Levyarvioita

Poimintoja levyjulkaisuista

Esittelyssä / arvioitavana mielenkiintoisia uusia äänitteitä tai ainakin uudehkoja tai uudelleen julkaisuja. Joistakin levyistä löytyy pidempikin tarina, kun klikkaat "lue lisää" -painiketta. "Nopeat" otsikon alla olevista löytyy vain lyhyempi arvio tältä sivulta.

Nopeat arviot
Kansikuva: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

Eri esittäjiä: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

Ensimmäiseksi suomalaiseksi kantrilevyksi nimetyn Jarno Sarjasen Nukkekoti-singlen ilmestymisestä tuli alkuvuodesta kuluneeksi 50 vuotta. Savoy-teatterissa juhlistettiin tapahtumaa mittavan esiintyjäjoukon voimin lokakuussa. Tuolloin julkaistiin Maaseutumusiikin Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt -juhla-albumi. Samalla piti julkaistaman myös kulttuuritoimittaja Suonna Konosen ja valokuvaaja Olli Nurmen saman niminen kirja. Kirjan painatus on kuitenkin viivästynyt ja se ilmestyy joulukuun puolivälissä.

Nyt kuuntelussa oleva kokoelma-albumi ei ole tavallinen suurimpien hittien kooste, ei ollenkaan. Useimmat tunnetuimmat kantribiisit ja tähdet puuttuvat tältä kokoelmalta ja nehän löytyvät jo useimpien kokoelmista entuudestaan. Tämä kooste tarjoaa sen sijaan otoksia pienempien levy-yhtiöiden katalookeista ja omakustanteina julkaistua vaihtoehtomusiikkia hyvin monenlaisilta artisteilta tai bändeiltä. Useampikin esitys oli minulle ennen kuulematon ja niin muillekin. Levy sisältää nimittäin monta juuri tätä levyä varten tai muuten hiljattain äänitettyä esitystä. Siltäkin osin levy poikkeaa useimmista juhlakoosteista ja tarjoaa hienon tilaisuuden laajentaa suomikantrin tuntemustaan.

Levyn nimikappaleet on julkaistu alun perin 1988, mutta nyt ne kuullaan uusina versioina. Freud Marx Engels & Jungin Takamehtien mekatähtiä -albumin Mystisen metsätyömiehen uudelleen levytys liittyy ympäristöjärjestöjen käynnistämään kansalaisaloitteeseen, jonka tavoitteena on laki avohakkuiden lopettamiseksi valtion metsissä. Biisi julkaistiin tämän albumin lisäksi singlenä, jota jaettiin kansalaisaloitteen allekirjoittajille. Pekka Myllykosken sijaan biisin laulaa nyt iso joukko avohakkuita vastustavia kantriartisteja. Keskikalja-cowboy puolestaan on yksi Jarno Sarjasen tunnetuimpia lauluja. Nyt se kuullaan Dortmunderin eli Tapsa Kojon ja Marko Ahon hieman roisimpana tulkintana.

Levyn kannessa sisällön kerrotaan olevan "poimintoja suomikantrin puolivuosisataisesta historiasta, tästä päivästä ja tulevaisuudestakin". Albumin tarjoama otos suomikantrista ei kuitenkaan ole ajallisesti kovin edustava. Mukana on toki tuo historiallinen Kari Kuuvan Nukkekoti, mutta sekin kuullaan tuoreena Kononen & Pajukallio -duon esityksenä. Albumin vanhin taltiointi taitaa olla Tarja Merivirran versio Dolly Partonin Jolenesta, muuta biisit lienee taltioitu tällä vuosituhannella.

Virkistävä katsaus tämä silti on. Hyvä osoitus siitä miten monenlaista kantria tai ainakin kantrahtavaa musiikkia eri puolilla maatamme lauletaan ja soitetaan. Eikähän kantri rajoja tunne, tälläkin levyllä kuullaan parissa biisissä aitoja amerikkalaisia kantrimuusikoita. Hieno oivallisuus levyn koostajalta.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen mieleen parhaiten jäivät edellä mainittujen lisäksi Savoyn konsertissakin säväyttäneen Kari Mäkisen ja Doc Watsonin Beaumont Rag, Kapa Ahosen sooloversio Balladi Seilin saaresta, Forssassa livenäkin kuulemani Hipp’n’Atten kantriveteraaneja kunnioittava Poika Vorssanmaan. Entuudestaan tutuista esityksistä vaikutuksen edelleen tekevät Tarja Merivirran hieno versio Dolly Partonin Jolenesta, Riikka Rauhalan & Katja Härkinin Froikkari-tribuutti Viileää viiniä (ja lämmin kesäyö), yksi suomikantrin klassikoista eli Takkulan baari Jussi Raittisen ja Huojuvan ladon esityksenä ja erityisesti Pekka Myllykosken erittäin koskettava Kantripaskaa-tulkinta. Löytyihän levyltä yksi hieno western swing -kipalekin.

Nopeat arviot
Kansikuva: Juurevaa joulua

Eri esittäjiä: Juurevaa joulua

Heti on tunnustettava, etten ole erityisemmin joululaulujen ystävä. Yksi vuosi kaupassa töissä ja kahdeksan tuntia joululauluja reilun kuukauden ajan synnytti jonkinlaisen allergian joululauluille. Sen jälkeen olen kuunnellut niitä hyvin valikoiden. Useimmat joululevyt kuulostavat pakkopullalta, jokaisen artistinhan kuuluu, jossain vaiheessa sellainen tehdä. John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ja Elviksen 50-luvun joulualbumi ovat perinteisesti kuuluneet jouluuni.

Turenki Records on purkittanut suuren artistijoukkonsa voimin Juurevaa joulua. Sain viime levyn viikonlopun Forssan matkan yhteydessä. Kansitekstien mukaan levy vaikutti lupaavalta, hyviä artisteja ja erinomainen bändi. Levyn biisit taitavat olla ihan uutta tuotantoa, tätä levyä varten tehtyjä. Ainakaan yhtään entuudestaan tuttua biisiä en bongannut. Siispä levy kuunteluun, antaa joulun tulla!

Muutaman kuuntelukerran jälkeen tätä kyllä voi suositella juurimusiikin ystävien ja miksei muidenkin joulun ja sen odotuksen tunnelmiin. Tuotantotrio Olli ja Janne Haavisto sekä Tuomas Metsberg on loihtineet upeita musiikillisia tunnelmia, he ovat myös soittaneet Pekka Gröhnin kanssa laulujen tyylikkäät taustat, täydet pisteet niistä! Tässä vielä muutamia poimintoja levyn biiseistä.

Jere & The Universen laulusolistina tutuksi tulleen Jere Ijäksen Hiljaista lunta on hyvin sympaattinen laulu, jouluvalot keventävät askeleita ja saa muistot mieleen ja kaupunkiin sataa hiljaista lunta. Bändi tukee hienosti Ijäksen laulua, Olli Haaviston dobro ja steel tuovat hiukan haikeaa tunnelmaa. Laura Sippolan Lumienkeleitä jatkaa myös haikeissa tunnelmissa, ei ihan tavallinen joululaulu. Kertooko tämä yksinhuoltajan joulusta, kun lapset ovat mummolassa ja äiti tekee lumienkeleitä umpihankeen keskellä hakattua metsäaukeaa. Kuusi on parempi metsässä kuin hakattuna sisällä. Tämä on selvästi vaihtoehtoinen joululaulu, jolle varmasti löytyy kuulijansa.

Taksikuskin joulu edustaa myös tavanomaisesta joululauluperinteestä poikkeavaa lyriikkaa. Taksikuskin joulu on pimeä, musta, kiireetön ja yksinäinen. Marko Haavisto kuulostaa tutulta Marko Haavistolta. Markon lauluissa ei yleensäkään liidellä onnen kukkuloilla, ei tälläkään kertaa. Korutonta tunnelmaa korostaa yksinkertainen tausta, Markon kitaran ohella soi vain Haaviston dobro. Virkistävän erilainen joululaulu!

Vesa Anttilan ja Topi Salmen Jussi Raittiselle kirjoittama On joulupukki aika rock'n'roll on aika perinteisen oloinen rock'n'roll-joululaulu. Hyvinhän Jussi tämän lajin taitaa. Pablon laulaman Poika ja mummo biisin melodia kuulostaa jotenkin tutulta. Ehkä perinteisin joululaulu soundimaailmaltaan, etenkin kertsin osalta. Aika perinteisistä aineksista on myös teksti. Jos taksikuskin joulu oli musta, niin nyt maa on valkoista valkoisempi. Tässä on hittiaineksia, mutta minulle biisi tuo liikaa mieleeni setäni marketissa viettämäni joulukaupan päivien joululaulut.

Tuottelias Esa Eloranta on tehnyt levylle kaksi laulua. Esan itsensä esittämä Jouluni ja aivan kuin mittatilauksena Matti Eskolle tehty Yhtä joulua. Eskon tulkinta vetää minulta pidemmän korren. Vaikka laulussa on toisaalta kaikki jouluiset asiat, melkein voisi sanoa kliseet, kuuntelee tätä hyvin mielellään. Matti Eskon tulkinta on enemmän kuin vakuuttava. Bändi soittaa upeasti, Pekka Grönin urut, Tuomas Metsbergin kitara ja Haaviston steel luovat kauniita kuviota hillitysti keinuvan kompin päälle. Tämä on täysosuma!

Lopuksi sataa lumihiutaleita Jani Jalkasen sadattelemana. Vuorossa on siis valkean joulun ylistys eli aika perinteisessä aihepiirissä Topi Salmen tekstissä liikutaan. Bändi loihtii Jalkasen sävellyksestä lumoavan keitoksen ja laulu on parasta mitä Jani Jalkaselta olen kuullut. Tässä on jotain samanlaista tyylikkyyttä kuin Samuli Edelmanin joululauluissa, joita vaimoni soittaa pipareita paistaessaan.

Nopeat arviot
Kansikuva: Orpolapsi kiurun

Ville Valo & Agents: Orpolapsi kiurun

Rauli "Badding" Somerjoki alkaa olla pyhä asia monille suomalaisille. Itselleni Badding laulaa Paratiisia aina, kun vaimoni soittaa puhelimellaan minulle. Aika pyhä asia Rauli taitaa olla myös Esa Pulliaiselle, joka on kaivanut kaapeistaan Baddingin hänellä lähettämiä demokasetteja. Kolme vuotta kasetit olivat odottaneet Pulliaisen työpöydällä, ennen kuin hän raaski koskea niihin.

Esan kertoman mukaan Ville Valo tuli ensimmäisenä mieleen, kun hän mietti solistia aiemmin julkaisemattomille Baddingin lauluille. Parikymmentä vuotta sitten Ville Valo lauloi viimeksi Agentsien solistina Baddingin lauluja suomalaiset valloittaneessa ja Agentsin uuteen valtavaan suosioon nostaneessa Laulava sydän tv-ohjelmassa. Silloin Ville esitti Baddingin tunnetuimpia lauluja mm. tuon puhelimessani soivan Paratiisin.

Nyt käsittelyssä on Baddingin tuntematonta tuotantoa, Esan lisäksi niitä eivät muut liene aiemmin kuulleet. Ensi singlenä on nyt kuultavissa Orpolapsi kiurun. Tunnustan, etten ole kuunnellut juuri lainkaan HIM:ä. Ainut kappale, jonka muistan heiltä on alkuaikojen Join Me. Kuuntelin nyt vertailun vuoksi Spotifystä Villeä HIM:n levyiltä. Aika suurelta kuulostaa ero on HIM:n ja Agensien solistina laulavan Ville Valon välillä. HIM:n levyillä Ville Valon ääni kuulostaa hiukan ahdistuneelta ja tuskaiselta, tosin kuuntelin vain muutamia kappaleita eri levyiltä. Ystäväni Suonna Kononen twiittasi, että tässä biisissä Valon äänessä on odottamatonta valoisuutta. Tuo onkin hyvä ilmaus sille, miten itsekin koin. Villen aloittaessa laulun "Lamppu palaa ikkunassa..." tuli heti mielleyhtymän toiseen Badding-tulkkiin Marko Haavistoon. Hänkin on hyvin päässyt sisään Baddingin lauluihin ja niiden sanomaan.

Useampaan kertaan kuultani hämmästelen Valon laulua. Kuulostaa kuin hän olisi ikänsä laulanut tällaisia lauluja, ehkä onkin, ei vaan ole juurikaan levyttänyt. Muistelen hänen jossakin haastattelussa aikoja sitten sanoneen, aikovansa ryhtyä iskelmälaulajaksi lopetettuaan HIM:n. Laulu tuntuu istuvan hänelle hienosti ja ääni kuulostaa upealta. Hän tuntuu olevan oma itsensä, ja on sisältänyt Baddingin tekstin pyrkimättä olemaan Badding. Kuuntelin muutaman biisin lisää HIM:ä ja vahvistui käsitykseni Villen monipuolisuudesta laulajana. Hän pystyy uskottavasti esittämään näin erilaista musiikkia.

Agentsia ja myös Raulia on tullut kuunneltua hyvinkin paljon. Eikä tämä siltä pohjalta yllätä. Hiukan tulee tunnelma kuin olisin kuullut tämän ennenkin. Sanoin hiukan, enkä sano tätä mitenkään pahalla. Agentsien soundi tuo aina turvallisen olon. Jos johonkin maailmassa voi luottaa, niin Esa Pulliaiseen! Tälläkin kertaa erittäin laadukasta työtä. Esa on sovittanut biisin jälleen maltilla, turhia koristeita ei ole, mutta "kakku" on silti kaunis ja maukas. Soitto kuulostaa enemmän tämän päivän Agentsilta, ei niinkään siltä bändiltä, joka aikoinaan säesti Somerjokea. Hyvä juttu sekin. Raulin sävelmä on saanut arvoisensa, tähän päivään istutetut puitteet. Mielenkiinnolla odottelen jatkoa.

En voi kuvitella kenenkään muun kirjoittavan tuollaista tekstiä. Rauli oli niin omanlainen laulujen kirjoittaja. Sykähdyttävää on kuulla Raulin omaan ääntä. Hiukan mietityttää sen käyttö, mutta tuo se lisää autenttisuutta ja koskettavuutta levylle. Ehkä se tämän kerran käy.

Lamppu palaa ikkunassa pitkin pitkää yötä,
minä valvon hämärässä murheitteni myötä.
joskus kuulen pihalta niin oudon äänen viulun, 
on kuin laulais koditonna orpolapsi kiurun.
Nopeat arviot
Kansikuva: Adiós

Glen Campbell: Adiós

Glen Campbellin jäähyväisalbumi on äänitetty vuosien 2012 - 2013 aikana hänen olleessaan jo vakavasti sairaana. Alzheimer lannisti lopulta hienon artistin viime vuoden elokuussa. Albumi ilmestyi hieman ennen Campbellin kuolemaa, mutta sain sen hankittua vasta nyt. Levyn tuotti Campbellin pitkäaikainen ystävä Carl Jackson, suosittu kantriartisti hänkin. Campbell on laulanut levyn lauluja konserteissaan, mutta ei ilmeisesti ole levyttänyt niitä aiemmin.

Levyn avaa Fred Nail kirjoittama, Harry Nilssonin läpimurtohitti Everybody's Talkin'. Avauksesta alkaen voi todeta Campbellin lauluäänen olevan erinomaisessa kunnossa sairaudesta huolimatta. Vuosien 2010 - 2012 jäähyväiskiertueella Campbell soitti vielä kitaraa. Nyt sairaus on kuitenkin vaatinut veronsa, eikä Campbell enää soita itse kitaraa.

Nuorenahan Campbell tunnettiin alkuaan nimenomaan kitaransoittotaidostaan. Hän oli yksi Wrecking Crew nimellä tunnetuista länsirannikon studiomuusikoiden huippuista. 60-luvulla Campbell soitti mm. Ricky Nelsonin, Nat King Colen, Frank Sinatran, Monkeesien ja Elviksen levyillä. Campbellin soittoa kuullaan myös Beach Boysien levyillä ja Brian Wilsonin lopetettua keikkailun, korvasi Glen hänet myös Beach Boysien keikkakokoonpanossa.

Jimmy Webb tunnetaan säveltäjänä nimenomaan Glen Campbellille tehtyjen hienojen biisien ansiosta. Tälläkin levyllä kuullaan neljä Webbin sävellystä. Näistä koskettavimpia on Postcard From Paris, joka saa melkein kyyneleet silmiin, kun Glenin lapset Ashley, Gal ja Shannon laulavat taustakuorossa haikeasti I wish you were here. Jo omaakin uraa luonut Ashley Campbell soittaa levyllä myös banjoa.

Willie Nelsonin upeaa Funny How Time Slips Awaytä ovat jo monet artistit versioineet. Glen Campbell on saanut säveltäjän laulukumppanikseen ja jälki on aivan uskomaton. Loistavien lauluosuuksien lisäksi suuri ansio lopputuloksesta kuuluu myös Carl Jacksonin kokoamille muusikoille. Olen kuullut tästä laulusta lukemattomia hienoja versioita, mutta tämä peittoaa kyllä kaikki aiemmin kuulemani. Vaikea kuvitella miten tämän enää pistää paremmaksi. Laulu sopii erinomaisesti jäähyväisalbumille.

Carl Jacksonin Arkansas Farmboy on kuin kirjoitettu Arkansissa puuvillapellon laitaan, 12 lapsisen maanviljelijäperheen seitsemäntenä poikana syntyneelle Campbellille. En tiedä onko tekstiä muokattu tätä levyä varten, hyvin tämä laulu istuu Campbellin suuhun. Tosin olipa teksti mikä tahansa Campbell tuntuu aina löytävän biisin ytimen ja ymmärtävän tarkoin jokaisen laulamansa sanana, siksi vakuuttavaa hänen tulkintansa on.

Hieno on myös tulkinta Dylanin Don't Think Twice, It's All Right -biisistä. Siitäkin on olemassa ennestään lukematon määrä hienoja tulkintoja Elvistä myöten. Samoin on Dickey Leen laulusta She Thinks I Still Care. Viime mainitussa loistaa Glenin ohella viulisti Aubrey Haynie. Hatun noston ansaitsee myös pianisti Catherine Marx ja steel-kitaristi Mike Johnson.

Albumin päättää Jimmy Webbin nimenomaan tätä levyä varten kirjoittama Adiós. Sillä Glen jättää akustisen kitaran, basson, pianon ja rumpujen vähäeleisellä säestyksellä jäähyväiset kuulijoilleen. And I'll miss the blood red sunset, But I'll miss you the most laulaa Glen Campbell. Niin myös monet musiikin ystävät kaipaavat häntä.

Nopeat arviot
Kansikuva: Singing Bowl

Cane Vuorjoki: Singing Bowl

Törmäsin ensimmäisiä kertoja Kiteeltä lähtöisin olevaan Hannu "Cane" Vuorjokeen muistaakseni joskus 90-luvulla hänen toimiessaan katusoittajana Joensuussa. Jo silloin piti pysähtyä kuuntelemaan nuorta soittajaa. Sittemmin olen kuullut Canea ainakin Sonic Rain, Roots Remedy, North Karelian Allstars ja Echo & Cane -kokoonpanoissa. Tämän levyn hankin viimeisimmällä Joensuun reissullani Levy-Eskoista Suonna Konoselta saamani vinkin perusteella.

Cane on minusta aina ollut omaleimaisimpia Pohjois-Karjalan muusikoista. Hänen kitarastaan on irronnut monelaista musiikkia; bluesia, folkia, progea ja väliin aika psykedeelisiäkin sävyjä. Monia sävyjä löytyy "Laulavalta maljaltakin", noiden edellä kerrottujen lisäksi on mukana vahvasti etnisiä piirteitä. Mieleyhtymiä syntyy moniin suuntiin; Intiaan, Espanjaan, Irlantiin, Afrikkaan. Voisi myös kuvitalla Canen saaneen vaikutteita Led Zeppeliniltä. Vahvimmin levyn biiseistä nousee esiin Intialaisesta mytologiasta ammentatava voimabiisi Shakti Mama. Biisillä on mukana lähes parinkymmenen hengen kuoro, mukana mm. Eero Raittinen, Pekka Gröhn ja Paleface. Biisit ovat Canen itsensä tekemiä, osa ilmeisesti on ollut olemassa jo kauemman aikaa. Cane soittaa levyllä kitaran ohella myös monia muita instrumentteja.

Cane kertoo levyn olevan teema-albumi, joka tarkastelee erilaisista näkökulmista mm. yksilön asemaa pienenä osasena ihmiskunnan kokonaisuudessa ja ohikiitävänä ilmentymänä ajan virrassa sekä ykseyden ja erillisyyden välistä dynamiikkaa niin yksilöiden kuin kulttuurien välillä. Levy on kokonaisvaltainen taideteos, johon kuuluu myös värikkään visuaalisen ilmeen sisältävä kansivihkonen. Siihen painettujen laulujen sanojen yhteydessä on kirjallisia viitteitä mm. Mark Twainiin, Jim Morrisoniin, Johann Wolfgang von Goetheen ja Kurt Vonnugutiin. Tämä on niitä levyjä, jotka pitää hankkia fyysisesti.

Kuuntele Shakti Mama Youtubesta:

Kansikuva: Unioninkatu 45

Jussi & The Boys: Unioninkatu 45

Edellinen Jussi & The Boys albumi kantoi nimeä Kerran vielä, pojat!. Nimen perusteella saattoi enteillä sen tarkoittavan viimeistä Jussi & The Boys -albumia. Silloisen kokoonpanon viimeiseksi se jäikin. Unioninkatu 45 on nykyisen Jussi & The Boys yhtyeen odotettu ensi albumi. Hiukan elämänkertahenkeä on tällä albumilla, saa nähdä enteileekö se jotain. Pitkäsoittoja kuustoista, sinkkuja enemmän, kerran vielä tullaan me ylpeän studioon, spotit silmiini ei loista enää, sen mä ymmärrän, laulaa Jussi levyllä ja toisessa laulussa: Olkoon niin taikka näin, joko kuolen tai en, tämä silti on varmaa, olen kiitollinen. Toisaalta samassa laulussa sanotaan: Jos näin hyvin jatkuu, niin jatkukoon vaan, myös huonommat päivät mä pystyn tunnistamaan.

Boysseja vahvistaa levyllä monipuolinen joukko lahjakkaita muusikoita. Levy onkin musiikillisesti selvästi moni-ilmeisempi kokonaisuus kuin edellinen albumi. Iso kiitos tästä moni-ilmeisyydestä kuuluu varmaan myös tuoreimmalle Boys-muusikolle Tuomas Metsbergille, joka on tuottanut levyn Haaviston Jannen kanssa. Tuomas vastaa myös tyylikkäistä sovituksista. Hienosti soundia täydentää Laura Airolan sovittamat jousiosuudet, mm. avausraidalla Kun saavun Ouluun ja Matti Johannes Koivun myös niin kauniilla Ilman sinua biisillä. Tuomaksen viehtymys kantriin kuuluu myös selvästi levyllä ja se on hienoa. Olenkin kaivannut Jussilta enemmän tällaista kantrimeininkiä. Toki levyltä löytyy myös rock'n'rollia ja rhythm'n'bluesia, kuten Jussilta voi odottaa.

Ennakkotietojen pohjalta, levyä kuulematta ihmettelin hieman biisivalintoja, miksi Jussi halusi levyttää uudelleen juuri nuo aiemmin itse tai Eeron kanssa levyttämänsä laulut. Levyn muutamaan kertaan kuunneltuani en enää niin ihmettele. Vaikkei Jussin ääni soi nyt kuultavilla versioilla enää niin vahvana kuin esimerkiksi vuoden 1975 versiolla Hallelujaa häntä rakastan biisistä, on tulkinnoissa nyt kokemuksen tuomaa herkkyyttä. Jotenkin nämä laulut luovat jonkinlaista kaarta koko Jussin urasta, tai pitäisikö mieluummin sanoa, tuokiokuvia siitä - eihän noin pitkää uraa 43 minuttiin saa tiivistettyä. Hiukan haikea tunnelma minulle jäi kuuntelusession jälkeen. Jos tämä jää viimeiseksi Jussi & The Boys -levyksi, onpahan huikea lopetus!


Nopeat arviot
Kansikuva: Yhtä onnellinen

Jussi & The Boys: Yhtä onnellinen / Jokseenkin hyvin vaatimaton mies

Jussi Raittinen saavuttaa syyskuussa kunnioitettavan 75-vuoden iän, siitä lähes 60-vuotta on mennyt musiikkia tehden! Juhlan kunniaksi on tulossa uusi albumi, Unioinkatu 45 julkaistaan 24.8. Turenki Records julkaisi singlenä pari albumin biisiä, jotka edustavat Jussi & The Boysin sekä kantri- että rock'n'roll-ilmettä. Julkaisu on nykyisen The Boys kokoonpanon ensimmäinen. Tuotteliaan biisinikkarin, Esa Elorannan kynästä on kovasti Glen Campbellin tuotannon mieleen tuova Melkein onnellinen, kaunis kantriballadi. Haaviston Olli ja jousiryhmä tuovat lisäilmettä biisiin. Tuomas Metsberg on hyvä vahvistus bändille. Unioninkatu 45:stä on selvästi tulossa edellisä Boys-albumeita moni-ilmeisempi.

Toisen biisin tekijöinä ovat entinen Boys-muusikko Vesa Anttila ja Turenki Recordsin pomomies Topi Salmi. Jokseenkin hyvin vaatimaton mies on The Boys -perinteen mukainen rokkiralli. Samalla biisissä, on selvästi omaelämänkerrallisia sävyjä, eli biisi on selvästi tehty Jussille. "Kerran vielä tullaan me ylpeänä studioon", laulaa Jussi. Pitkän uran tilitystä on kuultavissa myös Elorannan kirjoittamassa biisissä. Ei kai Unioninkatu 45 kuitenkaan Jussi & The Boys'n testamentiksi jää? Voisi ainakin kuvitella, että sinkun biiseistä tulee keikkasetin vakiokalustoa ja keikkoja bändillä näyttää riittävän. Lokakuussa on sitten vuorossa juhlakonsertti.

Lue ennakkotiedot Unioninkatu 45-albumista täältä.

Kansikuva: Shakin All Over

Esa Pulliainen & C-Combo: Shakin All Over

Esa Pulliaisen levytykset ovat aina odotettuja tapauksia, olipa kyse Agents-tuotoksista tai muusta. Nyt on vuorossa Esan ja C-Comboksi ristityn kokoonpanon kolmas albumi. Levyn aloittaa tuttuakin tutumpi Johnny Kidd & the Pirates hittibiisi Shakin All Over. Uskomattoman komea aloitus onkin. Varsin monihan tätä on aiemminkin levyttänyt, mutta Pulliaisen versio on kyllä parhaita kuulemiani. Voisi kuvitella, että biisiä ja kokoa levyäkin on työstetty hartaudelle, mutta silti tästä välittyy rento-ote.

Upeasti levy jatkuukin. Canyon, Wheels ja Blue Moon surf-sävyineen tuovat mieleen Laika & Cosmonautsin, kyllä Pulliaisen silti tunnistaa. Aivan kuin välillä kuuluisi välähdyksiä ulkoarvaruudesta. Soundimaailma tällä levyllä on monipuolisempaa kuin Agentsien viimeisillä levyillä. Pulliainen on tyylitaituri, eikä sorru liikaan kikkailuun. Hienoja, pieniä nyansseja löytyy taitavasti sijoitettuna. Jokaisella kuuntelukerralla löytää uusia yksityiskohtia.


Nopeat arviot
Both Sides of the Sky

Jimi Hendrix: Both Sides of the Sky

Jimi Hendrix ei ehtinyt eläessään tehdä omissa nimissää kovin montaa albumia. Kuoleman jälkeen niitä on sitten tullut moninkertainen määrä, eikä loppua näy. Discogs-tietokannasta löytyy jo kaikkiaan 644 julkaisua. Hendrixin perikunta on yrittänyt saada bootleg-julkaisijat kuriin ja perustanut julkaisuja varten Experience Hendrix -levymerkin, joka on nyt julkaissut yhdessä Legacy Recordingsin kanssa jälleen uuden Hendrixin ennen julkaisematonta studio-materiaalia nimellä Both Sides of the Sky.

Both Sides of the Sky on kolmas osa albumi-trilogiassa, jonka aloitti Valleys of Neptune vuonna 2010, ja jota jatkoi People, Hell & Angels vuonna 2013. Levyn kansivihkon mukaan tarkoituksena on julkaista suvun Hendrix-arkiston parhaat ja merkittävimmät uudenveroiset studio-äänitteet. Tuo siis vihjaa, että arkistoa riittää vielä. Tuleeko seuraavaksi parhaat palat vähemmän merkittävistä stuodionauhoituksista!

No paljon huonompiakin julkaisuja Hendrixiltä on julkaistu. Levyn materiaali on äänitetty tammikuun 1968 ja helmikuun 1970 välisenä aikana New Yorkissa sijainneissa Record Plant ja Electric Lady studioissa. Hendrix rakennutti Electric Lady studion vuonna 1970 ja ehti käyttää sitä vain kymmenkunta viikkoa ennen varhaista kuolemaansa.

Suurin osa biiseistä on Hendrixin omaa tuotantoa. Neljä lainabiisiä on joukossa. Vahvasti bluessävyisen albumin aloittaa moneen kertaan versioitu Muddy Watersin Mannish Boy. Jo tämä aloitusbiisi osoittaa, ettei Hendrix jäljittele ketään, vaan heittää ilmoille ihan omin takeisen tulkinnan niin kitaristina kuin laulajana. Toiselta bluesmieheltä, Guitar Slimiltä on Things I Used to Do, jolla toisena kitaristina kuullaan Johnny Winteriä. Läheskään kaikki raidat eivät kuitenkaan ole ennen julkaisemattomia. Niitä on ilmeisesti vain viisi, muita on kierrätetty jo eri julkaisuilla.

Vaikea sanoa onko vanhoja nauhoituksia "tuunattu" kuinka paljin jälkeen päin. Aidon tuntuinen oman aikansa saundi niissä tuntuu kuitenkin olevan. Hendrix kaivaa tutuistakin biiseistä jotain uutta esille, Hendrix oli niitä muusikoita, joka ei toistanut itseään, sävellykset syntyivät improvisoiden. Kuten Hasse Walli kerran totesi, "Hendristä ei koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tulee".

Stephen Stills laulaa oman biisinsä $20 Fine ja Joni Mitchellin Woodstockin ja soittaa myös urkuja niissä. Stillsin lauluääni ei jotenkin ole koskaan hirvesti minua miellyttänyt. Tällä kertaa se istuu hyvin etenkin tuohon omaan biisiinsä ja Stillsin urkujen ja Henkan kitaran rosoinen vuoropuhelu toimii.

Georgia blues on myös helmällisen yhteistyön helmiä. Georgiasta kotoisin oleva Lonnie Youngblood on oiva solisti tälle biisille, Hendrix piiskaa häntä kitarallaan aina vaan hurjempaan menoon. Youngblood koristelee biisiä vielä saksofonilla. Biisi onkin yksi albumin kohokohdista. Viimeinen biisi Cherokee Mist on pitkä psykedeelinen instrumentaali, jossa Hendrix kuljettaa melodiaa vallattomasti pitkin mielikuvitusmaailmaansa. Albumin biisit eivät kuulosta kaikin osin kovin viimeistellyiltä, mutta tarviseeko kuulostakaan?

Katson julkaisun tiedot Discogs-tietokannasta

Nopeat arviot
Kansikuva: Concert for George

Eri esittäjiä: Concert for George

George Harrison olisi täyttänyt 75 vuotta 23.2.2018. Tämän kunniaksi perikunta julkaisi uudelleen Georgen muistokonsertin useassa eri formaatissa. Ensimmäistä kertaa musiikki julkaistiin myös vinyylialbumina, tai tarvittiin peräti neljä lp-levyä, jotta koko konsertin aineisto saatiin mukaan. Nyt tosiaan kuullaan levyllä ensimmäistä kertaa konsertin kaikki musiikkiesitykset. Aiempaan cd-julkaisuun verrattuna mukana on nyt kaksi Monty Python -ryhmän esitystä sekä Sam Brownin laulama Horse To The Water.

Niidenkin, jotka vähättelevät Harrisonia lauluntekijänä, kannattaa tutustua albumiin. Georgen ystävät esittävät ison joukon hänen upeita laulujaan. Hienojen biisejä konsertissa esitti suuri joukko loistavia muusikoita, monia heistä on kuultu myös Georgen levyillä ja keikkakokoonpanoissa. Mukana ovat tietysti myös elossa olevat beatlet Paul ja Ringo sekä Georgen Dhani-poika. Konsertin musiikillisena johtajana toimi odotetusti Eric Clapton, yksi Georgen parhaimmista ystävistä.

Monien onnistuneiden tulkintojen joukosta positiivisimpana yllätyksinä nousevat esille Joe Brownin laulutulkinnat, upea on myös Paul McCartneyn tulkinta All Things Must Pass -biisistä ja Claptonin While My Guitar Gently Weepsistä. Claptonhan soitti soolo-osuudet tähän biisiin jo Beatlesien levyllä. Väkevän tulkinnan My Sweet Lordista esittää Billy Preston, toinen jo Beatlesienkin levyillä vieraillut muusikko. Alkupuolen helmiä on Procol Harumin Gary Brookerin esittämä Old Brown Shoe, joka videotaltioinnissa kuullaan uudelleen lopputekstien aikana. Suosikkejani on myös Jeff Lynnen versio Give Me Lovesta. Kitaristeja lavalla vilisee ainakin kymmenkunta, Claptonin ohella kannattaa huomioida Marc Mannin Harrisonin tyylin mukainen slide-kitarointi. Konsertista henkii todella suuri kunnioitus Georgea ja hänen tuotantoaan kohtaan.

Vinyylipainoksen lisäksi konsertti on saatavina myös tupla-cd:nä, tupla-cd:n ja blu-rayn yhdistelmänä. Katson vinyylijulkaisun tiedot Discogs-tietokannasta


Kansikuva: I've Got Five Dollars and it's Saturday Night

Luxury Liner: I've Got Five Dollars and it's Saturday Night

Harmittavasti missasin joulukuisen Lurury Liner -bändin levynjulkaisukeikan Sellosalissa. Tätä tyylikkäästi ja vankalla ammattitaidolla kantria esittävää suomalaisbändiä olisi mielellään kuunnellut livenä. Kuuntelussa on nyt bändin toinen joulukuussa 2017 ilmestynyt studioalbumi. Turenki Records julkaisi levyn alun perin vain vinyylinä, mutta kovan kysynnän johdosta tulossa on myös cd-versio.

Levyn aloittaa Tammy Wynetten hitti Your Good Girl's Gonna Go Bad vuodelta 1967. Levyn ensimmäinen puolisko on muutenkin enemmän tai vähemmän tunnettuja cover-biisejä useilta eri vuosikymmeniltä. Vanhin laulu taitaa olla Ted Daffinin kirjoittama albumin nimibiisi, jonka Faron Young levytti jo 1956. Tunnetuin ja eniten versioitu näistä lienee Kris Kristoffersonin Help Me Make It Through The Night. Haaviston Ollin steel soi tässäkin biisissä tyylikkäästi.


Kansikuva: Luxury Liner

Emmylou Harris: Luxury Liner

Oli pakko ottaa samalla pitkästä aikaa kuunteluun myös Emmyloun Luxury Liner albumi. Minulla on siitä kolme versiota, vinyylinä vuoden 1977 englantilainen painos, ensimmäinen cd-julkaisu vuodelta 1999 ja remasteroitu versio vuodelta 2004. Viimemainitulla on kaksi bonuskappaletta: Me And Willie ja Night Flyer. Vaikea sanoa onko tämä Emmyloun paras levy, ainakin yksi parhaista.

Emmylou Harris oli laulanut ja soittanut 70-luvun alussa Gram Parsonsin bändissä. Keith Ricrhardsin huumekaveri Parsons kuoli syyskuussa 1973 huumeiden yliannostukseen. Tämän jälkeen Emmylou kokosi oman bändinsä, joka sai nimekseen The Hot Band. Bändi koostui osin Parsonsin kanssa soittaneista muusikoista, kitarassa James Burton, Albert Lee ja Rodney Crowell, koskettimissa Glen D. Hardin, rummuissa John Ware, pedal steeliä soitti Hank DeVito, viulua Ricky Skaggs ja bassoa Emory Gordy.


Kansikuva: I Walk The Line

Chisu / Honey B & T-Bones: I Walk the Line

Chisu versioi uudella sinkullaan Johnny Cashin alkuaikojen huippuhitin I Walk the Live. Äänitys on tehty jo 2010, mutta kappale julkaistiin vasta nyt, kun se soi Simo Halisen ohjaamassa elokuvassa Kääntöpiste. Verrokiksi kaivoin arkistoistani Honey B & T-Bones -yhtyeen versiot samasta laulusta.

Honey B. T-Bones'lta löysin yllättäen kolmekin versiota laulusta. 2011 ilmestyneellä Walking Witness -albumilla kuultiin sähköinen versio ja samaan aikaan ilmestyneellä Guru Demon EP:llä akustinen versio. Mutta jo 2002 ilmestyneellä eri Johnny Cash -tribuutilla Cash Only albumilla kuultiin myös akustinen versio laulusta. Ensin luulin näitä versioita samaksi, mutta eiväthän ne olekaan. Molemmat versiot ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta on niissä kuitenkin selvät erot. Cash Only albumilla Petri Räisänen vastaa kuiskaavasta taustalaulusta, kun Guru Demon versiolla Aija Puurtinen hoitaa ne ilmeisesti itse. Lisäksi Cash Only versiolla Haaviston Olli soittaa pedal steeliä.

Nopeat arviot
Kansikuva: Ruins

First Aid Kit: Ruins

Ruotsalaissiskosten Johanna ja Klara Söderbergin muodostama folk & country duo First Aid Kid on edennyt hyvin urallaan. Esikois EP-julkaisusta on jo kymmen vuotta ja bändi on siirtynyt ruotsalaiselta levy-yhtiöltä englantilaisen Wichitan kautta Sony Musicin Columbia-levymerkille ja kansainväliseen jakeluun. Edellinen albumi Stay Gold menestyi jo hienosti maailmalla ja Ruins näyttää jatkavan samaan tapaan.

First Aid Kitin juuret ovat vahvasti kantrissa ja americanassa, toisin kuin monien ikäistensä ruotsalaisten musiikin tekijöiden. En tunne heidän taustaansa, liekö musiikilliset taipumukset kodin peruja. Hienosti he ovat tyylinsä kuitenkin omaksuneet, vahvasti perinnetietoista musiikkia kuullaan tälläkin levyllä. Siskosten heleät äänet soivat hienosti yhteen. Ajoittain tulee laulusta mieleen Emmylou Harris, joka lienee yksi heidän esikuvistaan. Kaipaamaan jään Emmyloulta tarvittaessa löytyvää rempseyttä, nyt ilme on aika totinen. Haikeita ja kaihoisia sävyjä Johanna ja Klara tarjoavat yllin kyllin niin musiikissa kuin tekstissäkin.

Siskosten lisäksi bändissä soittavat nykyisin rumpali Scott Simpson, pedal steel -kitaristi Melvin Duffy ja kosketinsoittaja Steve Moore. Levyllä kuullaan monia muitakin soittajia, mm. tyttöjen isä Benkt Söderberg soittaa bassoa. Ison levy-yhtiön tuki tuo hyvät tuotantoresurssit jakelupotentiaalin lisäksi. Hiukan levy toistaa silti edeltävien julkaisujen äänimaailmaa. Ehkä liikkeellä ollaan turhan varovaisesti, jatkossa olisi hyvä etsiä rohkeasti jotain uutta. Stay Goldia on tullut kuunneltua paljonkin, ei Ruins tunnu muutaman kuuntelukerran perusteella sitä ylittävän. Hattua nostan kuitenkin Johannalle ja Klaralle. Tuolla lahjakkuudella heitä varmasti kuullaan vielä pitkään.

Kansikuva: Go

Dave Lindholm: Go

Dave Lindholmin laulukynä ei tunnu tylsistyvän, eikä Dave pysähdy toistamaan itseään. Jännityksellä voi aina odottaa mitä mies seuraavaksi keksii ja minkälaisen kokoonpanon hän loihtinut musiikkinsa tulkitsijoiksi. Kahden suomenkielisen albumin jälkeen uusimmalla albumilla Dave esittää bluesia englanniksi.

Levy sisältää peräti kolme instrumentaaliraitaa, "Les Paul as a Young Man", "A Western View" ja "Mountside Sue". Lindholm pääsee esittelemään näillä soittotaitoaan. Ensimmäinen näistä on omistettu sähkökitaran isäksikin kutsutulle, vuonna 2009 94-vuoden isässä kuolleelle Les Paulille.


Nopeat arviot
Kansikuva: Järvenpää - Kauriala

Matti Esko: Järvenpää - Kauriala

Viime kesänä tuli ajettua moneen kertaan Helsingin ja Joensuun väliä. Joka reissulla soi radiossa useaan kertaan Matti Eskon "Karavaani kulkee ja koirat haukkuu". Topi Salmen teksti vilisee tuttuja artistinimiä Olavi Virrasta alkaen, myös viittauksia moneen kaikkien tuntemaan biisiin. Yksi pieni täsmennys tekstiin, siinä lauletaan "Jussi laulaa meille valtatiestä, kai Pohjanmaata pitkin vieläkin ajelee", Raittisen Jussilla ei koskaan ole ollut ajokorttia. Mutta mitäs tuosta, riimi istuu hyvin lauluun.

Matti Esko sai levystä Emma-pystin, joten täytyi kuunnella koko albumi. Matti Esko tallailee Kari Tapion jalanjäljillä laulaessaan kantrahtavaa iskelmää. Levyn muusikoista ainakin Olli Haavisto ja Pekka Kuorikoski ovat linkkinä Kari Tapioon. Lauluissa on aikamiehen tuntoja elämän polun varrelta eli tekstit istuvat hyvin Matti Eskolle.

Levy jakaantuu kahteen osioon: Järvenpää sessions ja Kauriala sessions eli kyse on kahdessa paikassa eri kokoonpanoilla tehdyistä äänityksistä. Ensimmäinen osa on tehty Haaviston Ollin johdolla ja tällä ollaan vahvemmin kantritunnelmissa. Haavisto on koonnut mahtavan soittokunnan, hänen lisäksi kitarassa Vesa Anttila ja Pepe Åhlqvist, lisäsi Pekka Gröhn, Janne Haavisto ja edellä mainittu Kuorikoski. Antti Vuorenmaan "Neljä seinää" kuulostaa jotenkin tutulta ja alun kitara toi mieleeni Mark Knopflerin, ehkä tuttuus tuli siitä, mutta hieno biisi kaikkiaan. Toinen suosikkini on Janne Rintalan ja Vexi Salmen "Omia polkujaan", jo alku on erittäin vakuuttava ja tyylikäs. Järvenpään session tulokset puhuttelevatkin minua enemmän.

Kauriala osuus on tehty hämeenlinnalaisen musiikin monitoimimiehen Janne Saksan johdolla. Saksa on myös säveltänyt tämän osuuden viidestä biisistä neljä. Yksi on riittänyt tännekin Esa Elorannalta, jolta oli kaksi laulua myös Järvenpää-osuudessa. Muusikot ovat minulle tuntemattomampia Ninni Poijärveä lukuun ottamatta. Hyvin soitto on kyllä hallussa tälläkin porukalla. Musiikki on nyt enemmän rokahtavan iskelmän kuuloista, mutta on kantrisävyjäkin. Tuotteliaan Esa Elorannan "Pimeää" erottuu tältä puolelta, siinä Eskon kanssa duetoi Jyrki 69. Kaksi muutakin duettoa löytyy Kauriala-osiosta. Matti Esko ei ole pitänyt meteliä itsestään, vaikka osaamista kyllä löytyy, hyvä että nyt palkittiin!

Kansikuva: Vaeltava vitsaus

Vaeltava vitsaus: Vaeltava vitsaus

Minulta on aiemmin mennyt kokonaan ohi tällainen Vaeltava Vitsaus. Levyn kansikuvasta voi päätellä, että kyse on kantrimusiikista. Neljä miestä seisoo rautatiellä stetsonit päässään. Takakannessa yksi heistä soittaa kitaraa kuusen juurella istuen. Ensimmäinen kappale alkaa junan vihellyksellä ja kertomuksella miehestä, joka jätti taksikuskin hommansa sekä kultansa, otti matkalaukkunsa ja lähti etsimään soittomiehen hommia.

Katusoittoakin soittomies kokeili, mutta stetsoniin kertyi vain muutama lantti. Pitkin maata kierrettyään ja töitä kyseltyään soittomies löysi trion läheltä Joensuuta Ellin kievarissa soittamasta ja liittyi remmiin kitaransa kanssa ja uusi bändi sai nimekseen Vaeltavan Vitsauksen.



Nopeat arviot
Kansikuva: Dumarillumarei

Tuomari Nurmio: Dumarillumarei

Sano reilusti Dumarillumarei, Dumari on back! Tuomari Nurmio on Dave Lindolmin ohella niitä kotimaisia artisteja, jotka eivät toista itseään, ainakaan kovin kauaa. Koskaan ei tiedä mitä seuraava levy tarjoaa. Aikalailla tunnelmista toisiin tälläkin mennään, Nurmion luomisvoima tuntuu olevan ehtymätön ja parenevan vaan iän myötä. Nurmio käsittelee usein ajankohtaisia teemoja. Nytkin Nurmio ottaa kantaa mm. vihapuheisiin ja tekoihin sekä Putinin touhuihin, välillä liikutaan Afrikassa, välillä Venäjällä tai Saksassa, välillä ollaan raivotaudissa.

Nurmio osallistuu levyllä Suomi 100 -vuoden sotamuisteluihin karulla Jokainen meistä laulullaan, jossa kaunistelematta kerrotaan isiemme sotataipaleesta. Sotaista menoa on myös hillittömässä Tsaarissa, parasta me toivotaan ja varaudutaan pahimpaan, laulaa Nurmio. Suuri ja rento ote on nimensä mukaan kaukana Daven pienestä ja hennosta otteesta. Roisia rock'n'roll meininkiä löytyy tästä biisistä. Teksteissä on viittauksia moniin klassikkobiiseihin, Pieni ja hento otteen lisäsi, esim. Kari Kuuvan Daa-da daa-dahan.

Nurmiota säestää sama bändi, Spuget, joiden kanssa hän teki aiemmin jo pari levyä. Mitja Tuurala, Miikka Paatelainen, Markku Hillilä, Juho Viljanen, Janne Toivonen ja Antti Hynninen osaavat asiansa. Selvästi parhaita Nurmion bändeistä. Musiikillisesti erittäin monipuolinen levy.