Lapsuus-ja kouluajan tapahtumia v.1936-49

1. Lapsuuteni oli suojattu. Isäni oli fyysisesti vahva, voimistelija. Ammatiltaan hän oli kansakoulun
opettaja. Opettajat olivat tuolloin arvostettuja persoonia kylissään. Isäni arvovallalla panin koululaiset
riviin jo 5 vuotiaana ja juoksutin heitä ympäri pihaa. Sehän oli pakko, kun opettajan poika komensi.
Olin nähnyt koko lapsuuteni ajan kun isä komensi voimistelijoita, suojeluskuntalaisia tai oppilaita.
Minusta alkoi kasvaa järjestyksen pitäjä jo pienenä!

2.Sodan uhka kasvoi. Isäni lähti rintamalle - ei kauas, vain 40 km päähän Rautuun. Jäin äitini kanssa
Myllypellon kansakoululle. Äitini toimi ilmavalvontalottana. Mihinkäs minut olisi lähetetty yksin,
- olin 11 vuotias.
Koululle majoittui helsinkiläisistä koottu autokomppania :päällikkönä kapteeni Hämäläinen,
vääpelinä Rontu, kirjuri alik. Sisula. Olin komppanian lellikki. Kaikki palvelivat ainoaa paikalla
olevaa lasta. Vääpeli Rontu teki minulle laatikkoleijan. Sitä vedettiin innolla, kunnes kerran
kävi niin, että viholliskone tuli katsomaan sitä.
Silloin opin, että eräissä koneissa on ampuja myös takana.

3. Vuosi vaihtui, rintamajylinä kasvoi, oli mentävä Kaarlahteen, jossa enoni oli asemapäällikkönä.
Viholliskoneet häiritsivät yötä päivää rautatieliikennettä. Lumipuvuissa olimme pitkiäkin aikoja
pellonojissa pommitukselta suojassa. Pommeja tuli, mutta pieniä ne olivat. En oikein osannut pelätä
- ne tussahtivat mukavasti ja lunta ja kokkareita lensi kauas. Taas tuli lähtö eteen. Oltiin jo Riihimäen
ja Hyvinkään välissä junassa, kun juna pysähtyi ja kaikki matkustajat komennettiin maastoon.
Juuri, kun oli löytynyt sopiva maakolo - viholliskoneet tulivat. Koneita oli 4 ja ne tekivät useita
koukkauksia junaa kohti sekä ampuivat summittain metsään, jossa arvasivat matkustajien olevan.
Nyt oli aivan toden tuntu. Alkoi jo pelottaa. Koko ajan hoin äidilleni, varo, kun kone menee yli
taka-ampuja tulittaa, ei kannata vilkutella eikä nousta ylös. Tuntui ihmeeltä, kun tilanne oli ohi ja ei
ainuttakaan haavoittunutta. Näin ei tosin ollut. Lapset vain vietiin ensin vaunuihin ja sitten tuotiin uhrit.

4.Kalajoelta löysimme lopulta itsemme . Isäni oli haavoittunut 27.12.39 Keljan taistelussa ja me
odottelimme hänen toipumistaan rauhallisella alueella. Pohjankylän Poukkulan talo, toinen kerros
ja yksi huone siellä ,oli nyt kotimme. –Oli ankara talvi - Kalajoki jäässä. Veden pinta laski
ja kun avannon teki, oli jään pinnasta veden pintaan, jopa pari metriä. Myös uusi vedenpinta jäätyi.
Tuntuu hurjalta ajatella missä me leikimme päiväkaudet, jääkerrosten välissä, luullakseni melkoisen
riskin keskellä. Kiitos hengissäsäilymisestä!

5. Talvisota oli päättynyt. Menin syksyllä vaarini luokse asumaan. Hän oli Matkun asemapäällikkö.
Isäni oli määrätty opettajaksi Mäntyharjun Valtolan kylän opettajaksi. Oppikouluun oli vaikea matka
-joten vaarin luokse. Matkustin junalla Toijalaan I-luokalle. Matka kesti tunnin joka aamu - myös illalla.
Tuli tutuksi Kylmäkoski – Urjala- Hanhisuo – ja Raitoo. Toijalan koulu oli melkein radan varrella,
mutta juna ajoi kilometrin ohi asemalle. Talvella oli kiva hypätä junasta koulun kohdalla paksuun
lumeen. Useimmiten emme tästä syystä edes myöhästyneet koulusta, kuten tytöt.
Eräänä aamuna yllätyksemme oli suuri, kun kaikki junalaiset, jotka eivät myöhästyneet,
saivat 2 tuntia jälki-istuntoa. Onko tässä nyt mitään järkeä – oli mielipiteemme?
Rehtori selitti meille kyllä aivan selkeästi, mistä oli kyse!

6. Isäni määrättiin Heinolan poikakoulun johtajksi. Joten II-luokan sain käydä kotoa käsin.
Siirtolaispoikana ei ollut helppoa -sain muutaman kerran selkääni vain tästä syystä.
Valitin isälleni asiasta. Hän vei minut naapurissa asuvan Valle Reskon luo. Opeta pojalle
jotain hyödyllistä. Valle Resko oli Suomen parhain keskiraskaan sarjan olympiaedustaja
- isäni urheilukaveri. Valle katsoi pojan rääpälettä eikä luvannut minulle lähiaikoina suuria voittoja,
mutta nyrkkeilysalilla olin joka lauantai-ilta. Tästä syystä kai en osaa vieläkään tanssia. Ei ole ollut
aikaa eikä haluakaan opetella. Niin, on tähän sota-ajan perua muukin syy. Luulin tanssia aina
esileikkeihin kuuluvaksi.

7. Varjelkoon, nyt isä on anonut uudelleen pääsyä Karjalan kannakselle. Jätti tosin virkansa itselleen
Heinolassa. Niinpä oltiin Räisälän Kivipellon koululla. 30 km Käkisalmen yhteiskouluun.
Muistuu mieleen eräs kotimatka. Asuin viikon täysihoidossa, mutta sunnuntaiksi piti päästä äidin luokse.
Rehtori Hilma Hiillos antoi viimeisen liikuntatunnin vapaaksi kolmelle pojalle, jotka lähtivät
Kivipellolle .Ensimmäiset 5 km menivät myötätuulessa kuin lentäen. Meillä kaikilla oli
jopa 3-vaihteiset pyörät. Mutta tosi kova lumimyrsky yllätti. Puolessa tunnissa oli tiellä lunta niin paljon,
ettei alamäessäkään voinut ajaa. Näpinlahden kohdalla Seppo Räty, luokkatoverini oli poikki .Hän
jäi yöksi tutun opettajan luokse. Minä taas, serkkuni Jorman kanssa, en voinut ajatella keskeyttämistä.
Tosin Myllypellon kohdalla, jolloin oli tultu 18 km, oli kulunut aikaa lähdöstä jo 5 tuntia,
eli kello oli kahdeksan. Olimme hyvin väsyneitä, mutta vain 12 km jäljellä. Työnsimme pyöriä
puolimetrisessä lumessa viisi pylväänväliä ja sitten istuttiin. Kolme viimeistä kilometriä kesti
2 tuntia. Istuimme joka pylvään kohdalla. Kello oli tasan 24.oo, kun kolkutimme kotiovea.
Äiti oli vastassa ja sanoi :"Olisihan minun pitänyt arvata"….Nukuin koko seuraavan päivän,
kunnes äiti herätti linja-autolle, joka vei sunnuntai-iltana Käkisalmeen. Hiihdin myöhemmin
10 Finlandia-hiihtoa. Jokaisen aikana tämä pyöräreissu tuli mieleen!

8. Käkisalmessa oli suuri saksalaisten ammusvarasto. Desantit onnistuivat räjäyttämään sen.
Koko kaupunki oli kuin tykistökeskityksessä. Kokonaisia ammuksia lenteli sadoittain –tuhansittain
kaikkialle. Koko kaupungin ikkunat olivat säpäleinä. Ei ollut yhteiskoulussakaan edes takapuolella
ehjää ikkunaa. Koulunkäyntiin tuli keskeytys. Monenlaisia mukavia ammuksia löytyi kaikkialta.
Oli Boforssin it -ammuksia, komeita uuninranssilla. Suosittuja olivat 6 tuuman haupitsin ammukset,
joissa oli mustaa "makarooniruutia", joista sai loistavia "hyppyheikkejä"., minun erottuani hetki
sitten porukasta. Taisin ruveta jänistämään. Minun kohdaltani tämä harrastus päättyi melko pian.
Kolme läheistä luokka toveriani lensivät laivaan tuuliin. 11 henkeä kaikkiaan vaati tämä
ammusvaraston tuhoutuminen jälkijuttuineen. Kaikki vahingot tapahtuivat herkistyneiden ammusten
purkamisyritysten aikana.
Heikki, Kari ja Veikko kävivät oppikoulua vain vajaat 3 luokkaa!

9.Rehtori Hiillos antoi taas lupaa viimeisestä liikuntatunnista. Hannua ei enää otettu mukaan, kun
se oli niin heikko. Lähdimme Jorman kanssa jäitse, hiihtäen kotiin. Se oli se sama 30 km,
kuin maanteitsekin. Ei mikään kumma matka! Siitä vaan aseman ohi Vuokselle. Mennään sitä
Unnunkosken laivareittiä pitkin. Tiedätkö montako saarta Vuoksessa on? Parin tunnin päästä oli
jo melko pimeää. Kai tuo saari on Hirvisaari tuossa oikealla? Olimme eksyksissä.! Kilometrejä
tuli mittariin, tuoreet suksenjäljetkin löydettiin pari kertaa. Omia taisivat olla. Aivan varmasti
kiersimme kerran yhden saaren ympäri. Läheniemi kuitenkin löytyi, nyt osataan Unnunkoskelle
– osattiin myös. Kello oli kymmenen, eli 22. Jorma oli kotona. Minulla oli vielä 7km jäljellä.
Helppo juttu. Selvä metsätie vie Kivipellon koululle. Miten oli voimien laita? Ei niitä enää paljon
ollut. Olisin päässyt Jorman kotiin yöksi, mutta se periaate –en keskeytä. –Otin rivakan alun
ja sippasin pahassa paikassa. Parinsadan metrin päässä tiestä loimottivat nuotiotulet. Desantteja
oli näihin aikoihin. Niitä saatiin kiinni useita. 14 vuotias poika teki laskelmia. Tuli ajatuksiin,
jos desantti tarvitsee suksia. Asetta minulla ei ollut. Hyvin hiljaa etenin paikan ohi. Näin 2 hahmoa
nuotiolla. He eivät nähneet tai kuullet mitään. Minullakaan ei ollut minkäänlaista ajatusta huudella
tai käydä katsomassa. Muuten, voimat palautuivat, vedin aika vauhtia lopun matkaa. Kellon
ollessa 24, koputin ovelle. Ei se vauhti tainnut niin kovaa ollakaan, 7 km 2 tuntia. Kerroin
vanhemmilleni, että tultiin vaihteenvuoksi suksilla Vuoksen kautta. Se on pimeässä tuo 30 km,
umpilumessa, aika pitkä matka-, jos nyt ihan suoraan sanon!

10. Sota vyöryi taas yli – Heinolaan! Kesän olin sotilaspoika lähettinä sotasairaalassa. Sairaala
oli Heinolan seminaarin tiloissa. Waldemar Buehler oli kaverinani, hänkin käkisalmen poikia.
-Reskon nyrkkeilykoulu jatkui. Tuloksiakin tuli jo omassa sarjassa. Aloin luottaa itseeni.
Ikävän luonteen omaavana makselin kalavelkoja. Autoin myös kavereita pulan hetkellä.
Kerran kävelin Vallen kanssa Savontietä pitkin, kun vastaan tuli Keskikokoinen kaveri,
joka kysyi Vallelta tai minulta "Haluaako jompikumpi turpiinsa"? Valle ei ainakaan halunnut,
koska heitti miehen 2 metrisen lauta aidan yli sekunnissa. Jatkoimme matkaa,
Ketään ei kuulunut peräämme.