Mehiläisten arvostelu

Mehiläisten arvostelu- ja valintakriteerini on seuraavassa esitelty jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Näiden tärkeimpien ominaisuuksien perusteella teemme valinnan siitä, mitä pesiä käytetään toukansiirtoihin tai kuhnuripesiksi. Numeroidut ominaisuudet on aktiivisesti seurattavia, ja niiden suhteen pesän tulee täyttää mainitut minimikriteerit. Kuhnuripesinä käytetään pääsääntöisesti kuutta sisarusemojen johtamaa kuntaa.

Mehiläisten pitää kestää Suomen rankat olosuhteet; pitkä talvi, lyhyt ja usein kylmä kesä ja rankka tautipaine, eristämättömissä laatikoissa ja ilman lisäruokintaa. (Hätäruokinta on asia erikseen ja se annetaan kidesokerina pesän pohjalle tai muulla mahd. helpolla tavalla.) Näissä olosuhteissa luonto tekee suurimman osan valintatyöstä, ja pesien kuolleisuus on viime vuosina pienentynyt n. 10 % tasolle.

1. Hunajasato

Hunajasato on tärkein jalostustavoite. Hunajasato on tyypillinen monesta geenistä riippuvainen ns. kvantitatiivinen ominaisuus, jonka periytyvyys on pieni. Saksassa on asiaa seurattu pitkään jatkuneessa systemaattisessa krainilaisen mehiläisen jalostustyössä. Kolmen vuosikymmenen keskiarvo on ollut 0,5 kg hunajasadon lisäys/ vuosi. Buckfast -jalostus käyttää risteytysjalostusta osana jalostusohjelmaa, näin saadaan valinnalle laajempi pohja. Jalostuksen perusfaktoja on se, että jos ei ole vaihtelua, ei jalostamisella voi saavuttaa edistystä. Myös linjajalostuksessa käytetään heteroosia hyväksi käyttöemoissa.

Hunajasadon arvostelussa on tärkeää tietää emon pariutuminen. Yksittäisen huippupesän, jos sen emo on pariutunut vapaasti, jalostusarvo on nolla. Vasta jälkeläisarvostelu antaa tarvittavan luotettavuuden. Hunajasadon arvostelussa on tärkeää havaita mahdollisen heteroosin esiintyminen, ja osata puhdistaa sen vaikutus pois.

Sadon arvostelu tapahtuu linkouksien yhteydessä. Kaikki hunajaosastot nostetaan sadonkorjuussa henkilövaa`an päälle kyljelleen (huom. matalat osastot ja kittaavat mehiläiset). Matalien kehien avulla saadaan myös sikiöosastoissa oleva hunaja tarkasti punnittua.

Jos kyseessä on erityisen lupaava sisarussarja, voidaan alustava valinta tehdä jo kevätsadon perusteella. Näin jalostusvalintaa voidaan nopeuttaa. Tutkimukset osoittavat kevät- ja kokonaissadon korreloivan positiivisesti keskenään.

SML:n tekemissä satotasovertailuissa buckfast on pärjännyt hyvin, hyvänä puolena on ollut sadon tasaisuus eri säätyypin vuosina. Buckfast on myös ahkerin siitepölyn kerääjä.

2. Taudinkesto

Mehiläisten kaikenpuolisen taudinkeston jalostaminen on tullut jäädäkseen tärkeimpien valintakriteerien joukkoon. Lääkkeitä käyttävällä mehiläishoidolla ei ole ainakaan Suomessa tulevaisuutta. Meidän on pakko kilpailla lopputuotteidemme laadulla.

Tautitilanne on Suomessa huono, uusimpien tietojen mukaan jopa 25 % tarhauksista on esikotelomädän saastuttamia. Suomen talvi karsii tautiset pesät armottomalla kädellä: omien kokemusteni mukaan kesällä havaittu sikiötauti merkitsee pesän lähes varmaa kuolemaa seuraavana talvena. Omista pesistäni on vuosittain 2-15 % toukka- tai esikotelomädän saastuttamia, suuntaus on ollut parempaa kohti. Hoitokeinona käytän pohjukkeille ravistamista ja emon vaihtoa, lääkkeitä ei ole käytetty yli 20 vuoteen. Kalkkisikiötä ei alkuvuosina löytynyt ollenkaan, mutta varroan tulon jälkeen se on tullut tutuksi. Lisäksi viime vuosina on tullut tehtyä muutamia vääriä valintoja ja kalkkisikiötä esiintyy muutamissa linjoissa liikaa.

Tauteja pitää olla, muuten niiden vastustuskykyä ei voi parantaa.

3. Parveiluhitaus

Parveiluhitaus on ammattimaiselle mehiläishoitajalle ehdottomasti tärkeimpiä ominaisuuksia. Buckfast vastaa näihin haasteisiin hyvin, se on käytössämme olevista roduista selvästi paras tässä suhteessa. Buckfastin parveiluhitaus haittaa jopa emonkasvatusta!

Pesässä ei saa olla ruokittuja toukkia kennoissa. Jos pesä munii munan tai pari emokennoon, se ei aiheuta hylkäämistä jalostusarvostelusta. Parveilukesänä n. 5 % pesistä parveilee, jos hoito on huolimatonta. Normaalikesänä parvia ei lähde. Tämän voi todistaa vasta sitten, kun kaikkien käytössä olevien emojen toisesta siivestä on leikattu pala pois. Muutenhan voi aina sanoa, että ”maalitäplä on vain kulunut pois”!

4. Lauhkeus

Mehiläisten kanssa pitää pystyä työskentelemään ilman hanskoja ja kauniina kesäpäivänä myös ilman harsoa. En käytä hoitotyössä kakkupihtejä, vaan nostelen kehät sormin. Savuttimen käytöstä pitää päästä vähitellen eroon kokonaan. Savutin on mehiläishoitajalle terveysriski.

Buckfast -mehiläisemme saattavat lennellä hoitajan ympärillä tai vartioida lentolaudoilla aktiivisesti. Nämä ominaisuudet eivät liity pistoherkkyyteen, jota ei sallita ollenkaan. Primorskin risteytystyö peruskantaan toi tilapäistä vihaisuuden lisääntymistä, mikä pitää myöhemmin korjata.

5. Rauhallisuus

Pesä ei saa pursuilla, eikä juosta kakulla. Buckfast -kantamme liikkuvuus kakulla on suurempaa kuin parhailla italialaiskannoilla. Kyprokselta saimme outoa palautetta emoistamme: ne kiehuvat pesästä pois välittömästi kannen aukaisun jälkeen ilman savun käyttöä. Koska en itse ole ikinä havainnut moista, en voi selittää sitä muuta kuin lämpötilaerolla. Tämä on mainio esimerkki alueellisen sopeutumisen tarpeesta!

P.S. Ominaisuus on voinut tulla kantaamme v. 1998 parituksen kautta: Jarkko Maunulan kanta oli tuolloin Haukkamaalla. Jälkeenpäin, kun tarkastelin muistiinpanojani, huomasin, että Jarkko kertoi tällä mehiläisellä olevan taipumusta kiehumiseen. Mutta mutta…tämän pesän satotulokset olivat aika vakuuttavat: +120 kg kolmen vuoden keskiarvo, niin että olisiko pitänyt valita toisin…?

6. Villirakenne

Pesä ei saa rakentaa merkittävästi villirakennetta osastojen väliin, eikä ollenkaan kakkujen väliin. Nykyisin villirakennetta tulee vaihtelevia määriä sulkuristikkoon. Annettujen pohjukkeiden tulee olla virheettömästi ja suoraan rakennettuja. Pesät rakentavat pohjukkeita noin kaksi osastoa vuodessa. Pohjukkeita annetaan ½-1 laatikkoa kerralla siten, että pohjukkeita ei ripotella rakennettujen väleihin.

7. Varroankestävyys

Varroankestävyyden suhteen pyritään sellaiseen mehiläiseen, joka ei tarvitse punkintorjuntaa, ts. punkin lisääntymisnopeus pitkällä aikavälillä on nolla.

Viime vuosina varroankestosta on meidän jalostustyössä tullut päätavoite. Tässä voi piillä ristiriita, sillä ensimmäiset tulokset viittaavat siihen, että parhaiten varroan kanssa selviytyvät kannat sikiöivät vähemmän (tai putsaavat tehokkaasti?) jolloin pesä jää heikommaksi ja hunajasato huonommaksi. Yksi ratkaisu tähän ongelmaan on käyttää parituksissa vuorovuosin kummakin ominaisuuden perusteella valittuja linjoja.

Pesien varroamäärät pyritään pitämään niin korkeina, että eroja syntyy, mutta liian suurilta talvitappioilta vältytään. Varroa löydettiin pesistäni vasta vuonna 1996, joten valinta oli yleisen taudinkestojalostuksen varassa n. vuoteen 2000 saakka.. Vuodesta 2001 alkaen ei ennen lokakuun puolivälin oksaalihappotiputusta suoriteta mitään torjuntatoimia. Oksaalihapon tiputtamat varroamäärät tutkitaan ja saastunta suhteutetaan pesän mehiläismäärään. Linjojen väliset erot varroankestossa saadaan helposti selville kun apuna käytetään pikkupesistä saatavaa tietoa. Syksyn 2001 oksaalihappotiputuksella löytyi pohjalta 300–8200 punkkia. Positiivista luvuissa on suuri vaihtelu. Ilman vaihtelua ei voi tehdä valintaa. Syksyllä 2004 tippui 10- 7200 punkkia, syksyllä 2005 7- 1500. Onko tämä edistystä? En tiedä.

Talvella (2001–2002) toteutui n. 35 % talvitappiot, 2002–2003 samansuuruiset: Ilman tämäntyyppistä ”selviytymisjalostusta” ei mielestäni varroankeston jalostuksessa päästä eteenpäin. Perustelen kantaani sillä, että koska emme tällä hetkellä tiedä tarkkaan, mitkä kaikki ominaisuudet aikaansaavat toisten mehiläisten paremman selviytymisen (Primorskin kanta Venäjällä, Etelä-Amerikan mehiläiskannat, Lamarcii Egyptissä, luonnonkantojen elpyminen USA:ssa jne.) meidän on melko turhaa yrittää saavuttaa jalostusedistystä esim. neulatestillä. Valtava työ ja vaarana olisi, että valinta menisi pieleen liian yksipuolisena. ( Uutta tietoa tekstin ens. version kirjoittamisen jälkeen: USA:ssa Harbon ja Harrisin (USDA) SMR mehiläisillä selviytyminen on kahdesta geenistä riippuvainen. SMR mehiläinen tunnistaa lisääntymiskykyisen punkin kennon kannen läpi, tod.näk. joko punkin tai sairaan toukan hajun perusteella. SMR mehiläinen siis poistaa valikoivasti vain lisääntymiskykyisiä punkkeja.)

Perustimme ns. pikkupesän tarhan varroankeston selvittämiseen kesällä 2001. Näitä pesiä on hoidettu ilman torjuntaa ja lisäksi niin, että uusia mehiläisiä ei tuoda systeemiin ulkopuolelta. Aluksi pikkupesä oli 6 - kehäinen, sittemmin se oli talvella puolet normaalin pesän tilavuudesta, kesällä pesä saa kehittyä normaalisti. Tämän kokeen loputtua (viimeinenkin pesä kuoli), perustettiin uusi torjumattomien tarha, jossa on sekä normaaleja pesiä, että ns. Mini-Plus pesiä. Varroankeston jalostamisen nopeuttamiseksi voitaisiin ajatella myös kuhnuripesien varroamäärien keinotekoista lisäämistä. Näin saataisiin tehokasta valintaa isän puolelta. Vapaata paritusta voidaan tulevaisuudessa harkita yhtenä lisänä varroankestävyys jalostuksessa, koska hoitoalueellani ei ole juuri muita hoitajia. Pesien pohjilla olevan korotusringin ansiosta pesät kasvattavat vapaasti kuhnureita ja parhaat pesät aina eniten.

Propoliksen käytön määrää en seuraa. Kantamme käyttää propolista aika runsaasti, mutta ei enää kehien alle eikä lentoaukon tukkeeksi. Propolis on toisaalta antibakteerinen aine, jolla voi olla tautienkeston kanssa tekemistä.

Mehiläisten hedelmällisyys on tärkeä ominaisuus. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo ja se liittyy moniin muihin ominaisuuksiin, kuten pitkäikäisyyteen ja taudinkestoon. En seuraa hedelmällisyyttä ominaisuutena erikseen, ts. erot linjojen välillä hyväksytään sellaisenaan. Toiset pesät rakentavat ison yhteiskunnan, toiset pienemmän, vastaavasti vaihtelee myös talvipallojen koko. Hunajasadot voivat silti olla yhtä suuria tai jopa pienemmän eduksi. Pienempi talvipallo kuluttaa vähemmän talviruokaa ja on usein keväällä helppohoitoisempi. Varroankesto saattaa liittyä mehiläisten pitkäikäisyyteen ja pienempään sikiöintiin.

Mehiläisten elinvoimaisuus on usein heteroosista johtuvaa. Elinvoimaisuus on lähes sama asia kuin pitkäikäisyys aikuisella mehiläisellä. Pesän mehiläismäärä suhteutetaan kasvatettujen sikiöiden määrään. Myös virusten tuomia vauriota seurataan. Satoaika on Keski-Euroopassa pidempi kuin meillä ja siellä voi havaita, että joidenkin pesien mehiläismäärät supistuvat voimakkaasti pitkän satojakson jälkeen. Myös suurella mehiläistiheydellä voi olla tekemistä asian kanssa.

Jalostuspesäksi valittavalla yhteiskunnalla pitää olla yhtenäinen ja terve sikiöala. Terveet runsaasti ruokitut toukat uivat toukkamehussa ja peittosikiöillä on kauniin kuperat kennonkannet. Äärimmäisen hedelmälliset pesät eivät ruoki toukkiaan yhtä hyvin.

Olemassa olevien kantojen, ominaisuuksien ja niiden yhdistelmien säilyttäminen on jalostajalle tärkeää. Siksi toukkia otetaan vuosittain suuresta joukosta emoja (n. 8 % kaikista pesistä on siitospesiä). Parituksissa käytetään ”kierrätyksen” periaatetta: sama linja voidaan tuoda kuhnuripesiksi n. 5 vuoden välein. Keinosiemennystä tehtiin aiemmin vain muutamia emoja vuodessa, mutta v. 2005 alkaen keinosiemennettyjen emojen määrää on alettu lisätä. Omien taitojen hiominen vie vielä vuosia.

Emon puolella valinnassa korostetaan emolle haluttuja ominaisuuksia, kun taas kuhnurien valinnassa painotetaan hunajasatoa ja kaikkia muita työläisten kautta näkyviä ominaisuuksia.

Muussa eläinjalostuksessa on ns. indeksivalinta havaittu tehokkaimmaksi tavaksi edetä. Joka yksilölle lasketaan valittujen ominaisuuksien suhteen erilaisten painokertoimien ja periytyvyyksien avulla lukuarvo, ja suurimman lukuarvon saaneet valitaan jatkoon. Menetelmän käyttöä mehiläisjalostuksessa rajoittaa se, että eri ominaisuuksien periytyvyyksiä ei tunneta. Myös painokertoimien asettaminen on hataraa. Onko 40 kg parveilunhaluisesta pesästä sama kuin 35 vai 38 kg parveiluhaluttomasta? Ilman oikeita periytyvyyksiä ja painokertoimia indeksiä ei voi laskea.