Kyselin musiikkiväen ja vähän muidenkin mielipiteitä, tyydytäänkö flyygeliin vai hankitaanko isommat urut. Kun ehdotin digitaaliurkuja, sain vastaukseksi, että sillä rintamalla kehitys menee niin kovaa vauhtia eteenpäin, että myöhemmin voi olla hankala saada esim. varaosia tarvittaessa vanhanaikaiseksi käyneeseen soittimeen. Vahvimmalta argumentilta kuulosti kuitenkin toteamus, että musiikkipainotteisessa opistossa pitää ilman muuta olla pilliurut. Yhä useammat uskovaiset nuoret haluavat oppia urkujensoittoa opistotalvenaan.
Soitin Hyryn Antille keväällä 1998 ja kyselin arasti, tietäisikö hän, miten opisto saisi hiukan isommat ja voimakasäänisemmät urut. Antti epäili, tarvitsisiko opisto todella urkuja ja pysyisivätkö ne edes kunnossa. Myönsin epäilyksiä käyneen minunkin mielessäni, mutta kerroin, että entiset urut ovat saaneet olla rauhassa . Antti näytti vakuuttuvan, että Jämsässä oltiin tosissaan ja totesi: - Siitä pittää sitte puhua Veikolle, Virtasen Veikolle, se se tietää. Antti lupasi pyynnöstäni ottaa päävastuun hommasta.
Puhelinkeskustelujen jälkeen päätettiin kokoontua Helsingin rauhanyhdistykselle 12.5.1998. Paikalla oliva Veikko Virtanen, Antti Hyry, Eija-Riitta Niinikoski, Mikko Liimatainen, Tapani Salo, Reino Halonen, Katrin Kankkonen sekä Heikki ja Anna-Leena Kankkonen. Palaverissa puhuttiin Myllypuron ja Helsingin tuomiokirkon uruista. Edellisestä saataisiin osia, jälkimmäisen purkuprosessi tuntui sisältävän myös arvaamattomia mahdollisuuksia.
Antin kuningasajatus alusta lähtien oli, että opistolla alettaisiin pitää urkujenrakentamiskursseja. Kurssien avulla saataisiin lisättyä tietoa urkurakentamisesta, jotta tulevaisuudessakin voitaisiin pitää olemassaolevat urut kunnossa ja rakentaa uusia urkuja tarvittaessa.
Vastaukseksi kysymykseen, ketkä voivat urkuja rakentaa, Antti vastasi, että kaikille on urkujenrakentamisessa hommia, naisillekin. Naisissa on kuulemma vain sellainen vika, että he ovat kohta kysymässä, kun heille homman antaa: mitä me nyt tehtäs.
Ratkaiseva liike urkuhankkeen liikkellelähtöön oli Veikko Virtasen suostuminen kurssien opettajaksi ja asiantuntijaksi Antti Hyryn kanssa. Syyskuun 1998 puolivälissä miehet kävivät tutustumassa opiston maanalaiseen, ahtaaseen puuverstaaseen, jota laajennettiin purkamalla lähes käyttämättömäksi jäänyt sauna pois. Samalla reissulla miehet opastivat opistolaispoikia valikoimaan vähäoksaisia lankkuja Lahnalan metsistä kaadetuista puista urkujen materiaaliksi. Lisäksi oli puhe tilata Kyyjärven sahalta kuutio lähes oksatonta tyvimäntyä ja ½ kuutiota koivulankkua. Ilmari Korhonen sai myös listan koneista, joita piti hankkia opistolle urkuprojektia ja muuta puutyöopetusta varten.
Ensimmäinen kurssi-ilmoitus kutsui kiinnostuneita tutustumaan urkujen rakenteeseen, niiden virittämiseen, huoltoon ja rakentamiseen. Tarkoitus oli saada asiasta kiinnostuneet kokoon. Kiinnostuneita tuli yli kolmekymmentä. Kylmä hiki otsalla kyselin kurssin loppupalaverissa, olivatko kaikki tietoisia, mikä perimmäinen tarkoitus tällä kurssilla oli. Riku Lahtinen vastasi lakonisesti: - Ei kai tänne muuten ois tultukaan.
Tuntui, että taakka oli siirtynyt leveämmille hartioille.
Kirjoittanut Anna-Leena Kankkonen