Seminaarinlehtorina

 

Seminaarissa alkaa lukukausi elokuun 20. päivänä, ja sitä ennen on jo suoritettava pääsytutkinto uusien oppilaiden valitsemiseksi. Tämä on verraten suuri ja tärkeä tehtävä, joka kestää useampia päiviä, sillä hakijoita oli tavallisesti paljon ja oli huolellisesti koetettava valita sopivimmat ja taitavimmat. Tämän vuoksi oli minunkin tultava Jyväskylään jo hyvissä ajoin elokuun puolivälin paikoilla. Muu perhe jäi vielä Taivassaloon, koska meidän oli siellä korjattava Hurunkorven talon vuodentulo ja järjestettävä koko talouden lopettaminen, jota varten oli huutokauppakin pidettävä. Sen aikaa, jonka olin yksin Jyväskylässä, olin ruoassa Oksalassa. Huoneusto oli meillä vuokrattuna Parviaisen talosta Kauppakadun varrelta.

Lokakuussa lähdin Taivassaloon hakemaan perhettäni ja järjestämään muuttoa. Nyt pidettiin huutokauppa, jossa hevoset, karja, maanviljelyskalut y.m. muutettiin rahaksi. Viljat oli myyty vapaassa kaupassa tietyille ostajille. Paljon tavaraa otimme myös mukaan Jyväskylään vietäväksi, koska perunat, juurikasvit, voit y.m olivat siellä kalliimmassa hinnassa kuin Taivassalossa. Matka oli nyt pitempi, mutta sittenkin yksinkertaisempi kuin Ikaalisista muutettaessa. Laivasta tavarat Turun satamassa siirrettiin junaan ja siinä ne menivät Jyväskylään asti.

Opettajaseminaarin uskonnon lehtorin virka, johon nyt olin tullut, tuntui minusta paljon vastuullisemmalta kuin kappalaisen virka, jonka olin jättänyt. Olihan seminaarissa tosin johtaja, monia lehtoreita ja muita opettajia, joten vastuu kansan opettajain opetuksesta jakaantui monille ja yksityisen oli mahdollista piiloutua sinne joukkoon, mutta sittenkin, kuuluihan minun virkaani nimen omaan heidän uskonnollisen käsityksensä varmentaminen ja tietojen antaminen sitä varten, mikäli se yleensä inhimillisin keinoin ja voimin on aikaansaatavissa. Ja sitten opetustunnit, niidenhän pitäisi metodin ja sisällön puolesta olla sellaisia, etteivät oppilaat niistä saisi huonoja esimerkkejä, joita myöhemmin omassa opetuksessaan olisivat houkutuksessa seurata.

Mikael Soinisen Opetusopissa on kohta, jossa sanotaan, että jokainen tunti, joka ei oppilaissa herätä harrastusta, on kasvatuksellisessa merkityksessä arvoton. Tämä lause on ollut minun mielessäni uhkana, ainakin niin kauan, kunnes ennätin niin paljon paatua, etten sitä enää ajatellut. Tapasin kyllä opettajan, jolla oli sellainen luottamus opettamistaitoonsa, että voi sanoa tuntiensa olevan keskimäärin laudaturin puolella. Minulla ei ole ollut uskoa, että tavalliset tuntini olisivat aina edes approbaturin arvoisia. Ja silloin ne tietysti ovat arvottomia.

Mitä kysymykseen harrastuksen herättämisestä tulee, niin siinä riippuu paljon tietysti oppilaista. Luokassa voi aina olla joku niin asiaan innostunut oppilas, että löytää heikoimmastakin tunnista jonkin mieltänsä virkistävän tiedonjyväsen. Mutta tavallisesti kai on asianlaita niin, että ikävystyttävät tunnit ovat kouluissa koko yleisiä.

Seminaarissa on asianlaita, mitä oppilaisiin tulee, jonkin verran toinen kuin tavallisissa kouluissa. Siellä oppilaat ovat jo kypsyneessä iässä olevia nuoria ihmisiä, jotka yleensä ovat sinne tulleet omasta halustansa. Heidät on tavallisesti ollut tilaisuus valita isommasta pyrkijäin määrästä, joten voi ainakin toivoa, että parhaat on saatu oppilaiksi, mikäli pääsytutkinto vähänkään on vastannut tarkoitustaan. Heillä on kaikilla sama yhteinen päämäärä valmistua kansakoulun opettajiksi. He ovat tästä päämäärästään tietoisia, ja samalla he tietävät, että tämä on heitä siihen tehtävään valmistava ammattikoulu ja sen antama todistus merkitsee heille hyvin paljon heidän vastedes hakiessaan paikkoja ja juuri sillä elämän työalalla, jonka nyt ovat päämääräkseen ottaneet. Lisäksi voi toivoa ja kokemus näyttää osoittavankin sen toiveen todeksi, että monilla heidän joukossaan on kaunis ja ihanteellinen käsitys siitä tehtävästä, jota varten he ovat valmistumassa. Se on heille oikea kutsumus. Kun kaikki nämä seikat ottaa huomioon, tulee siihen johtopäätökseen, että seminaarissa odottaisi oppilaissa olevan harrastusta siellä opittaviin asioihin enemmän kuin kouluissa yleensä, ja niin lieneekin asianlaita. Ainakin minulla on se käsitys. Siellä ei sen vuoksi myöskään ole mitään huolta kurinpidosta tavallisilla oppitunneilla. En minä ainakaan verrattain pitkänä opettajana oloaikanani siellä havainnut mitään sellaista, joka olisi järjestystä tunneilla häirinnyt. Olenko siinä erehtynyt ja ollut sokea epäkohdille, sen voivat oppilaat paremmin tietää, jos joku heistä tulee tätä lukemaan. Tietysti seminaareissakin voi sattua rettelöitä ja on sattunut, vakavanlaatuisiakin, Jyväskylässä kuten muuallakin. mutta niillä on silloin omat erikoiset syynsä, ja ovat ne yleensä sitä laatua, että ne kuuluvat johtajalle ja koskevat yleistä järjestystä. Ja tulee niistä vielä myöhemmin puhe.

Seminaarissa on monia aineita ja monenlaisia. Ja niitä on kaikkien oppilaiden opittava ja harrastettava kaikkia, koska heidän tulee omissa kouluissaan osata kaikkia opettaa, sillä ainoastaan harvat pääsevät jonkin aineen erikoisopettajiksi, koska tällaisia virkoja on ainoastaan suurten kaupunkien ja asutuskeskusten suurissa kouluissa. Tässä on huomioonotettava vaikeus. Eiväthän ihmiset yleensä ole niin monipuolisia, että heillä riittäisi harrastusta kaikille aloille, onneksi, tekisi mieli lisätä, sillä harrastuksen keskittäminen jollekin tietylle alalle lisää sen voimakkuutta ja liiallinen hajoittaminen on heikkoutta. Ehkä tästä seikasta kärsivät enemmän sellaiset erikoisaineet kuin musiikki ja käsityöt, joissa niissäkin on seminaareissa verrattain laajat kurssit. Musiikin lehtorin P.J. Hannikaisen kuulinkin monasti huomauttavan siitä, ettei oppilaita ole valittu tätä ainetta silmällä pitäen ja heiltä kuitenkin vaaditaan tietoja ja taitoja siinäkin. Uskonto on seminaarin oppilaiden joukossa oman laatunsa vuoksi myöskin erikoisasemassa, vaikka toisessa merkityksessä kuin esim. musiikki. Uskonnollinen vakaumus, johon aikaisemman elämän kokemukset ja siinä saatu oppi jo seminaari-ikäisessä nuorisossa ovat voineet paljon vaikuttaa, voi olla hyvin erilainen, ja kaikista pitäisi kuitenkin uskonnon opettajiakin tulla. Seminaarin uskonnonopettajana oli tämä asia minulle läheinen. Paasaava ja tyrkyttävä tapa ei mielestäni ollut hyvä. Yksinkertainen ja asiallinen esitys oli paras, jolloin voi luottaa siihen, että Jumalan sana omalla voimallaan tekee sen mitä Herra armossaan suo, jolloin kuitenkin aina täytyy muistaa, että taitamattomalla menettelyllä voi tehdä paljon vahinkoa silloinkin, kun luulee auttavansa asiaa eteenpäin. En voi tässä kohden sanoa itse mitään, millainen vaikutus toiminnallani on saattanut olla. Voi edellyttää jo ennakolta, että seminaariin pyrkivän nuorison joukossa on paljon sellaista vakavamielistä ja ihanteellista joukkoa, jolle opettajan toimi tuntuu kauniilta ja joka haluaisi kasvattaa lapsia Z. Topeliuksen sanan mukaan Jumalan valtakuntaa varten. Monet heistä ovat omasta koulustaan jo imeneet itseensä tämän ihanteellisuuden ja hartaan käsityksen ja monet ovat uskovaisten kotien lapsia ja monilla on jo omia kokemuksia vaelluksesta Jeesuksen opetuslapsen tiellä. Toisilla on jo kokemusta toiminnasta kristillisissä yhdistyksissä, ovat pitäneet hengellisiä puheita ja olleet mukana laulukuoroissa. Näistä voi odottaa, että he ovat halukkaita oppimaan lisää ja tekevät sen sydämen halulla.

Jyväskylän seminaarissa oli jo minun sinne tullessani oppilaiden kesken toiminnassa kristillinen yhdistys ja se jatkoi työtänsä koko sen ajan, minkä siellä olin. Siinä oli verrattain lukuisasti jäseniä, jotka tietysti osalta vaihtuivat joka vuosi, kun seminaarien ylin luokka pääsi pois keväällä ja uusi tuli sijaan syksyllä. Toiminta täällä oli samanlaatuista ohjelmaltaan kuin muissakin nuorisoyhdistyksissä, Puheita ja esitelmiä, yhteislaulua, toisinaan runonlausuntaa, ja sitten keskustelua hengellisen elämän alaan kuuluvista kysymyksistä kuului säännöllisesti ohjelmaan. Hengellinen laulukuoro oli tavallaan osana yhdistyksessä, tavallaan se oli itsenäinen yhdistyksen rinnalla. Kuorolaulua saatiin kristillisen yhdistyksen kokouksissa säännöllisesti kuulla.

Toiminta tässä yhdistyksessä oli minulle monessa katsannossa mieluinen. Siellä sai hengellistä virkistystä ja rakennusta, siellä tuli keskusteluissa nuorisoa lähemmäksi ja oppi tuntemaan heidän ajatustapaansa ja tarpeitaan, sieltä voi saada opastusta siihenkin, mihin opetuksessa oli huomiota kiinnitettävä. Uskonnonlehtorin tehtäviin seminaareissa kuului myös kotihartauden pito, jota varten oli sunnuntai-iltapäivisin pidetty hartauspuhe juhlasalissa. Kristillisen yhdistyksen jäsenet ilmoittivat, että silloin kun tämä puhe pidetään, he tulevat kaikki sinne eikä yhdistyksellä silloin muuta kokousta olekaan. Tällä tavoin sulautuivat vähitellen nämä tavallaan viralliset hartaustilaisuudet yhteen kristillisen yhdistyksen kokousten kanssa.

Seminaarin suuressa oppilaskunnassa oli tietenkin myös monia, jotka olivat uskonnollisesti välinpitämättömiä. Saattoi myös olla niitä, jotka olivat vastustavalla kannalla. Minun täytyy kuitenkin sanoa, etten tästä asiasta päässyt lähemmin selville. En kysynyt sitä yksityisesti heiltä, eikä kukaan ryhtynyt julkisesti protestoimaan. Jonkinlaista keskustelua saattoi opetuksen yhteydessä syntyä jostakin erikoiskysymyksestä. Ei myöskään harjoituskoulussa opettaissaan kukaan kokelaista esittänyt ajatuksia siihen suuntaan, etteivät he tahdo uskontoa opettaa. Ainoa siihen viittaava asia oli, että monet pitivät katekismuksen tai kristinopin opettamista vaikeana, jotteivät sen vuoksi olleet halukkaita sitä ottamaan opettaakseen, mutta sehän on eri kysymys.

Kuuli toisinaan mainittavan kristillisen yhdistyksen keskusteluissa ja muulloinkin, että oli ollut tapauksia, jolloin uskovaiset vanhemmat olivat pelänneet lähettää lapsiaan seminaariin, koska ne siellä kadottavat uskonsa. Tässä on tietysti kysymys sellaisesta lapsuuden yksinkertaisen uskon koetuskohtaan joutumisesta, joka voi tapahtua muuallakin kuin seminaarissa ja joka tavallisestikin tapahtuu, kun nuori ihminen tulee hiljaisesta kodista uusiin ja avarampiin oloihin ja joutuu kosketuksiin uusien ajatusten ja mielipiteiden kanssa. Mutta kyllä siinä voi sen ohella olla kysymys asioista, jotka uskonnon opettajan erikoisesti on huomioonotettava, vieläpä omassa opetuksessaan. Teologiassa voidaan meidän päivinämme esittää asioita, jotka monen vanhan uskovaisen mielestä ovat harhaoppia ja epäuskoa. Ei ole tarpeettomasti horjutettava sellaista lapsellista uskoa, joka ei vielä kärsi epäillyksistä, mutta toisaalta olisi syventävillä selityksillä autettava ulos epäillyksistä sellaisia, jotka jo ovat siihen joutuneet. Tässä tulee kysymykseen esim. se erilainen käsitys maailman järjestyksestä, mikä on luonnontieteellä ja vanhalla raamatunselityksellä. Vanha sanainspiraatiokäsitys ei sovi yhteen sen käsityksen kanssa, mikä kohtaa meitä nykyajan oppikirjoissa yleensä. Henkinen, dynaaminen inspiraatiokäsitys kyllä voi sopia. Kysytään tahtia ja viisautta, mitä esittää ja miten esittää arkaluontoisissa asioissa, tuodessaan vakaumustaan julki. Joskus saa esim. harjoituskoulussa havaita, että opettajakokelas pyrkii lapsille esittämään kaikki, mitä itse tietää asiasta, ja varsinkin semmoista, mitä itse hiljattain on saanut tietää. Tämä ei ole pedagogisesti oikein eikä tarpeellista. Ei myöskään seminaariopettajain tarvitse esittää kaikkia mielipiteitä, mitä jostakin asiasta on saanut kuulla. Usein se ei ole edes mahdollista. Mutta tulevaa opettajaa olisi kuitenkin ohjattava jotenkin arvioimaan ja punnitsemaan eri käsityksiä, joita tietää tulevan häntä vastaan elämässä ja kirjallisuudessa. Olenko siinä ollenkaan onnistunut tai olenko edes yrittänyt niin, kuin olisi pitänyt, sitä en ole pätevä arvioimaan.

Kysymys, joka nyt tulee seminaariopettajan ratkaistavaksi, kun hän opetustapaansa suunnittelee, koskee sitä, onko opetuksen oltava koulumaista, ehkä kansakoulun opetustapaa lähentelevää, vai onko sen mieluummin oltava täysi-ikäisille paremmin soveltuvaa esittävää. Kyselevällä koulumaisella esitystavalla on se etu, että siinä voi aina tarkistaa, kuinka oppilaat pysyvät mukana ja miten he ovat jaksaneet käsittää ja sitten tulee siinä lähennellyksi sitä opetustapaa, mitä heidän omissa kouluissaan tulee noudattaa lapsia opettaessaan. Kokemus harjoituskoulusta näyttääkin, että kokelailla on halu esittää lapsille kaikki, mitä heille on opetettu, ja helposti he seuraavat samaa tapaakin, mitä heille opetettaessa on käytetty; Tulee kuitenkin huomata, että seminaarissa oppilaat ovat täysikasvuisia ihmisiä. Heitä ei saa ikävystyttää liian lapsenomaisella esitystavalla. On kuitenkin aina tilaisuus mikä asia tahansa esittää syvemmiin ja perusteellisemmin niin, ettei se täysi-ikäisellekään ole ikävystyttävää, niin uskonnossakin myös silloin, kun on esillä asioita, jotka oppilaille ovat entuudestaan tuttuja omasta kansakouluajastaan tai muualta.

Tässä olen maininnut kysymyksiä, jotka tulivat esille, kun oli käytävä seminaarissa opettamaan. Niitä oli muitakin. Eivätkä vastaukset niihin olleet selvillä heti alkuun senkään vertaa, kuin nyt tässä olen esittänyt. Siitä ymmärtää, että olin alussa arkeillani ja epävarmana siitä, kuinka pystyisin suoriutumaan tehtävästä, johon olin tullut. Pidin hyvin mahdollisena, että seminaariopettajana oloaikani supistuisi niihin kahteen koetusvuoteen, joiksi olin nyt tähän virkaan määrätty. Mutta vähitellen siihen rupesi tottumaan. Ja kun nuo kaksi vuotta olivat kuluneet, sain valtakirjan virkaan 6.päivänä lokakuuta 1911.

Olen huomannut, että aina kun on ollut kysymyksessä jokin tärkeämpi vaihekausi elämässäni, mieli on ollut tavallista herkistyneempänä ja se on tullut ilmi sillä tavalla, että sen ajankohdan tapaukset ovat jääneet mieleen paljon paremmin ja syvemmin kuin väliaikoina tapahtuneet asiat. Niin on ollut laita tämänkin ajan, jolloin Jyväskylään muutettiin. Erittäinkin ovat niinä aikoina seminaarissa olleet oppilaat jääneet mieleen paljon paremmin kuin myöhempien aikojen, vaikka luulisi olevan päin vastoin, kun aikaa noista alkuajoista on kulunut paljon enemmän. Moni tapaus opetustunneilta ja opettajakokouksista y.m. on jäänyt elävästi mieleen, kun taas toiset itsessään yhtä tärkeät tai tärkeämmätkin ovat ehtineet jo niin kokonaan muistista hävitä, ettei edes tiedä sellaista koskaan tapahtuneen, ei sittenkään vaikka joku toinen mukana ollut sen hyvin muistaa.

Jyväskylän seminaarin opettajakunnassa tapahtui noihin aikoihin suuri nuorennus. Moni virka sai uuden hoitajan entisen siirtyessä eläkkeelle tai toiseen toimeen. Kasvatusopin ja sieluopin lehtorin virkaan oli v. 1905 tullut fil.maisteri Kaarle Johannes Oksala, suomenkielen lehtorin virkaan v. 1906 fil.maisteri, sittemmin tohtori Kaarlo Martti Airila. Toisen suomenkielen lehtorin Onni Johannes Brummerin siirtyessä v. 1910 toiseen virkaan tuli hänen sijaansa tohtori Frans Akseli Hästesko, myöh. Heporauta. Seminaarin voimistelun ja terveysopin lehtori Kaarle Alarik Rikala siirtyi v. 1912 voimistelunopettajaksi yliopistoon ja hänen sijaansa tuli v. 1913 lehtori Arvo Antero Vartia. Seminaarin pitkäaikainen etevä matematiikan lehtori Nestor Ojala siirtyi lukuvuoden 1909 -1910 alusta Raahen kauppakoulun johtajaksi, syksyllä

1911 tuli Raahen seminaarin matematiikan lehtori Uno August Jansson Jyväskylän seminaarin matematiikan lehtoriksi, siirtyen kuitenkin jo seuraavan lukuvuoden alussa Tampereen teknillisen opiston lehtoriksi. Tämän lukuvuoden oli matematiikan lehtorin virka sijaisten hallussa. Syksystä 1913 tuli siihen vakinaiseksi lehtori Kustaa Lauri Peltonen. Keväällä 1912 erosi toimestaan täysinpalvelleena seminaarin vakaa ja arvossapidetty johtaja Kosti Raitio. Uudeksi johtajaksi senaatti nimitti 23.10.1912 Nestor Ojalan, joka nyt siis palasi takaisin Jyväskylän seminaariin entiselle työkentälleen, vaikka uudessa tehtävässä.

Kevätlukukauden 1910 alussa erosi seminaarista täysinpalvelleena ansiokas luonnontieteiden lehtori Ludvig Gabriel Kiljander (Kesäniemi). Hänen sijaansa tuli lehtori Väinö Gabriel Kivilinna. - Syksyllä 1910 erosi virastaan täysinpalvelleena poikaharjoituskoulun yliopettaja Herman Niemi. Hänen sijaansa tuli seuraavan lukuvuoden 1911 - 12 alusta Rauman seminaarin harjoituskoulun yhdistetyn luokan opettaja Juho Kustaa Jussila. - Jouluk 6.päivänä 1912 kuoli seminaarin etevä piirustuksen ja käsitöiden lehtori arkkitehti Yrjö Oskari Blomstedt. Tähän virkaan tuli lukuvuoden 1913 alusta arkkitehti Toivo August Salervo. - Naisosaston johtajatar Hilda Katarina Söderström erosi toimestaan täysinpalvelleena 1.8.1913. Tähän virkaan tuli seuraavan lukuvuoden alusta johtajatar, fil.maist. Eva Maria Heikinheimo. - Voimistelun ja terveysopin opettajattareksi tuli syksystä 1909 op. Suoma Teivaala. Naisosaston suomenkielen opettajaksi syks. 1910 op. Maiju Seppälä.

Tämä pitkä luettelo osoittaa niitä monia opettajain vaihdoksia, joita noina vuosina tapahtui Jyväskylän seminaarissa. Meitä oli siis vasta-alkajia ja samalla ikätovereita sangen useita. Muutamat olivat meidän perheelle entisiä tovereita ja tuttavia, kuten erityisesti Oksalan ja Kivilinnan perheet. Ja uusista tuli tuttavia lisää. Yleensä oli hyvä sopu ja läheinen toverihenki vallalla opettajakunnassa, eikä sitä pahasti häirinnyt, vaikka oltiin ajan valtiollisissa ristiriidoissa osittain eri kannalla. Yhteiset nimi- ja merkkipäivät olivat tilaisuuksia, joissa tavattiin perhekunnittain, ja niitä oli jo seminaarinkin suuressa opettajajoukossa usein. Virallisempia tapaamistilaisuuksia tuli lisäksi erilaisia.

Yliopettaja Jussilan tulo paikkakunnalle antoi merkin eräälle huomattavalle liikkeelle. Hänestä oli jo edeltä levinnyt maine, että hän oli Raumalla rakennuttanut itsellensä talon ja perustanut leikkikalutehtaan, ja aavistettiin, että hän Jyväskylässä tekisi samoin. Niinpä hän toikin mukanaan sellaisen talojen rakentamisinnon, että se valtasi monta lehtoria. Onhan se mahdollista, että siihen olisi muutenkin ryhdytty, mutta tavallisestihan ilmestyy aina asioille jokin liikkeelle paneva alkaja. Niin tässäkin. Tohtorit Airila ja Hästesko ostivat tontit heti seminaarin aidan takaa ja ryhtyivät rakentamaan. Jussila, Oksala ja allekirjoittanut seurasivat esimerkkiä heti hankkien tontit samasta neliöstä Keljoon menevän maantien laidasta. Sitten rakensi vielä talon samaan neliöön lehtori Salervo, joten siitä tuli oikea seminaarin opettajain kolonia.

Meidän perhe asui Jyväskylässä ensimmäisen vuoden Parviaisen talossa Kauppakadun varrella. Sieltä muutettiin rakennusmestari Palovuoren taloon Nikolainkadun myöhemmän Vapaudenkadun ja Vaasankadun kulmaan ja sieltä omaan taloon Seminaarinkadun 7:ään. Nämä neliöt, missä nämä seminaarinopettajain uudet, yhden perheen talot sijaitsivat, olivat silloisen kaupunginalueen laidassa. Alueella säilyi puoleksi maalainen, puoleksi huvila-alueen tuntu. Kunkin talon ympärille raivattiin pieni puutarha puineen ja pensaineen ja juurikasvimaineen. Akkunoista oli näköala Jyväsjärvelle ja ympäristöön. "Seminaarinkatu" oli siltä kohdalta vielä koko meidän Jyväskylässä olomme ajan vain maantie, jonka kahden puolen kasvoi korkeita koivuja, seminaarilaisten laitoksen alkuaikoina istuttamia. Omia pääomia talojen rakentamiseen meillä yleensä ei ollut, mutta kuoletuslainat saatiin helposti järjestetyksi Jyväskylän Säästöpankista. Talot tulivat maksamaan ehkä vähän enemmän kuin alussa suunniteltiin, kai siinä 20 000 markan kahden puolen kukin. Sitä hintaa moni jo ennätti surra, kun se oli velkana. Mutta kun ensimmäinen maailmansota kohta sen jälkeen puhkesi ja se kesti kauan ja päättyi vallankumouksiin ja meidän sisällissotaan ja rahanarvon täydelliseen romahdukseen, niin oli tämä talojen rakentaminen kuitenkin meille kaikillekin hyvin onnellinen asia, ja siitä tullut velka oli myöhemmin helppo maksaa.

Tästä silloin rakennetusta talosta tuli meidän lastemme lapsuuden koti. Jyväskylään muuttaessamme meillä oli kolme lasta: Erkki 5 vuotias, Eeva 3 vuotias ja Tuovi 1 ½ vuoden. Täällä saimme lisää neljä poikaa: Keijo syntyi v. 1910, Kauko 1912, Peitsa 1915 ja Ilpo 1917. Omaan taloon muuttaessamme syksyllä 1912 Erkki oli siis jo 8 vuotias, Eeva 6 ja Tuovi 4 ½ vuoden. Nuoremmat eivät muuta lapsuuden kotia voi muistaakaan. Tämä paikka tuntui ihanteelliselta juuri lasten vuoksi. Pieninä voitiin leikkiä omassa pihassa, isompina ryhtyä retkeilemään kauniissa ja luonnon puolesta vaihtelevassa ympäristössä. Erkki vanhimpana ensin keksi retkeilypaikat ja toiset seurasivat. Omalla tontilla kesäisin hoidettiin kasvitarhaa. Kun tontti oli vain vähän toista tuhatta neliömetriä ja pihamaa ja käytävät ottivat osansa ja lisäksi tien vieressä kasvavat suuret koivut varjostivat maata, jäi siitä liian vähän tilaa keittiökasveille. Sentähden ostettiin myös viereinen tontti, mutta kun tonttia ei saa kauan pitää tyhjänä, oli siihen rakennettava myös talo, mikä vuokrattiin seminaarin talouskoululle eli tyttöharjoituskoulun jatkoluokalle. Kun tälle jälkeenpäin järjestettiin huoneisto seminaariin, oli meidän pienempi talo vuokrattuna yksityisille. Jyväskylästä lähtiessämme v. 1937 myimme tämän talon opettaja Lauri Elimäelle. Tontti oli koko ajan ollut meidän keittiökasvimaanamme.

Kalastushommakin Jyväsjärvellä oli vireillä. Pari rautalankakatiskaa ja pari verkkoa oli pyydyksinä, ja kaloja saatiin, jopa siinä määrin, että niistä oli oikein ruoan apua perheelle maailmansodan ja sisällissodan päivinä v. 1917 ja 1918, jolloin ruoasta oli suuri puute.

Mattilanniemessä lapset kävivät uimassa kesäisin ja retkiä tehtiin ympäristön metsiin. Köyhälampi, Köyhätpellot, Koluoja, Korkeakoski, Keltinmäki, Kammarinniitty, Myllyjärvi, Kotalampi, Soijenjärvi, olivat paikkoja, jotka hyvin tunnettiin, monia muita mainitsematta. Toisinaan tehtiin retkiä pitemmällekin. Kerran käytiin Vesangassa opettaja Nestor Järvisen huvilassa, kerran Vuoritsalassa missä oltiin yötäkin nuotiolla ylhäällä vuorella olevan syvän lammen rannalla. Pönttövuorelle tehty retki jäi muistoon pitkäksi ajaksi, koska pienemmät osanottajat siinä matkan pituuden vuoksi peräti väsyivät. Lapsilla näistä retkistä on tietysti paljon viehättäviä muistoja, joista he vuorostansa voivat kirjoittaa. Rakkaus luontoon ainakin näyttää täällä heidän mieleensä syöpyneen, ja useat heistä ovat luonnon tutkimisen ottaneet alaksensa.

Jyväskylästä tuli perheemme kotipaikka kahta vaille kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Siellä lapsemme kasvoivat ja koulunsa kävivät. Siellä meidän vanhempain elämän paras pääosa kului. Olisi nyt näin pitkän aikaa jälkeenpäin tarpeetonta ja mahdotontakin yrittää kuvata tuon pitkän ajan tapauksia ja kokemuksia järjestyksessä vuosi vuodelta. Muutamia muistiin jääneitä asioita. tulkoon mainituksi. …

edellinen

sisällysluettelo

seuraava