulunopettajien järjestön puheenjohtaja. Muutin tänne maalle v.71 ja silloin valmennus -ja huolto asiat jäivät rempalleen. Koko oppikoulucup päättyi oppikoulun jakamiseen peruskouluun ja lukioon.

Tässä lyhyesti koripalloilun oppikoulucupin historia meidän eli tämän joukon osalta. Te olette osasia tuosta kokonaisuudesta. Te olette sen tehneet tunnetuksi. Juuri kun Launeen nimi oli kartalla tuo nimi otettiin meiltä pois. Salinkallion koulu oli isku päin naamaa. Hävisin sen taistelun enkä ole siitä koskaan toipunut.

Historiikin lisäksi haluan esittää teille miksi me olimme muita parempia. Kyllä kai sellainen jostakin johtuu? Minulta on tätä kysytty monta kertaa. Perusteluni ovat:

1. Koulussamme oli kaksi salia -siis liikuntasalia.

2. Kahdesta valmentajasta. Maikki teki minulle jo melkoisella tasolla olevia pelaajia ,joten minä en aloittanutkaan nollasta kuten muut valmentajat

3. Meillä oli etuotto. Aloitimme vakavan harjoittelun jo v. 1956.Meillä oli valmis joukkue milloin vain aletaan!

4. Teidän harjoitusintonne oli uskomaton. Te teitte mitä sanottiin. Meillä oli yhteishenki. Te olitte hyväksyneet minut ohjaajaksenne. Nuo tuiki tärkeät pukuhuonepalaverit pelien jälkeen jäivät pitämättä, mutta näköjään ilman niitäkin pärjättiin. Arviointi tuli autossa paluumatkalla pienellä viiveellä.

5. Te uskoitte heittoharjoitusten tärkeyteen. Te jaksoitte käydä läpi monipuolisen ohjelman. Erotuksena poikiin ,jotka olisivat halunneet vain pelata.

6. Yhdenkäden heitto käy joka paikasta ja on tarkin heitto, koska pallo tulee hyvin tähtäin laitteisiin. Muistaakseni vain Hultalla oli lisenssi kahdenkäden heittoon ja Luru pojista veti hookin vaikka puolesta kentästä.

7. Menestys loi esikuvia: Hulta, Anneli ,Terhi, Marjatta… yhä uusia, jatkuvasti. Sarja ei olisi katkennut, ellen olisi ollut ylikuormitettu, vai sanotaanko suoraan ellen olisi vanhentunut ja väsynyt ja muuttanut maalle tai tuullut rehtoriksi. Viimeiset pronssit harmittivat . meillä oli loistojoukkue ilman viimeistelyharjoitusten vetäjää.

8. Viimeinen pykälä. Me pelasimme kahdella ketjulla. Tästä minua syytettiin jatkuvasti. Se oli se oikea tapa peluuttaa tyttöjä, jotka eivät halunneet punttisalille tai maratonin mestareiksi. Kukaan ei jaksa koko peliä olla vedossa ja meidän ns. kakkosketjumme teki rakoa lisää se ei ollut täydennysjoukko. Omat ketjut ovat tehokkaampia kuin parhaista pelaajista tehdyt ketjut. Jääkiekkomaaotteluissa kaipaan edelleen seurajoukkueketjuja, minusta Suomi on tehnyt huippupelaajien ketjuja ,jotka harjoittelevat paripäivää. Se ei riitä.

Näin minä olen nähnyt asian. Olen seurannut TV:n välityksellä nykykoripalloa. Lea Hakala alkaa jo oppia. On tasokkaita ammattilaisia joukossa, mutta perusperiaate on sama kuin 60-luvulla. Mies, paikka tai miespaikka, nopea. On tehtävä kori eikä heittoyritys. Ei älyttömiä virheitä. Skriini , chatoway ja vaihto. Kahdeksikkoa en ole nähnyt puhtaana vuosiin, mutta pieniä kahden miehen kikkoja voi keksiä lisää. Tämä on samalla avaus ja näiden koulutuspäivien viimeinen esitelmä.

Olemme kaavailleet tämän päivän ohjelman seuraavanlaiseksi: Aloitamme kahveilla. Meidän juhlamme ovat aina poikenneet hieman suurempien kolmipäiväisistä juhlista, joista olemme saaneet lukea lehdistä. Muistan monet pelimatkat, esim .paluu Joensuusta matkalla oli yksi ruokailu, joka käsitti voileipäkeksin ja kupin teetä.
Ohjelma jatkuu: Vapaata seurustelu ja kuvien katselua, valokuvien ottoa. Muuten valokuvaaja on se pieni pitkätukkainen vesseli joka asui pahvilaatikossa Pirttiniemen kuistilla leirien aikaa. Joku kävi heittämässä korpun silloin tällöin, mutta kunnon mies siitä tuli. Tämä on meidän pienempi poika Antti. Opettaja kuinkas muuten! Pitäisi pohtia koripalloilijoiden kokoontumista Tytöt ja pojat jossain (Lahdessa kai) ehkä ensi vuonna. Pojat ovat kyselleet. Olisiko toimeliaita kokkamiehiä/naisia? Koripallokirjan teko ei olisi ihmejuttu. kun löytyisi taittaja, nykyään se käy tietokoneella ”helposti”. Avustajia löytyy. Esim. koulun kirja maksoi 34 vanhaa markkaa kappale /400 tilaus.

Klo 12. nurkilla lähdemme käymään Pirttiniemessä, muinaisella kesäleiripaikalla. Siellä on myös ruokailu. Hieman vankempi kuin pelimatkoilla, mutta ei kohtuuttomasti lihottava. Sitten paluu Laikkojoelle , siis tänne . Näytän halukkaille muutaman perhosen ja sitten ajattelin antaa jokaiselle puheenvuoron. Aihe ajatelmia ja muistoja omalta koripallotaipaleelta.. Klo 17. kahvit ja vapaata seurustelua. Jos joku ei jaksa tai halua lähteä pois, voi seurata kanssamme Kalevan kisoja iltamyöhään tai aamuvarhaiseen. P.S. Muiden lähdettyä katsoimme vielä Arjan kanssa ”Perhosmies” - ohjelman videolta.