Fleetwood Mac - Greatest Hits

Ensimmäinen levyni?

Hankin Fleetwood Macin Greates Hits -albumin 70-luvun puolivälin aikoihin ostettuani ensimmäisen levysoittimen. En ole ihan varma oliko tämä ensimmäinen ostamani levy, mutta ainakin ensimmäisten joukossa. Saatoin hankkia yhden Elvis-kokoelman ennen tätä.

Tämä on myös eniten kuuntelemiani levyjä. Hankkimani levy ei ollut originaalipainosta, vaan myöhempi uudelleen julkaisu. Ohessa on kuva alkuperäisen julkaisun etiketistä ja hankkimani levyn etiketistä. Tuon originaalijulkaisun kaltainen oranssi etiketti oli CBS:llä käytössä vuodesta 1960 vuoteen alkuvuoteen 1974, jolloin se vaihtui tuohon keltaoranssiin etikettiin, joka oli käytössä vuoteen 1980.

Tuolloin ei muistaakseni ollut saatavilla Fleetwood Macin vanhoja albumijulkaisuja, enkä ollut niitä tuohon mennessä kokonaan kuullut. Radiosta olin nauhoittanut biisejä kelanauhurilla, mutta radiossa soitettiin enimmäkseen vain singlebiisejä. Fleetwood Macin blues-puoli oli siis minulle vielä aika tuntematon. 90-luvun alussa hankin kolmen cd:n boxin The Blues Years ja olen myös hankkinut kaikki Greenin ja Kirwanin aikaiset Fleetwood Mac -albumit.

Peter Green 70-luvun alussa

Peter Green ja Gibson Les Paul 70-luvun alussa

Levy on selvästi kaksijakoinen ja siinä mielessä hyvä kooste Peter Greenin ajan Fleetwood Macista. Mukana on parhaita paloja alkuaikojen perinteisestä bluesista ja Danny Kirwanin mukaantulon jälkeen uusia sävyjä sisältäviä biisejä. Niissä on hieman pop-vaikutteita, ehkä hieman psykedeliaa, joku voi tunnistaa progeakin. Joka tapauksessa aika moni-ilmeistä musiikkia. Varmaan osaltaan biisien tekoon vaikutti rankka huumeiden ja alkoholin käyttö ja se lopulta johti myös Greenin ja myöhemmin Kirwanin lähtöön bändistä. Kokoelma painottuu Greenin tuotantoon, lisäksi on pari blues-klassikkoa ja yksi biisi Danny Kirwanilta. Dragonfly on samalla ainut Greenin lähdön jälkeen levytetty biisi.

Levyn kirkkain helmi

Fleetwood Mac tunkeutui tajuntaani radion välityksellä, joskus vuonna 1968. Hämärästi muistelen, että olisi ollut kesä, kun radiossa soitettiin Peter Greenin Black Magic Woman. Single on ilmestynyt englannissa maaliskuussa, joten muistikuvani voi hyvinkin pitää paikkaansa. Olin viidentoista ja muistaakseni en ollut kuullut bändistä aiemmin. Helmikuussa 1968 äänitetty Black Magic Woman oli bändin ensimmäinen single useimmissa maissa mm. USA:ssa. Suurta menestystä tämä single ei saavuttanut, mitä jälkeen päin täytyy ihmetellä. Santana teki siitä megahitin pari vuotta myöhemmin. Fleetwood Macin ohjelmistossa se säilyi vielä Greenin lähdön jälkeenkin ja siitä tuli Fleetwood Mac kokoelmien vakiobiisi. Tällä Greatest Hits -kokoelmalla Greenin kitara soi hiukan vaimeasti. Myöhemmillä cd-julkaisulla kitara on nostettu paremmin esille.

Black Magic Womania ei muistaakseni kovin paljoa soitettu radiossa. John F. Kennedyn murhan viisivuotispäivänä ilmestynyttä Albatrossia soitettiin sitten varsin paljon ja sen myötä alkoi minulle valjeta mikä tämä bändi oli. Albatross oli tuohon aikaan poikkeuksellinen biisi ja onhan se sitä vieläkin. Peter Green oli aloittanut biisin työstämisen ennen Danny Kirwanin liittymistä bändiin. Alusta alkaen bändissä soittanut slide-kitaristi Jeremy Spencer ei ollut halukas soittamaan Greenin biisiä. Kirwanin ja Greenin yhteistyö kuitenkin toimi heti ja Green sai työstettyä biisin loppuun ja se levytettiin pari kuukautta Kirwanin liittymisen jälkeen. Green on sanonut, ettei hän olisi tehnyt Albatrossia ilman Kirwania.

Kuuntele alkuperäinen levytysversio ja vuoden 1969 liveversio Spotifystä

Tuottaja Mike Vernonin mukaan Green koki perinteisen bluesin kahlehtivan liikaa itseään ja hän halusi sen sijaan luoda jotain uuttaa, jossa säilyisi blues-tunnelma, mutta ei olisi sidottu 12 tahdin blues formaattiin. Sen ei pitänyt noudattaa bluesin sointuvaihdoksia. Vernonin mukaan Greenin luovuus oli harpannut eteenpäin, eikä perintein blues antanut hänelle mahdollisuutta toteuttaa kaikkea luovuuttaan.

Peter Green on sanonut inspiraationsa lähteenä Albatrossia säveltäessään olleen Santo & Johnny Farinan Sleep Walk. Hiukan samoja fiiliksiä kieltämättä biisesissä onkin, liutettu kitarasoundi etunenässä. Albatross on kuitenkin ilmavampi ja keveämpi sovitukseltaan. Albatrossin on sanottu muistuttavan myös Chuck Berryn instrumentaalia Deep Feeling. Samantapaisia kitaraliukuja ja rumpukomppia näissäkin on, mutta Albatrossin rauhallinen tunnelmointi puuttuu Berryn soitosta.

Fleetwood Mac: Albatross. Tässä Greenillä ja Danny Kirwanilla näkyy molemmilla olevan Gibson Les Paul -kitara. Tuo on kuitenkin playback-esitys.

Green on kertonut laulun nimen lähtökohtana olleen Samuel Taylor Coleridgen 1700-luvun lopulla kirjoittama runo Ancient Mariner, jonka Green muisti kouluajoiltaan. Runo kertoo vanhan merimiehen yliluonnollisista kokemuksista pitkällä merimatkalla, merimies kohtaa merellä Albatrossin ja lopulta surmaa sen. Toinen Greenin kertoma lähde biisin nimelle on Trafficin laulu Hole in My Shoe. Laulun puolivälissä nuori naisääni lausuu runoa, joka alkaa I climbed on the back of a giant albatross. Ancient Mariner runossa on myös nähty uskonnollista symboliikkaa. Biisin soidessa, voi kuvitella albarossin liitelevän hiljakseen kaarrellen lähes tyynen meren yläpuolella.

Mick Fleetwood on sanonut: "Albatrossissa on kyse keskustelusta maan ja taivaan välillä, kysymyksiä ja vastauksia. Biisi on niin yksinkertainen, yksinkertaisempaa ei voisi olla". "Bluesin ystävät eivät saaneet blues-levyä, mutta mitä siitä. Levyllä oli kiistatta blues-tunnelma", arvioi tuottaja Mike Vernon. Menestyksen jälkeen arvostelijatkin vaikenivat, eikä Greeniä enää kyseenalaistettu.

Peter Green ja Albatross akustisella kitaralla.

Pääosassa Albatrossissa on Peter Green. Hän soittaa rauhallisia yksinkertaiselta kuulostavia sointuja Fender Stratocasterillaan ja varioi simppeliä teemaansa tyylikkäin elein. Green on kertonut soittaneensa strato-osuudet istualtaan pitäen kitaraa sylissään. Vahvistimena Greenillä oli Orange Matamp OR100. Mitään turhia kliseitä tai kikkailuja ei soitossa kuule. Green ja Kirwan täydensivät kitaraosuuksia Gibson Les Paulilla. Green tuplasi lisäksi basso-osuudet, soittamalla itse toisen basso-osuuden täydentämään McVien bassoa. Mick Fleetwood soittaa vaimeasti rumpuja pehmustetuilla timpani kapuloillaan, basso sulautuu Fleetwoodin soittoon. Jeremy Spencer ei ollut lainkaan mukana levytyksessä.

Albatross julkaistiin alun perin vain singlellä. Mike Vernonin ja manageri Clifford Davisin mukaan levy-yhtiö epäili kovasti biisin mahdollisuuksia. Instrumentaalibiisillä ei uskottu saatavan näkyvyyttä televisiossa tai radiossa. Singlestä tuli kuitenkin Fleetwood Macin suurin hitti, Englannissa se nousi singlelistan kärkeen ja myi hyvin ympäri maailmaa. Albumiraidaksi Albatross päätyi singlen suuren suosion myötä USA:ssa julkaistulla kokoelma-albumilla English Rose. Englannissa Albatross julkaistiin 1969 elokuussa albumilla The Pious Bird of Good Omen. Myöhemmin sitten myös tällä Greatest Hits -kokoelmalla ja monilla muillakin kokoelmilla.

Albatross ilmestyi aikana, jolloin USA:n listoja hallitsi Motown-soul ja muukin soul-musiikki sekä toisaalta kantriartistit kuten Glen Campbell ja Tammy Wynette. Myös Elvis teki uutta nousuaan. Englannissa listan kärkipäässä keikkui Beatlesien Hey Jude ja Marmaleden esittämä beatles-sävelmä Ob-la-di-ob-la-daa, jonka Albatross sitten pudotti ykkössijalta.

Tuon ajan listamenestyjiä olivat myös Moven Blackberry Way, Dusty Springfieldin Son-Of-A Preacher Man. Myös toisen kitarasankarin, Jimi Hendrixin All Along the Watchtower soi ahkeraan tuohon aikaan. Albatross poikkesi kaikesta valtavirrasta ja herätti huomiota. Muistan hämmästelleeni ja ihastelleeni kaunista ja yksinkertaista melodiaa kuultuani sen ensimmäistä kertaa radiosta. Sitä oli pysähdyttävä kuuntelemaan. Monesti vieläkin soitan Albatrossin illan päätteeksi ennen nukkumaan menoa, siihen on hyvä päättää päivä.

Tässä Albatross Peter Green with The Splinter Group -esityksenä vuodelta.

John Lennon sävelsi Albatrossin innoittamana Sun King -biisin Abbey Roadille. Suomalaisista kitaristeista Albatrossiin ovat ihastuneet ainakin Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi. Molemmat ovat esittäneet sitä keikoilla ja Pulliainen on myös levyttänyt Albatrossin vuonna 2013 albumille Esa Pulliainen C-Combo.

Maailman mies

Albatrossin menestys saattoi luoda paineita seuraavan singlen tekoon. Man of The Worldia alettiin äänittämään USA:n kiertueen aikana New Yorkissa tammikuussa 1969. Länsirannikolla oli jääty huumekoukkuun Grateful Dead seurassa. Se ehkä kuuluu tälläkin levyllä. Melodia on kaunis ja teksti surumielinen. Onnellinen ihminen ei taida tehdä tällaisia lauluja. Huumeiden lisäksi Greeniä taisi tuolloin ahdistaa myös Albatrossin mukanaan tuoma supertähteys. Ei hän halunnut olla tähti. Biisissä kuuluu jonkinmoista kyllästystä keikkaelämään ja elämään yleensä. Koskettavaltahan tämä kuulostaa.

Man of the World saksalaisesta Beat Club tv-ohjelmasta. Ohjelma on taltioitu 7.6.1969 eli samoihin aikoihin, kun single oli noussut brittien singlelistan kakkoseksi. Mustavalkokuva korostaa biisin surullista sanomaan. Jeremy Spencer ei soita levyllä, vaikka hän esiintyy tällä videolla.

Greeniä saattoi ahdistaa tuolloin myös levy-yhtiön vaihdos. Green olisi halunnut pysyä Blue Horizonilla, mutta manageri ja muu bändi halusivat vaihtaa yhtiötä ja niin tehtiinkin. Aikoinaan kuuntelin biisiä monoradiosta ja radiosta kopioidulta nauhalta. Muistelin ettei, se silloin kuulostanut niin surulliselta. Saattoi tietysti johtua siitäkin, etten ymmärtänyt tekstiä. Iso hittihän tästäkin tuli ympäri Eurooppaa. Suomessahan tällainen alakulo tehoaa aina, mutta hyvin tehosi muuallakin.

Albumiraidat

Kokoelmalle on päätynyt singlebiisien lisäksi neljä albumiraitaa. Ensimmäiseltä albumilta Peter Green's Fleetwood Mac on mukana Elmore Jamesin Shake Your Moneymaker. Siinä pääosassa on suuri Elmore-fani Jeremy Spencer. Tästä biisistä tuli yksi bändin livesuosikeista. Tuolla ensimmäisellä albumilla olikin livemeininki ja mielestänibiisi on hyvä valinta edustamaan tuota albumia tällä kokoelmalla. Monien muidenkin livesuosikki tuosta biisistä tuli, esimerkiksi Honey B & T-bonesien keikoilla olen tuota kuullut. Elmore James levytti itse biisin 1961 ja se kuuluu Rock and Roll Hall of Famen "500 Songs that Shaped Rock and Roll" -listalle.

Mr. Wonderful -albumilta on mukana kaksi biisiä Greenin bluesbiisien parhaimmistoon kuuluvat Stop Messin' Round ja Love That Burns. Itse pidän erityisesti jälkimmäisestä, tämän kokoelman päättävästä hitaasta bluesista. Christine Perfect oli jo mukana "Herra ihanan" sessioissa ja hänen tyylikkäät piano-osuutensa täydentävät erinomaisesti Greenin kitaraa ja laulua. Laulajana Green on mielestäni parhaimmillaan näissä hitaissa blueseissa. Biisi taitaa olla yksi Mick Fleetwoodin suurimmista suosikeistani bändin tuotannosta. Minustakin menee Top5:n joukkoon Greenin biiseistä.

Single: Rattlesnake Shake

Rattlesnake Shake (Reprise 0860), USA-julkaisun single-etiketti.

Shakespearelta nimensä saaneelta Then Play On -albumilta mukaan on kelpuutettu vain Rattlesnake Shake. Manageri Clifford Davis näki tässä hittipotentiaalia ja vaati julkaistavaksi sen singlenä USA:ssa. Listamenestystä ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan siitä tuli suosittu keikkabravuuri. Greenin mukaan laulu kertoon masturbaatiosta ja Mick Fleetwood on ollut tekstin inspiraationa.

Tunnelma synkkenee

Kokoelma-albumi alkaa Greenin biisien osalta tuoreimmasta päästä eli toukokuussa 1970 julkaistulla laululla The Green Manalishi (With The Two Prong Crown). Tämä oli viimeinen Greenin kirjoittama hitti Fleetwood Macille. Green oli tuossa vaiheessa pahasti koukussa LSD:hen ja vältteli muita bändin jäseniä. Laulun nimestä on useita teorioita. Green on aina väittänyt, että laulussa on kyse rahasta, jota paholainen edustaa. Green on selittänyt, että hän kirjoitti laulun huumeiden vaikutuksen alaisena kokemansa unen seurauksena. Laulun loppua kohden Greenin laulu ja kitara kuulostavat kovin tuskaiselta ja ahdistavalta, lopussa Greenin ääni kuulostaa suden ulvonnalta. Neljä ja puoli minuuttia kestävän laulun teksti on varsin lyhyt.

Now, when the day goes to sleep
And the full moon looks
The night is so black that the darkness cooks
Don't you come creepin' around
Makin' me do things I don't wanna do
Can't believe that you need my love so bad
Come sneakin' around tryin' to drive me mad
Bustin' in on my dreams
Makin' me see things I don't wanna see
'Cause you're da Green Manalishi with the two prong crown
All my tryin' is up, all your bringin' is down
Just takin' my love then slippin' away
Leavin' me here just tryin' to keep from followin' you
© BMG Rights Management
				
Single: The Green Manalishi

The Green Manalishi (Reprise K 14174), UK-julkaisun single-etiketti.

Jeremy Spencer ei taaskaan ole mukana tällä Greenin biisillä, vaikka kertomansa mukaan oli studiolla. "Hänen ajatuksensa alkoivat olla synkkiä ja negatiivisia", muisteli Jeremy Spencer jälkeenpäin ja arveli Münchenin happoviikonlopun kokemusten vaikuttaneen biisin synkkyyteen. Green itsekin myönsi myöhemmin laulun olleen omituinen. Green lähti bändistä pari viikkoa singlen ilmestymisen jälkeen ja oli käsittääkseni ilmoittanut erostaan ennen tämän biisin levyttämistä. En tiedä vaikuttiko se jotenkin lopputulokseen. Synkkyydestään huolimatta tämä on jotenkin hypnoottinen biisi. Kitara ja Green ulvovat yhdessä loppua kohden. Voisi melkein kuvitella tässä kolkuteltavan helvetin portteja. Ei kai se ihan kaukaa haettukaan ole, jos tuosta ajasta kertovat tarinat yhtään pitävät paikkaansa.

Oh Well

Seuraavana kokoelmalla kuullaan kaksiosainen Greenin sävellys Oh Well. Ensimmäinen osa on lyhyt ja nopea sähköinen blues. Kitarariffin soittaa Green ja siihen liittyy Danny Kirwan sekä basisti John McVie. Sitten seuraa lyhyt suvantovaihe, jossa kuuluu vain Fleetwoodin hiljainen lehmänkellon kilinä ja Greenin lyhyt laulu ilman säestystä, seuraavaksi b-osa ja Green laulaa toisen säkeistön ja loppuun toisto alun teemasta. Osa 1 kestää vain n. 2'20. Green soittaa siinä sähkökitaran lisäksi dobroa ja Fenderin kuusikielistä bassoa.

I can't help about the shape I'm in
I can't sing, I ain't pretty and my legs are thin
But don't ask me what I think of you
I might not give the answer that you want me to
Ooh, well
Now, when I talked to God, I knew He'd understand He said, "Stick by my side and I'll be your guiding hand But don't ask me what I think of you I might not give the answer that you want me to" Ooh, well
Single: Oh Well

Oh Well(Reprise R 27000), Hollantilaisen-julkaisun single-etiketti.

Osa 2 on tyystin toisenlainen. Siinä on vahvasti klassisen musiikin vaikutteita. Jotkut pitävät tätä osaa progenakin. Tällä kokoelmalla osa 2 on jaettu kahdelle raidalle samalla tavalla kuin singlellä alun perin. Alkuosa siitä kuullaan jo osan 1 lopussa. Green soittaa toisessa osassa lukuisia soittimia, pääosin espanjalaista akustista kitaraa, mutta välillä myös sähkökitaraa, selloa, bassoa, patarumpuja sekä orkesteri symbaaleja. Jeremy Spencer soittaa pianoa ja Greenin tyttöystävä Sandra Elsdon huilua. McVie ja Fleetwood eivät ole mukana osassa 2. Ensimmäisessä osassa tunnelma on kiihkeä, mutta jälkimmäisessä äärimmäisen rauhallinen. Jos ei tietäisi, voisi luulla singlellä soittavan kaksi ihan eri bändiä ja tavallaan niin onkin. Ensin soittaa sähköinen bluesbändi ja sitten lähes akustinen klassinen trio.

Muistan alkuun hiukan vieroksuneeni Oh Welliä juuri tuon hyvin poikkeavan kakkososan vuoksi. No nuorena olin muutenkin hiukan suvaitsemattomampi, musiikin kuuntelu oli rajoittuneempaa. En ole varma olinko kuullutkaan toista osaa ennen kuin hankin tämän kokoelman. Pituutensa takia sitä ei varmaan juuri soitettu radiossa. Bändi ei myöskään soittanut sitä keikoilla. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan koko teosta, se on hieno nimenomaan kokonaisuutena, tuo osien erilaisuus tekee kokonaisuudesta kiinnostavan.

Greenin mielestä ensimmäinen osa ei ole tärkeä, ei oikeastaan edes tarpeellinen, vaikka se hitti olikin. "Se oli vain valmistelua toista osaa varten, kakkososa on tärkeämpi", on Green todennut. Green kertoo säveltäneensä ensi kakkososan ja olisi halunnut levyllekin osat toisin päin. Hän ei olisi halunnut ykkösosaa kokoelmalevylle, ei siis tällekään.

Sudenkorento

Dragonfly äänitettiin ilmeisesti vuoden 1970 lopulla. USA:ssa sitä ei julkaistu singlenä. Englannissa julkaisu tapahtui maaliskuussa 1971 bändin USA:n kiertueen aikana. Siis saman kiertueen, jolle Peter Green vielä houkuteltiin soittamaan Jeremy Spencerin kadottua mitään sanomatta. Green ja Spencer eivät soita tällä biisillä, vaan tämä on tehty kolmikolla Danny Kirwan (kitara ja laulu), John McVie (basso) ja Mick Fleetwood (rummut). Laulun teksti on William H. Daviesin vuonna 1927 kirjoittamasta runosta "The Dragonfly". Kirwan käytti vain osan alkuperäisestä runosta ja muokkasi hiukan Daviesin tekstiä.

Single: Dragonfly

Dragonfly (Reprise 14 063), Saksa-julkaisun single-etiketti.

Laulun teksti on lyhyt, sen kaunis tarina kertoo perhosen ohikiitävästä hetkestä ihanassa puutarhassa. Kirwanin sävellyksessä ja soitossa on mielestäni itämaisia sävyjä. Peter Green on sanonut Dragonflystä: "Parasta, mitä Kirwan oli koskaan kirjoittanut, sen olisi pitänyt olla hitti". Biisi on aika tyypillistä Kirwania ja mielestäni hänen parhaitaan. Kirwan laulaa harmoniaa itsensä kanssa ja koristaa laulun tyylikkään vähäeleisesti kitarallaan. McVien ja Fleetwoodin rauhallinen herkkä komppi rytmittää keinuvaa melodiaa. Voi hyvin kuvitella perhosen hennon lennon puutarhassa. Singlen B-puolella oli Kirwanin, Fleetwoodin ja McVien yhteinen biisi The Purple Dancer. Sillä soitti myös Spencer. Tuota biisiä ei kuitenkaan kuulla tällä albumilla.

Kaihoisaa rakkauden kaipuuta

Vielä on käsittelemättä yksi biisi. Sokeri pohjalla, sillä mielestäni tämä biisi lähinnä uhkaa Albatrossin asemaa Fleetwood Macin hienoimpana tulkintana, vaikka cover onkin. Kolmantena singlenä kesällä 1968 julkaistu hidas blues Need Your Love So Bad on levyetiketissä merkitty amerikkalaisen bluesartisti Little Willie Johnin, oikealta nimeltään William Edward John, kirjoittamaksi. Wikipedian mukaan laulun kirjoitti todellisuudessa hänen veljensä Mertis John jr. BMI:n tietokannassa laulu on merkitty molempien veljesten nimiin. Little Willien originaalilla vuoden 1955 singlellä (King Records 4841) laulu on merkitty hänen itsensä kirjoittamaksi. Kukahan liekään saanut tekijänoikeuspalkkiot laulusta?

Greenin kitara soi upeasti ja voiko bluesia uskottavammin laulaa! Tätä ei voi liikaa kehua. Tämä raita on ollut pakko soittaa jokaisella albumin kuuntelukerralla uudestaan ja uudestaan. Niin nytkin. Alla olevalla videolla näkyy Danny Kirwan toisena kitaristina. Kirwan ei kuitenkaan ollut bändissä vielä, kun biisi levytettiin. Jeremy Spencer ei myöskään soita tässä. Sen sijaan Christine Perfect soittaa urkuja. Tuo vuoden 1968 single taisikin olla ensimmäinen julkaistu Fleetwood Mac levy, jolla Perfect soittaa. Tämä biisi lienee ainoita Greenin aikaisia bändin biisejä joilla kuullaan myös jousisoittimia. Jousi- ja puhallinryhmää levytyksessä johti Terry Noonan.

B.B. King totesi joskus, että Green on ainoa kitaristi, joka saa minut hikoilemaan. Tuon ymmärtää hyvin, kun tätäkin biisiä kuuntelee. Green osoittaa taas myös kykynsä laulajana. Blue Horizon julkaisi laulun singlenä sekä 1968 että 1969. Nämä olivat toisistaan poikkeavia versioita, uusintajulkaisu oli ymmärtääkseni miksattu uudelleen ja se on hieman pidempi. Noita singlejä minulla ei ole, mutta pituutensa vuoksi voisi tällä kokoelmalla kysessä olla vuoden 1969 versio.

The Pious Bird Of Good Omen -albumin vuoden 2004 cd-julkaisussa on laulusta viisi erilaista versiota. Albumin kansitekstien mukaan vuoden 1968 singleversio perustuu 15.5.1968 taltioituun ottoon 4, joka on ensimmäisen biisinä tuolla 2004 julkaistulla cd:llä. Tuo masteriksi sanottu otto on yli kuuden minuutin mittainen, joten single tai ilmeisesti nuo molemmat singleversiot on koottu ja miksattu siitä. Oton alussa Green sanoo "The blues has got me". Siltähän tämä kuullostaakin.

Single: Need Your Love So Bad

Need Your Love So Bad (Blue Horizon 57-3157), vuoden 1969 Hollantilaisen-julkaisun kansikuva.

Tuolla alkuperäisellä masterotolla kuuluu selvästi myös puhallinosuudet tai siis lähinnä tenorisaksofoni, mutta Greatest Hits -kokoelmalla kuultavalla versiolla ne on miksattu kuulumattomiin. Sama koskee kaikkia muitakin kokoelmia, jotka minulla on. The Pious Bird Of Good Omen on ainut minulla oleva albumi, jolla saksofoniosuudet voi kuulla.

Ensimmäiset versiot biisistä oli äänitetty 11.4.1968 ja 28.4. otettiin taas uusia versiota. Lopullinen master saatiin siis kasaan 15.5. Green soitti biisiin vielä uusia kitaraosuuksia 6.10. samassa sessiossa, jossa Albatross taltioitiin. Ehkä noita kitaratuplauksia käytettiin sitten vuoden 1969 singlejulkaisussa. Mutta tuo on vain oletus, varmaa tietoa en ole löytänyt.

Lopuksi

Kokonaisuutena tämä kokoelma sisältää hienon otoksen Fleetwood Macin ensimmäisten vuosien huippuhetkistä. Puuttuukko jotain? Olisin voinut nostaa mukaan ensimmäiseltä albumilta Greenin I Loved Another Womanin, Then Play Onilta Danny Kirwanin Although The Sun Is Shiningin ja Greeniltä parikin biisiä. Mutta mikä teksi niille tilaa? Ei Greatest Hitsiltä oikein mitään raski pudottaakaan. Olkoon siis noin. Yli neljäkymmentä vuotta tätä on tullut tällaisena soitettua. Kovasta kuuntelusta huolimatta levy on vielä melko hyvässä kunnossakin. Tosin olen nyt siirtänyt sisällön tietokoneelle, kun enimmäkseen kuuntelen musaa kuulokkeilla tietokoneen kovalevyltä.

25.9.2018 Rami Öystilä

Levyn tiedot

Kansikuva: Fleetwood Mac - Greatest Hits

Fleetwood Mac - Greatest Hits
CBS S 69011, CBS 1971
Tuottaja: Mike Vernon
Äänittäjä: Martin Birch (A1 to A3, B1), Mike Ross (A4 to A6, B2 to B6)
Kansi: Bob Norrington, Clifford Davis

# kappale sävel / sanat Kesto
A1 The Green Manalishi (With The Two Pronged Crown) Peter Green 4:37
A2 Oh Well - Part 1 Peter Green 3:32
A3 Oh Well - Part 2 Peter Green 5:44
A4 Shake Your Money Maker Elmore James 2:56
A5 Need Your Love So Bad Mertis John jr, Little Willie John 3:57
A6 Rattle Snake Shake Peter Green 3:32
B1 Dragonfly Danny Kirwan, W. H. Davies 2:48
B2 Black Magic Woman Peter Green 2:54
B3 Albatross Peter Green 3:10
B4 Man Of The World Peter Green 2:52
B5 Stop Messin' Around Peter Green, Clifford Adams 2:21
B6 Love That Burns Peter Green, Clifford Adams 5:05

Kahden viimeisen laulun toiseksi kirjoittajaksi on merkitty Clifford Adams, joka oli Fleetwood Macin manageri ja muutti 1969 sukunimekseen Davis. Hänet esiintyy myös joidenkin muiden Greenin biisin kirjoittajana, mutta ei ymmärtääkseni todellisuudessa ole osallistunut biisien tekoon.


Alkuperäinen etiketti: Fleetwood Mac - Greatest Hits

Alkuperäisen vuoden 1971 UK-julkaisun levyetiketti.

Alkuperäinen etiketti: Fleetwood Mac - Greatest Hits

Minun 70-luvulla hankkimani levyn etiketti.

Sopifystä löytyy saman niminen albumi, samalla kansikuvalla, mutta eri sisällöllä. Dragonflytä ei Spotifystä löydy lainkaan ja Oh Wellistä löytyy vain ensimmäisen osan liveversio, samoin Rattle Snake Shake'sta löytyy vain liveversio. Muuten albumin biisit löytyvät Spotifystä. Kokosin niistä soittolistan, kuuntele se Spotifystä:

Takakansi: Fleetwood Mac - Greatest Hits
Sisäkansi: Fleetwood Mac - Greatest Hits
Sisäkansi2: Fleetwood Mac - Greatest Hits

Kommentoi / Anna palautetta!

Mitä mieltä olit artikkelista, minkälaisia tuntemuksia nuo Fleetwood Macin biisit ovat sinussa herättäneet? Mikä on oma suosikkisi ja miksi juuri se?