Mehiläisten puhtaudesta ja buckfastista
Emoja ostava mehiläishoitaja kysyy myyjältä usein ovatko ne puhdasrotuisia. Kysymys on mielenkiintoinen, ja seuraavassa ajatuksiani asian tiimoilta.
Luontaisia, läntisen hunajamehiläisen eri maantieteellisiin olosuhteisiin syntyneitä rotuja meidän oppikirjamme esittelee neljä kappaletta: italialaisen, pohjoismaisen, krainilaisen ja kaukaasialaisen. Onhan niitä paljon enemmänkin, anatolialainen, macedonialainen, sahariensis, ja egyptiläinen, jne. Virheellinen käsitys on, että luontainen, maantieteellinen rotu olisi jotenkin erityisen tasainen, puhdas. Mehiläisen pariutumisbiologia edistää erittäin voimakkaasti risteytymien syntyä, lentäähän kuhnurit häälennolla ainakin kymmenen kilometriä pesästään ja emotkin muutamia. Lisäksi emo pariutuu häälennolla noin kymmenen kuhnurin kanssa. Mehiläinen on erittäin herkkä sukusiitokselle, sukusiittoiset pesät häviävät luonnonvalinnan kilpailussa risteytyneiden emojen pesille. Sääolojen ja satoalueiden suuret vaihtelut ovat vuosimiljoonien kuluessa erilaistaneet mehiläisiä eri suuntiin, samankin rodun sisällä. Ja rotujen esiintymisalueen laidalle mentäessä tapahtuu siirtyminen toiseen rotuun liukumalla. Vai miltä kuullostaisi ajatus, että Italian rajalle saakka on italialaisia mehiläisiä, mutta rajapyykin toisella puolella pohjoismaisia? Näistä seikoista johtuu, että luontaiset rodut pitävät sisällään valtavaa vaihtelua. Niin valtavaa, että minusta koko keskustelu siitä, mikä rotu on paras, on täysin turhaa. Rotu ei ole mikään arvo mehiläishoitajalle, vaan ne mehiläisen ominaisuudet, jotka vaikuttavat niiden hoidettavuuteen ja kykyyn tuottaa taloudellista hyötyä hoitajalleen.
Jos vaihtelu rodun sisällä on suurta, niin onko sitten olemassa yhtä italialaisen tai krainilaisen mehiläisen perustyyppiä, joka olisi se alkuperäisin? Ei ole, tai ainakaan me emme tiedä, miltä se näytti. Koko ajatus siitä, että rotupuhtaat mehiläiset olisivat jotenkin muita parempia ja siten haluttavampia, on luonnonvastainen. Ihminen voi toki päättää, miltä puhtaan mehiläisen tulisi näyttää. Saksaa puhuvissa maissahan on pitkään ollut vallalla ”rotuhygienian” ajatus, siis mehiläisiä koskevana. Itävallassa krainilainen on ainoa sallittu, Saksassakin sillä on valta-asema. Emon jälkeläiset mitataan hyvin tarkkaan, ennen kuin se hyväksytään jalostusohjelmaan. Siipisuonista mittavien indeksien on oltava tietyissä vaihteluväleissä, eikä näiden mittausten frekvenssijakaumissa saa olla useita huippuja, mikä kielisi risteytymisestä vieraan kannan kanssa. Keltaista väriä ei saa olla kuin aivan pikkuisen, karvoituksen pitää olla rodulle tyypillisen mittaista ja väristä jne. On saksalaisille hyvin kiusallista, että nyttemmin on geneettisissä tutkimuksissa selvinnyt, että heidän varmoina pitämänsä puhdasparitus –asemat (Pohjanmeren saarilla, kuten Sylt) eivät takaakaan 100% puhdasta paritusta. Ilkeästi voidaankin sanoa, että Saksassa on vuosikymmeniä menestyksekkäästi risteytetty krainilaista ja pohjoismaista , Suomessa taas italialaista ja pohjoismaista. Molemmissa tapauksissa väri ei ole paljastanut virhettä, italialaisen keltainen dominoi mustan värin ”piiloon”, pohjoismaisen kuhnurin geenit eivät ole paljastuneet krainilaisina pidetyissä pesissä. Amerikassa emonkasvattajat huomasivat viime vuosisadan alkupuolella, että mitä keltaisempi italialainen, sitä paremmin se meni kaupaksi, koska mehiläishoitajilla oli luulo, että rotupuhdas italialainen on keltainen. Alun perin nahanvärisestä italialaisesta tuli vähitellen kirkkaan keltainen. Sittemmin kirkkaankeltaisista on luovuttu, koska ne osoittautuivat herkiksi acarapis –punkille.
Mitä mehiläishoitajan sitten pitäisi vaatia ostamiltaan emoilta. Ehkä sitä, että toukansiirrot on tehty emoista, joiden pariutuminen on ollut kontrolloitua. Vaatimus ostoemojen pariutumiselle voisi vaihdella käyttötarkoituksen mukaan. Hunajantuotantoon soveltuvat erilaiset risteytykset ja vapaan parituksen tuotokset parhaiten, mutta jos mehiläishoitaja ostaa geneettistä materiaalia omaa emonkasvatustaan varten, silloin saa parempia tuloksia, jos emon on pariutunut hallitusti saman kannan kuhnureilla. Jälkeläisarvostelu on varmemmalla pohjalla, kun heteroosi ei vääristä tuloksia. Heteroosi on ilmiö, jonka seurauksena toisilleen kaukaista sukua olevien yksilöiden jälkeläisistä tulee elinvoimaisempia kuin samaa kantaa olevien yksilöiden jälkeläisistä. Heteroosi kuitenkin laimenee sukupolvi sukupolvelta, ja lisäksi jälkeläisten geneettinen vaihtelu suurenee. Emonkasvattajana törmään usein seuraavaan tilanteeseen: edessäni on herkullisen hienon näköinen pesä, porukkaa ja hunajaa on hyvin, mehiläiset ovat myös sopivan kilttejä. Tarkemmin katsoen työmehiläisten väritys vaihtelee, joskus myös kuhnurit ovat epäyhtenäisiä väritykseltään. Jos kasvatan emoja tästä pesästä, on tulos keskiarvoja laskettaessa todennäköisesti pettymys. Isosta tytärsarjasta voi kyllä löytyä yksittäinen huippuyksilö, joka on mielenkiintoinen jalostuksellisestikin. Kun monta kertaa tekee saman virheen, niin oppihan sitä kovapäisempikin.
Kontrolloitu sisarparitus on tärkein tekijä, mikä erottaa buckfast -jalostuksen muiden mehiläisten jalostuksesta. On ollut tosin mielenkiintoista havaita, kuinka mm. Ruotsin pohjolanmehiläistä pelastava Nordbee –projekti on ottanut buckfast -jalostuksen opit omakseen.
Buckfast –jalostuksessa pyritään isäpuolen kontrolloinnin kautta jalostusvalinnan nopeutumiseen. Jalostusvalinta on myös tarkempaa, koska kuhnuripesissä on sisarusemot. ”Lennossa” olevat siittiöt ovat siis läheistä sukua, joten pesien välinen vaihtelu johtuu ympäristötekijöiden lisäksi pääosin äitipuolen vaihtelusta. Eli jos samalla tarhalla on useita saman emon tyttäriä, voidaan melko luotettavasti sanoa, mikä niistä on geeneiltään toisia parempi, ihmisen kannalta. Harhalennot on tietenkin pyrittävä estämään. Jos taas näiden sisarusten paritus olisi ollut vapaa, olisi niiden välisen paremmuuden ratkaiseminen arpapeliä. Sopivasti vieraita kuhnureita häälennolla tavannut sisar tulisi luultavasti valittua, mutta heteroosin takia. Heteroosi vain ei periydy, joten jalostusarvo jää vähäiseksi. Jalostuksen nopeutuminen taas johtuu siitä, että kuhnuripesiksi valitaan aina paras mahdollinen sisarussarja. Sanoin paras mahdollinen sisarussarja, koska joskus sattuu niin, että paras onkin ollut käytössä edellisenä vuonna, eikä sitä sisäsiitoksen takia enää haluta käyttää. Vuodesta -95 lähtien käytössä ollut Haukkamaan paritustarha toimii tällä sisarparituksen periaatteella. Kunakin vuonna käytetyn kuhnurilinjan tunnus on kuhnuripesien emojen äidin tunnus. Koko mehiläisaines muuttuu vuosien kuluessa näiden huippupesien kaltaiseksi. Isäpuolen kontrolloinnissa on myös riskinsä. On huomattava, että jo nyt v. 2001 mehiläisteni geeniaineksesta yli 90 % on näinä 6 vuonna käyttämieni kuhnuripesien geenejä. Kuhnuripesien eräs valintakriteeri onkin se, että sukulaisuus toukansiirtopesiin on mahdollisimman vähäistä. Riskiä voidaan pienentää myös vaihtamalla kuhnurilinjaa kesken kesää tai ottamalla käyttöön useampi paritustarha. Buckfast –jalostuksessa, kuten muussakin jalostuksessa yhteistyöllä on suuri merkitys jalostetun materiaalin säilytyksessä. Tästä yhteistyöstä suuri kiitos tarkkailijamehiläishoitajille!
Vapaasti pariutuneiden emojen pitäisi olla niitä kaikkein parhaita, ainakin, jos ne ovat mehiläisten itsensä kasvattamia. Kummallista kyllä, viime vuosina minun on ollut vaikea yhtyä ko. väitteeseen. Mehiläisten itsensä kasvattamien ja tarhalla pariutuneiden emojen tulokset ovat olleet hyvin kirjavia: talvitappioita, sikiötauteja ja yleistä heikkoutta. Esim. vuonna –99 syntyneiden villisti pariutuneiden ja mehiläisten itsensä kasvattamien emojen talvihävikki(talvitappiot, tauteihin kuukahtaneet ym.) oli yli 30 %( 15 yht., joista 6 poistettua) ja jäljelle jääneiden satokeskiarvo vain 2 kiloa korkeampi(46 kg) kuin koko tarhauksen keskiarvo. Tämä ryhmä vastasi lähes kaikista talvitappiosta talvella 99-00. Syitä ilmiöön on useita: emot voivat olla geneettisesti huonompia tai huonommin kasvatettuja, joista kumpikin syy olisi minulle mieleinen. Totuus lienee se, että emonanto heinäkuun puolivälissä on epäonnistunut, jolloin jo muutenkin huonompaan puolikkaaseen kuulunut pesä joutuu olemaan emottomana liian pitkään. Opetus: hyvin onnistunut emonanto on keskeisen tärkeä tekijä mehiläishoidon tuloksellisuudelle.
Buckfast on eri mehiläisrotuja risteyttämällä saatu keinorotu. 1917 risteytettiin italialainen mehiläinen ja musta englantilainen mehiläinen. Tämän jälkeen ei italialaista olekaan buckfast kantaan risteytetty. 1930 risteytettiin ranskan kotimainen musta mehiläinen buckfast kantaan, 1952 kreikkalainen(cecropia), 1960 anatolialainen, 1962-63 egyptiläinen mehiläinen. 1990 luvulla on vaihtelevalla menestyksellä yritetty yhdistää sahariensistä ja monticolaa, etupäässä muiden kuin veli Adamin voimin. Uuden rodun risteyttämiseen on syynä ollut joku ominaisuus, joka on haluttu parantamaan peruskantaa. Luulisi että kun tälläinen määrä rotuja sotketaan keskenään, tulos olisi mahdottoman epäyhtenäinen ja heteroosia pullollaan. Eri risteytysten välillä on kuitenkin pitkiä aikajaksoja, jolloin saatu risteytys on useita vuosia kestävällä ankaralla valinnalla saatu halutunlaiseksi. Vasta tämän prosessin jälkeen uusi yhdistelmä on risteytetty peruskantaan. Oman kokemukseni mukaan se buckfast materiaali, jota ostin 1990 alussa eri lähteistä, oli huomattavasti tasaisempaa jälkeläistöltään, kuin kotimaiset italialaisemot. Tämä oli ehkä jopa yksi syy siirtyä uuteen rotuun. Mitenkä roturisteymä voi olla tasaisempaa kuin puhdasrotuinen mehiläinen? Selitys on siinä, että buckfastin roturisteytykset on tehty niin monta sukupolvea sitten, että niiden vaikutus on jo laimentunut pois. Kun lisäksi buckfast emot joka sukupolvessa paritetaan hallitusti ja kuhnuripuolella on vain sisarusemoja, tasaisuus vain lisääntyy. Genetiikan lakeja ei pääse pakoon. Suomeen Ruotsista ja Keski-Euroopasta tuodut ensimmäiset buckfastit olivat huonohkoja talvehtijoita. Kantaa on pitänyt sopeuttaa samalla tavalla kuin mitä tehtiin 50- ja 60 -luvuilla italialaiselle mehiläiselle.
Kymmenen vuotta sitten oli kommentti buckfast mehiläisistä aina sama: ”Nehän on niitä hybridejä, eihän ne ole hyviä kuin yhden sukupolven.” Tänään buckfast mehiläisistäkin osataan kysyä, ovatko ne puhtaita. Ruotsalainen buckfast -jalostuksen suurmies, Ulf Gröhn, joutuu usein vastaamaan väitteeseen siitä, että buckfast on epävakaa hybridi, joka joudutaan aina uudestaan ja uudestaan luomaan luostarissa, mistä se on kotoisin. Hänellä kertoo vastaukseksi vertauksen koiramaailmasta: Dobermannin loi saksalainen koiranjalostaja Louis Dobermann 1800 –luvun lopulla. Hän halusi voimakkaan koiran omaksi turvakseen. Lähtörotuna oli keskikokoinen pinseri, johon luultavasti risteytettiin rottweilerintyyppisiä paimenkoiria. Rodun alkuperä on jossain määrin epäselvä. Louis Domermannin jälkeen on hänen rotuaan paranneltu mm. machesterinterrierillä ja vinttikoiralla. Koiramaailmassa kukaan ei väitä, että dobermanni olisi hybridi, vaan se on arvostettu rotu. Onhan niin, että jos paritamme dobermannin dobermannilla saamme dobermannin, ja jos paritamme buckfastin buckfastilla saamme buckfastin. Jostain kumman syystä mehiläismaailmassa on vallalla käsitys, että vain sellainen mehiläinen, joka vapaasta parituksesta huolimatta säilyttää ominaisuutensa, on stabiili. Rotukoirien maailmassa kukaan ei moisesta edes unelmoi.
Käytännön jalostussuunnittelussa on meillä yksikköinä pesät ja emot. Emo edustaa omia geenejään, työmehiläisissä näemme myös hänen parituksen vaikutuksen. Siksi meidän on pystyttävä tarkasti yksilöimään kaikki emot ja pesät jollakin järjestelmällä. Pesien merkinnässä on monia hyviäkin tapoja. Itselläni on käytössä messinkiset pesän pohjaan ruuvatut laatat, joihin pesänumero on stanssattu. Emon yksilöimiseksi pitää tietää kolme asiaa: emon syntymävuosi, emon äiti ja emon pariutuminen. Buckfast jalostuksessa on käytössä systeemi, josta esimerkki:
99-138 X 9614
99 on emon syntymävuosi
138 on emon äidin pesänumero
9614 on parituksen tunnus, eli kuhnuripesien EMOJEN ÄIDIN syntymävuosi ja pesänumero
On kuitenkin muistettava, että mehiläispesässä on kontrolloidusta parituksesta huolimatta geneettistä vaihtelua eri työmehiläisten välillä. Siksi on tarvetta kasvattaa suurehko sisarsarjoja, joista sitten voi valita suvun jatkamiseen kelpuutettavat. Jalostustyössä tarvitaankin suuria pesämääriä. Yhteistyöllä eri hoitajien kesken voidaan testata isojakin sisarussarjoja.
Erilaiset pikkupesät (1/6 Langstroth, ¼ Dadant, 1/2 Farrar ym. 5 –kehän jaokelaatikko ym.) toimivat tehokkaina esitestaamisen työkaluina, joiden soisi yleistyvän emonkasvattajien keskuudessa. Pesäluku saadaan nousemaan pienemmillä pääoma- ja työpanoksilla kuin normaalipesiä käyttäen. Ympäristötekijöiden vaihtelu on suurin virhelähde mehiläisjalostuksessa. Esitestaamalla suurta määrää emoja pikkupesissä samalla tarhalla vakio-olosuhteissa voimme vähentää tätä virhemahdollisuutta huomattavasti. Moni mehiläisjalostuksen huippuyritys Euroopassa käyttää pikkupesiä jalostuksen apuna.
Jalostuksesta
Peruskäsitteitä
Alleeli= samassa kromosomin kohdassa, eli locuksessa, esiintyviä geenejä sanotaan alleeleiksi
Multippelialleelit= samassa locuksessa esiintyy enemmän kuin kaksi alleelia ( esimerkiksi sukupuolen määräytymisen geeni mehiläisillä)
Geenien dominanssivaikutus= samojen geeniparien vaikutus; jos dominassia esiintyy, heterotsygootit eivät vastaa homotsygoottien keskiarvoa
Epistasia= eri geeniparien vuorovaikutus, geenien vaikutus riippuu niiden yhdistelmistä
Additiivinen geenivaikutus= geenillä on sama vaikutus riippumatta niistä yhdistelmistä, joissa se esiintyy, additiivisuus on se osa perimästä, joka siirtyy vanhemmilta jälkeläisille
(dominanssia ja epistasiaa yritetään käyttää lähinnä risteytysjalostuksessa)
Pleiotropia= sama geeni vaikuttaa moneen eri ominaisuuteen
Heteroosi= kahden geneettisesti erilaisen populaation risteytyksestä syntyneet jälkeläiset ovat vanhempiensa keskiarvoa parempia (tai toinen määritelmä: parempia kuin parempi vanhempaispopulaatio)
Maternaalinen vaikutus= emo vaikuttaa jälkeläiseensä joko sikiökautena(mehiläisillä munaan) tai syntymän jälkeen(emon feromonien vaikutus pesän tuotanto-ominaisuuksiin)
Linja= ryhmä eläimiä, jotka ovat toisilleen enemmän sukua kuin populaation muille yksilöille ts. yhden yksilön geeneillä suuri vaikutus
Hybridi= kahden tai useamman ( sukusiitetyn) linjan risteytyksessä syntyneet jälkeläiset
Periytyvyys eli heritabiliteetti= perinnöllinen vaihtelu x 100 / kokonaisvaihtelu (esimerkki: tarhalla satojen vaihtelu 20-80 kg.)
Jalostuksen eteneminen:
Nopein parannus saadaan kun:
Jalostajalle soveltuu vain hoitosysteemi, jossa mehiläismääriä ei tasailla ja kaikki pesät hoidetaan samalla tavalla. Kiihotusruokintaa ei ole syytä antaa. Harhalentoja pitää yrittää estää pesien sijoittelulla tarhaan ja esim. erivärisillä lentolaudoilla.
Jalostusarvo mittaa paljonko toivottuja geenejä eläin siirtää jälkeläisilleen jalostusarvo voidaan määrittää:
Valintatavat
-tehottomin
-ominaisuudelle asetetaan minimitaso, esim. vähintään 100 % tarhan keskiarvosta, jokaisen
valittavan ominaisuuden suhteen
- menetelmistä tehokkain
- jokaiselle yksilölle lasketaan punnittu pistemäärä eli indeksi
-
I=
p1 x A x h2 1 + p2 x B x h2 2
+ p3 x C x h2 3 + 100 p =
painoarvo
-
h = periytyvyys
- esimerkki: ominaisuus A hunajasato/ kg
ominaisuus B parveilutaipumus, poikkeama keskiarvosta
ominaisuus C lauhkeus, poikkeama keskiarvosta
asetetaan hunajasadon painoarvoksi p1= 1
arvostetaan 40 kg hunajaa erittäin rauhattomasta pesästä samaksi kuin 35 kg erittäin rauhallisesta pesästä, p2= 5/40 = 0.125
arvostetaan parveilutaipumuksen saaminen minimitasolle 10 kg arvoiseksi p3= 10/40 = 0.25
- periytyvyyksien arvot ongelmana, eri tutkimukset antavat niille erilaisia arvoja
- vaikeuksia tuo myös ominaisuuksien väliset yhteydet
- oikeaan tulokseen päästään vasta kun jälkeläisten tulokset otetaan mukaan
Jalostuseläinten valinnassa on pyrittävä arvioimaan yksittäisten pesien hyviä ja huonoja puolia ja pyrittävä valitsemaan ne, jotka kokonaisuutta silmällä pitäen ovat ihannetta lähimpänä.
Valinnan teho = valintaero x periytyvyys/ sukupolvien välinen aika
Valintaeron suuruuteen vaikuttaa:
Buckfast -jalostuksessa pyritään pienentämään siitokseen osallistuvia sisarparituksella ja lisäämään hajontaa uusia rotuja risteyttämällä. Valintaa ei voi tehdä, jos ei ole vaihtelua.
Mitä useamman ominaisuuden suhteen pyritään yhtäaikaisesti valitsemaan, sitä hitaampaa on edistyminen
Valintahyöty voi siis jäädä pieneksi, jos
- fenotyyppinen vaihtelu populaatiossa on pieni
- liian vähän jälkeläisiä, mistä valita
- valintaa ei tehdä täydellä teholla, painotukset väärin Missä haluamme edistystä?
- geneettinen vaihtelu on pieni Sukusiitos vähentää vaihtelua, risteytykset lisäävät
- ympäristövaihtelu on suurta
- suuri osa vaihtelusta johtuu dominanssista ja epistasiasta. Huom.! Heteroosi johtuu (yli)dominanssista ja epistasiasta.
-mehiläisellä teoriassa 1 kk, käytännössä 1 vuosi
-toisaalta sukupolvien välisen ajan lyhentäminen voi johtaa myös pienempään
valintatehoon
Paritusmenetelmät
Emonkasvattajat Suomessa pyrkivät yleensä siihen, että heidän emonkasvatusalueensa lähiympäristö on miehitetty heidän omilla pesillään. Ns. kuhnuriylivoimaan voidaan myös pyrkiä kasvattamalla kuhnureita runsaasti hyvissä pesissä ja leikkaamalla kuhnurikakustoa huonoista pesistä ja antamalla lähiseudun mehiläishoitajille ilmaiseksi emoja.
Tässä menetelmässä valinta tapahtuu lähes yksinomaan äidin puolelta, mikä hidastaa jalostuksen etenemistä. Toisaalta raportit esim. Saksan buckfast kasvattajilta kertovat uudesta suuntauksesta kohti tämän tyyppistä parittamista.
Paritustarhojen käyttö on yleistynyt viime vuosina. Paritustarhan käyttö tuo mahdollisuuden jalostuksen vauhdittamiseen, lisää tulee myös kustannuksia. Paritustarhan ei välttämättä pidä pyrkiä 100 % puhtauden saavuttamiseen, mikä lienee mahdotonta ilman keinosiemennyksen apua. Paritustarhan paikat ovat yleensä karuja ympäristöjä, saaria, merenniemiä tai syrjäisiä metsäseutuja, joten pesien paikka kannattaa valita tarkasti. Kuhnuripesien tulisi sijaita mahdollisimman lämpimällä, tuulensuojaisella paikalla. Parituspesiä ei saa viedä liian tiheään metsään, toisaalta harva metsä on parempi kuin aukea. Karhusuojausta ei pidä unohtaa.
Paritus jalostusopillisesti
Eri jalostusmenetelmien luokituksessa voimme ottaa lähtökohdaksi jalostusmenetelmän vaikutuksen homotsygoottisuusasteeseen. Tällaisen luokituksen toinen äärimmäisyys on itsesiitos, joka johtaa maksimaaliseen homotsygotiaan. Toinen äärimmäisyys on lajiristeytys, jonka teoreettisesti pitäisi johtaa suurimpaan mahdolliseen heterotsygotiaan. Samanrotuisten yksilöiden parittaminen kulkee tavallisesti nimellä puhdassiitos(engl. pure breeding). Puhdassiitos jaetaan usein sukusiitokseen, linjajalostukseen ja etäissiitokseen( U.B. Lindstsöm, Jalostusoppi 1)
Sukusiitos on määritelmän mukaisesti kyseessä silloin, kun paritetaan kaksi eläintä, jotka ovat keskenään enemmän sukua kuin populaation keskimääräinen sukulaisuusaste on. Populaatiolla tarkoitetaan tässä ko. rotua.
Mehiläisjalostuksessa yleisimmin käytetyt menetelmät ovat linjajalostus, risteytysjalostus ja populaatiojalostus.
Linjajalostuksessa risteytetään sukusiitoksella ylläpidettyjä linjoja saman rodun sisällä, jolloin voidaan hyödyntää heteroosia käyttöeläimissä. Erityisesti Saksassa on tämä jalostusmuoto vallitsevana.
Risteytysjalostuksessa eri rotuja (tai linjoja) risteyttämällä pyritään heteroosin hyväksikäyttöön, mutta myös uusien pysyvien ominaisuusyhdistelmien luomiseen. Buckfast jalostus on perusidealtaan eri rotujen risteytysjalostusta, mutta koska buckfastista on tullut rotu muiden joukkoon, voidaan myös muita jalostusmenetelmiä käyttää. Risteytysjalostuksessa saadaan hyvä edistyminen ominaisuuksissa, joissa periytyvyys on hidasta, esim. hunajantuotanto. Saksassa risteytysjalostusta rotujen välillä ei hyväksytä mehiläisillä ollenkaan. Risteytysmenetelmiä on useita: yhdistelmäristeytys, läpiviety eli systemaattinen risteytys, käyttöeläinristeytys, rotaatioristeytys jne.
Populaatiojalostuksessa kaikki emot pariutuvat suuren kuhnuripoolin kanssa. Kuhnurit ja emot kasvatetaan samoista emoista. Toiminnan aluksi kasataan suuri materiaali eri mehiläiskantoja. Emot valitaan joko perheensisäisesti tai yksilövalintana tästä suuresta joukosta. Jalostukseen on vuosittain valittava useita kymmeniä pesiä ( samat pesät isä ja äitipuolelle), jotta sukupuolialleelien määrä populaatiossa saadaan pidettyä yllä. Usein suuren kuhnuripoolin käyttö on suljetun populaation jalostusohjelmissa toteutettu käyttämällä homogenisoitua spermaa.
Menetelmä vaatii suuria populaatioita, mistä syystä se on yleistynyt vain ns. suurissa mehiläishoitomaissa kuten USA, Australia ja Kanada.
Sukusiitosdepressio ja heteroosi vaikuttavat erityisen voimakkaasti sellaisissa ominaisuuksissa, joiden periytyvyys on pieni.
Parhaat jalostusemot eivät ole koskaan myynnissä, mutta toukkakakun palan avulla pääsee samaan ainekseen kiinni kuhnurien kautta.
Eläinten arvostelu
”Eläimen sukutaulu kertoo meille minkälaisen sen tulisi olla, sen oma tuotos kertoo meille millaiselta se näyttää, mutta sen jälkeläiset kertovat meille millainen se todellisuudessa on.”
Todellinen jalostusarvo saadaan selville vain jälkeläisarvostelemalla ko. eläin riittävän suuren jälkeläisjoukon tulosten perusteella.
Mehiläisillä tuottaa emojen elinikä ongelmia: jälkeläisiä otetaan yleensä vasta kaksivuotiaasta emosta (=yksi satokausi takana) ja näiden tyttärien tuloksien pitäisi valmistua ennen jalostusarvon lopullista määritystä. Jalostusarvo voidaan näin määrittää vasta aikaisintaan neljä vuotta vanhalle emolle(=tyttärilläkin yksi satokausi laskuissa). Kuhnuripuolella tilanne on helpompi: emon tyttäristä saadaan kuhnurit, joten jo kahden vuoden ikäisenä emosta(= yhden satokauden jälkeen) voidaan hyvät geenit varmistaa kasvattamalla tyttäriä. Sukupolvien välistä aikaa voisi supistaa valitsemalla emot lyhytaikaisen sadonlisän perusteella. Lyhyen ajan sadonlisä, esim. kevätsato, korreloi erittäin hyvin lopullisten satotulosten kanssa.
Pesäkortit
Parhaita tapoja pesäkohtaisten muistiin merkitsemiseen on katon alla säilytettävä pesäkortti. Heikkona puolena on se, että kotiin vietäväksi pitää olla toinen muistikirja. Useinhan pesäkortteja on selattava ennen tarhalle menoa. Pesäkortissa tulee olla merkittynä pesän tunnus , tarhan nimi ja pesän emo. Emosta tulee tietää syntymävuosi, paritus ja emon äidin tunnus. Useat isot hoitajat käyttävät tapaa, jossa he merkitsevät muistiin vain keskiarvosta poikkeamat. Tämä tapa vähentää samojen asioiden toistoa. Hevled-Packardilla on myös kevyt kannettava tietokone, jonka hinta on n. 6000 mk ja toiminta-aika akuilla 8 h. Tietokone sisältää kevytversion Microsoftin Access tietokantaohjelmasta.
Kehitettäviä asioita emonkasvattajien palaveri 24.2. Hyvinkää