Peter Green's Fleetwood Mac

Peter Greenin Fleetwood Mac

Eric Claptonin lähdettyä kesällä 1966 John Mayallin Bluesbreakerseista, hänet korvasi Peter Green. Green tuli mukaan loppuvuodesta 1966 ennen A Hard Road -albumin äänityksiä. Albumin ja Bluesbreakers-keikkojen ansiosta Green sai paljon huomiota ja arvostusta, vaikka hänen oli alkuun vaikea asettua jumalaksi julistetun Claptonin tilalle. Pian albumin jälkeen Green kuitenkin jätti Mayallin perustaakseen oman bändin, Fleetwood Macin.

Fleetwood Mac

Kitara vai basso

Peter Green oli aloittanut kitaran soiton jo kymmen-yhdentoistavuoden isässä. Ensiopit hän sai Len-veljeltään. Green alkoi myös biisien kirjoittamisen teini-iässä. Yhden varhaisen Mike-veljensä kanssa kirjoittamansa biisin Green levytti myöhemmin albumilleen Kolors. Elvis oli ensimmäisiä Greenin innoittajia, koulubändissä soitettiin Shadowsia. Koulun jälkeen Green soitti paikallisessa tanssibändissä nimeltään Bobby Dennis And The Dominoes, jossa Green soitti bassoa. Alkuun bändit vaihtuivat tiheään.

Lontoon klubeille alkoi ilmestyä nuoria rhythm'n'blues-bändejä. Green kiersi kuuntelemassa Zodiacin ja Cradaddyn kaltaisissa clubeissa Yardbirdseja, Rolling Stonesia ja muita. Erityisen tarkkaan hän seurasi Eric Claptonin kitaratyöskentelyä. "Peter meni usein keikan jälkeen juttelemaan Ericin kanssa ja sai häneltä neuvoja ja vinkkejä", kertoo Roger Pearce, Green bändikaveri The Muskratseista. "Peter otti opit vastaan, meni kotiinsa ja harjoitteli erittäin tunnollisesti".

"Hänellä oli Les Paul, hänen sormensa olivat ihmeelliset, tuntui kuin olisi syntymäpäiväni, joulu, unohdin kaiken, kuuntelin vain hänen soittoaan".

Green itse kuvaili ensi kosketustaan Claptonin soittoon: "Hänellä oli Les Paul, hänen sormensa olivat ihmeelliset, tuntui kuin olisi syntymäpäiväni, joulu, unohdin kaiken, kuuntelin vain hänen soittoaan. Kaikki musiikki, jota koskaan olin kuullut pyyhkiytyi pois, kun Bluesbreakes ja Eric ottivat tilan haltuunsa. Rakastin Les Paulia ja Mary Fordia, ja olin yllättynyt nähdessäni, miten tuo kitara taipui bluesiin. Se oli vain... et voinut verrata sitä mihinkään." Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa Green totesi Claptonin vaikuttaneen myös niin, että hän ryhtyi kuuntelemaan Otis Rushin, Albert Kingin, B.B. Kingin ja Freddie Kingin kaltaisten mustien bluesmiesten musiikkia.

Vuoden 1966 alussa Green liittyi kitaristiksi Peter Bardensin perustamaan Peter B's Loonersiin. Bändin rumpalina oli Mick Fleetwood, joka oli tutustunut naapurissa asuneeseen Barnesin jo muutamaa vuotta aiemmin. Bardens oli kuullut Fleetwoodin soittavan rumpuja ja pyysi hänet silloiseen bändiinsä The Cheynesiin. Soulia ja r&b:tä esittänyt Looners sai muutaman kuukauden päästä laulusolisteikseen Rod Stewartin ja Liverpoolista tulleen Beryl Marsdenin ja vaihtoi nimekseen Shotgun Express.

Peter B's singlen mainos

Peter B's teki yhden singlen, joka on samalla Peter Greenin ja Mick Fleetwoodin ensiesiintyminen levyllä. Single If You Wanna Be Happy / Jodrell Blues (Columbia DB 7862) julkaistiin 11.3.1966. Biisit voi kuunnella YouTubesta (linkit edellä).

Bluesbreakers ja Les Paul

Bluesbreakerseihin liittyessään Green oli ostanut vuoden 1959 Gibson Les Paul -kitaran koska Claptonillakin oli sellainen. Green ajatteli sen kuuluvan Bluesbreakers soundiin. Väritykseltään kitara oli honeyburst ja se oli varustettu kaksikelaisilla humbucker-mikrofoneilla. Tämä kitara toimi Greenin ensisijaisena soittimena myös koko Fleetwood Mac -kauden ajan. Toki hän käytti muitakin kitaroita erityisesti levytyssessioissa. Greenin erityinen "sweet toneksi" kutsuttu hieman honottava ja itkevä soundi johtui siitä, että kitaran mikrofonit oli asetettu tehtaalla vahingossa keskenään vastavaiheeseen.

Gibson Les Paul

John Mayall oli koonnut kulttibändiksi sittemmin muodostuneen Bluesbreakers -kokoonpanon vuonna 1964. Basistiksi hän oli kutsunut nuoren John McVien. Alun perin Mayall oli halunnut basistiksi Cyril Davies All Starsisin Cliff Bartonin. Tämä oli kuitenkin kieltäytynyt ja ehdottanut McVietä. John McVie oli soittanut neljätoistavuotiaasta alkaen paikallisissa bändeissä, alkuun kitaraa. Kitaran soiton hän oli aloittanut Shadowsien innoittamana. Pian hän vaihtoi instrumenttinsa bassoon. McVien bändit eivät herättäneet suurempaa suosiota, mutta ilmeisesti hän oli kuitenkin herättänyt huomiota muusikkopiireissä. McVie soitti sitten myös Bluesbreakersien legendaarisimmalla levyllä Blues Breakers with Eric Clapton.

A Hard Road albumin julkaisun jälkeen Mick Fleetwood korvasi Aynsley Dunbarin Bluesbreakersien rumpalina. Joidenkin lähteiden mukaan Green oli ehdottanut Mayallille entistä bändikaveriaan Fleetwoodia Aynsley Dunbarin tilalle. Green on sitä mieltä, että Mayall itse halusi Fleetwoodin bändiin. Green ja Fleetwood ystävystyivät pian John McVien kanssa. Näin Fleetwood Macin peruskolmikko oli muodostunut.

Kuuntele John Mayall & The Bluesbreakersin esittämänä Peter Greenin The Supernatural Spotifystä

Mayall antoi kitaristinsa käyttää Deccan studiolta varaamaansa aikaa omiin äänityksiinsä. Green pyysi uusia ystäviään Mick Fleetwoodia ja John McVietä mukaan sessioon. Tuottaja Mike Vernon oli myös mukana sessiossa, jossa äänitettiin ainakin kaksi biisiä, First Train Home ja Greenin mukaan Slam Hammeriin (Green tarkoitti ilmeisesti Johnny Youngin edellisenä vuonna levyttämää biisiä) perustunut rytminen upea instrumentaalibiisi, jolla ei ollut aluksi nimeä. Green antoi sille nimeksi Fleetwood Mac, soittokavereidensa Fleetwoodin ja McVien mukaan.

Joidenkin lähteiden mukaan tuossa sessiossa olisi taltioitu enemmänkin biisejä, muttei Fleetwood Macin nimissä ole muita myöhemminkään nähdäkseni julkaistu. Samana päivänä äänitettiin kyllä useampi biisi Mayallin mukana ollessa ja ne on julkaistu Mayallin nimissä. Myös äänitysten ajankohdasta on erilaisia tietoja, hyvin ilmeisesti tämä sessio oli keväällä 1967. Joissakin lähteissä sanotaan äänityspäiväksi 19.4.1967, mikä voi hyvin pitää paikkaansa. Mayall on sanonut antaneensa studion Greenin käyttöön syntymäpäivälahjaksi. Green syntymäpäivä on 29.10. Äänitys ei kuitenkaan ole voinut tapahtua vasta syksyllä, eikä myöskään jo edellisenä syksynä.

Kuuntele First Train Home ja Fleetwood Mac Spotifystä:

Fleetwood Mac muotoutuu

Nämä sessiot olivat lähtölaukaus Fleetwood Macille. Bändi sai tavallaan jo nimensä tuossa sessiossa syntyneestä biisistä ja Green kertoi äänitysten yhteydessä Vernonille aikovansa jättää Mayallin ja perustaa oman bändin. Mick Fleetwood viihtyi Bluesbrakerseissa vain hetken ja jätti bändin jo ennen Greeniä. Green lähti Mayallin bändistä keväällä 1967 ja alkoi koota bändiä Fleetwoodin kanssa. Kolmanneksi jäseneksi he saivat slide-kitaristi Jeremy Spencerin. Spencer oli soittanut aiemmin Levi Set Blues Bandissä alkuun hammondia ja oli sittemmin siirtynyt slide-kitaraan.

Levytuottaja Mike Vernon on kertonut tavanneensa Spencerin Deccassa ja esitelleensä Spencerin Greenille. Spencer puolestaan on kertonut Vernonilla olleen ilmoitus Melody Maker -lehdessä. Mainoksessa etsittiin bluesmuusikkoa ja Spencer otti sen perusteella yhteyttä Vernoniin ja pääsi sitten koekuunteluun. Niin tai näin, Green pestasi Spencerin uuteen bändiinsä. Spencer oli hyvin eri tyylinen kitaristi kuin Green. Lapsena hän oli aloittanut soittoharrastuksen ensin pianolla ja siirtynyt sitten teini-iässä kitaraan. Ihastuttuaan Elmore Jamesin soittoon, hän oli hankkinut slide-kitaran ja omaksunut vahvasti vaikutteita Jamesilta.

Green houkutteli toistuvasti myös Mayallin basistia John McVietä liittymään bändiin. "Hän soitteli jatkuvasti kysyen joko tulet bändiin, mutta kieltäydyin aina", kertoi John McVie jälkikäteen. Hänen empiessä Bob Brunning sai alkuun toimia basistina. Brunning on kertonut vastanneensa Melody Makerissa olleeseen ilmoitukseen, jossa haettiin basistia perustettavaan bändiin. Brunningin Green värväsi sillä ehdolla, että hän saa lähteä, kun John McVie suostuu tulemaan bändiin. Green sanotaan olleen varma, että näin tulee tapahtumaan.

"Fleetwood Mac oli ennen kaikkea bluesbändi. Me kaikki soitimme ja rakastimme bluesia"
(Mick Fleetwood).

Alkuun bändillä ei ollut nimeä. Pian Green antoi bändille nimeksi aiemmin levytetyn biisin mukaan Fleetwood Mac, rumpalinsa ja tulevan basistinsa mukaan. Spencerin tullessa bändiin, kysyi hän Greeniltä, miksi bändin nimi on Fleetwood Mac. Spencerin mukaan Green oli vastannut: "Ajan myötä minä jätän bändin, kuten sinäkin, jätän ystäville valmiin bändin nimen". Tämä ihmetytti Spenceriä: "vaikka emme olleet aloittaneet, hän puhui jo lähtemisestä".

Myös John McVie on sanonut: "Vaikka en alkuun ajatellut asiaa, jälkikäteen tuntuu, että hän tiesi sen jo silloin". Mick Fleetwoodin mukaan bändin nimeäminen oli esimerkki siitä miten hän halusi pysyä syrjässä. Muiden mielestä bändi olisi tullut nimetä Greenin mukaan. Muiden silmissä Green oli selvästi bändin sielu ja johtaja.

Bändin ensimmäinen keikka oli National Jazz- ja Blues Festival -tapahtumassa Windsorissa 13.8.1967, siellä bändi esiintyi nimellä "Peter Green's Fleetwood Mac featuring Jeremy Spencer". Kyseinen festari oli Englannin suurimpia, yleisömäärä oli sadantuhannen luokkaa. Festareilla esiintyivät myös mm. Jeff Beck, Eric Claptonin perustama superyhtye Cream sekä John Mayall's Bluesbreakers.

Bob Brunning on kertonut kauhistuneensa, kun kuuli missä ensimmäinen keikka on. Bändi ei ollut vielä levyttänyt, eikä esiintynyt missään, tiesikö monikaan edes bändistä, silti se kutsuttiin eräälle kesän suurimmista festareista! Greenin maine on ollut jo tuolloin melkoinen ja onhan tuon täytynyt olla loistava aloitus uudelle bändille. Bändi käynnisti harjoitukset Lontoon Fulham Roadilla sijaitsevassa Black Bull -pubissa. Toinen harjoituspaikka oli Greenin tyttöystävä Sandra Elsdonin koti lähellä Windsoria.

The Seventh National Jazz and Blues Festival

Windsorin Blues & Jazz Festivaalien juliste

Ensimmäiset levytykset

Pian tämän jälkeen Mike Vernon kiinnitti bändin Blue Horizon -levymerkille. Ensimmäinen single, jolla kuultiin Elmore Jamesin I Believe My Time Ain't Long ja Peter Greenin Rambling Pony äänitettiin 9.9.1967 ja julkaistiin marraskuun alussa. Virallisesti äänityspaikaksi on merkitty CBS Studio, New Bond Streetillä. Brunning on kertonut äänitysten tapahtuneen Decca Studiolla, West Hampstead streetillä. "Äänitimme enimmäkseen keskellä yötä", sanoo Brunning. Myös Mike Vernonin mukaan Deccan studiota käytettiin yöllä Blue Horizonin äänityksiin. "Kukaan Deccalla ei tiennyt tästä", kertoo Vernon, joka työskenteli Deccalla Mayallin tuottajana ja perusti bluesiin erikoistuneen Blue Horizon levymerkin vuonna 1965.

"Former Zoot Money bass guitarist Paul Williams had joined John Mayall's Bluesbreakers replacing John McVie who is joining Peter Green's Fleetwood Mac"
(Melody Maker 9.9.1967)

Bassoa singlellä soitti vielä Bob Brunning, mutta samoihin aikoihin John McVie oli lopulta tehnyt päätöksensä siirtyä Mayallilta Fleetwood Maciin. Syyskuun alussa McVie oli Bluesbreakersien keikalla Norwichissa ja päätti lähteä bändistä. McVie oli kokenut Bluesbreakerisin siirtyneen liiaksi jatsiin ja katsoi, epävarmemmista ansiosta huolimatta, paremmaksi vaihtoehdoksi liittyä Greenin bändiin. Mick Fleetwood kertoo heidän olleen keikalla Ram Jam Clubilla, kun McVie soitti ja kertoi Greenille tämän odottaman uutisen. Melody Maker -lehti kertoi yhdeksäs syyskuuta McVien siirrosta ja syyskuun lopulla Brunning sai antaa tilaa McVielle. Näin oli Greenin unelmakokoonpano kasassa.

Marquee Clubin keikkamainos 28.10.1967

Marquee Club oli alkuvaiheessa Fleetwood Macin vakio keikkapaikkoja.

Alkuun Fleetwood Macin keikkoja myi The Gunnell Brothers -agentuuri. Bändin puolelta Mick Fleetwood hoiti keikkajärjestelyt Gunnel Brothersin kanssa ja muut käytännön asiat, apunaan hänellä oli ajoittain siskonsa Sally ja Susan Fleetwood. Bändi ei ollut oikein tyytyväinen keikkamyyjäänsä. Jossain vaiheessa syksyllä keikkatoimistoon hiljattain tullut Clifford Davis tarjoutui ryhtymään heidän managerikseen. Asiaa jonkin aikaa emmittyään Green allekirjoitti sopimuksen Davisin kanssa. Davis oli aiemmin työskennellyt Beatlesien manageri Brian Epsteinin palveluksessa.

Bändin maine levisi pian, vaikkei ensimmäistäkään singleä ollut vielä kaupoissa tai soimassa radiossa. Mike Vernon on kertonut melkoisen kuhinan ympäröineen bändiä heti alussa. Kaikki kyselivät, koska levy ilmestyy, ja tahtoivat bändiä keikalle. Bändi keikkailikin syys-marraskuussa melko ahkerasti ympäri Brittein saarta. Yksin Lontoon Marquee Clubilla bändi teki kuusi keikkaa syksyn aikana. Yksi taltiointi näistä Marqueen keikoista julkaistiin Receiver Recordsin toimesta vuonna 1992 vinyylinä ja cd:nä. Tuon albumin nimi oli tietysti Live At The Marquee Äänen laatu taltioinnilla ei ole häävi, mutta se antaa hyvän kuvan alkuaikojen Fleetwood Macista. Enimmäkseen bändi esiintymiset olivatkin alussa pienehköillä clubeilla. Faneja ja kiinnostusta riitti alusta alkaen, kertoo myös Mick Fleetwood.

Single CBS 3051

Ensimmäisen singlen hollantilaisen painoksen kansikuva

Ensimmäinen single ei vielä tuonut menestystä, mutta Mike Vernon uskoi bändiin ja heti singlen julkaisun jälkeen aloitettiin albumin äänitykset. Levy tehtiin nopeassa tahdissa keikkojen lomassa. Bändin manageri Clifford Davisin mukaan äänitykset tapautuivat live-pohjalta, se oli heidän lavashow'nsa. "Mike äänitti sen kuin live-esityksen, kuulostaa kuin kuuntelisi livekonserttia", kertoo Davis. Mick Fleetwoodin mukaan levyä ei suunniteltu pitkään. "Nauhoitimme toki sitä sun tätä, mutta bändi oli kuin olisi soittanut lavalla". Vernonin mukaan kaikilla oli paineita saada levy aikaan pikaisesti. levyn musiikki ei kuitenkaan syntynyt helposti, se vaati kovaa työtä.

Bändin roudari Huw Pryce muisteli yhtä äänityspäivää 26.11.1967: "Meillä oli keikka Union Boat Clubilla, Nottinghamissa ja ajoimme sitten suoraan takaisin Lontooseen ja Bond Streetin CBS-studiolle, jossa äänitettiin kolmeen asti aamuyöllä". Studiossa bändi asettui samoin kuin keikoillakin ja laulut äänitettiin suoraan pöydän kautta nauhalle, niin että muusikoilla oli kuulokkeet korvillaan laulaessaan.

Albumille päätyi neljä bluesklassikkoa; Robert Johnsonin Hellhound on My Trail, Howlin' Wolf No Place to Go sekä Spencerin ehdotuksesta Elmore Jamesin Got to Move ja Shake Your Moneymaker. Viimeksi mainitusta tulikin yksi Fleetwood Macin tunnetuimpia bluesvetoja.

Aiemmin Decca oli julkaissut Vernonin tuottamat levyt, mutta Green ei halunnut julkaista levyä Deccalla. Hän ei halunnut kilpailla Mayallin kanssa, hänestä se ei olisi ollut reilua. Niin Vernon tarjosi levyä CBS:n levitykseen, joka oli oitis innokas sopimaan asiasta. Kun levy julkaistiin, Decca otti yhteyttä Vernoniin ihmetellen miksi CBS julkaisee tuottamasi levyn ja esitettiin uhkavaatimus, joko eroat tai saat potkut. Vernon valitsi jälkimmäinen ja sanoi saman tien hyvästit Deccalle.

Shake Your Moneymaker / My Heart Beat Like A Hammer

Hollannissa julkaistun singlen (CBS ‎3485) kansikuva.

Green kirjoitti albumille viisi bluesbiisiä ja Spencer kolme. No Place to Go ja Looking for Somebody oli äänitetty Deccan studiolla jo ennen Fleetwood Macin perustamista Greenin, Fleetwoodin ja McVien toimesta. Varmuutta ei ole siitä tapahtuiko tämä samalla, kun John Mayall antoi Greenin, Fleetwoodin ja McVien käyttää Bluesbreakersille varattua Decca-studiota, vai joskus myöhemmin. Eri lähteissä on ristiriitaista tietoa asiasta. Greenin Long Gray More on äänitetty ennen McVien liittymistä samassa sessiossa kuin ensimmäisen singlen biisit eli sillä bassoa soitti Bob Brunning. Jeremy Spencer ei soita millään näistä kolmesta biisistä.

Levy sai hyvän vastaanoton bluesista innostuneilta briteiltä ja ylistäviä arvioita kriitikoilta. Monien mielestä albumi oli brittiläisen 60-luvun bluesin parhaimmistoa ja aika moni taitaa edelleen olla samaa mieltä. Levy kävi myös hyvin kaupaksi. Se kipusi peräti neljännelle sijalle Britannian albumilistalla. Se pysytteli myös listalla melko kauan. Top Tenissä viidentoista viikon ajan ja kaikkiaan lähes vuoden albumilistalla.

Albumilta ei jostain syystä julkaistu yhtään singleä levymyyntiä vauhdittamaan. Toisaalta moni muukin bändi noihin aikoihin julkaisi erikseen singlehittejä ja albumikokonaisuuksia. Noinkin puhtaaksi blues-levyksi menestystä voi jälkikäteenkin pitää erinomaisena, ottaen lisäksi huomioon bändin olleen kassassa vasta muutaman kuukauden levyä tehdessään.

Fleetwood Mac ja live-esitys My Heart Beat Like A Hammer ja Shake Your Moneymaker -biiseistä

CBS julkaisi myöhemmin keväällä -68 Norjassa, Saksassa ja Hollannissa singlenä Jeremy Spencerin laulamat Shake Your Moneymaker / My Heart Beat Like A Hammer. Ensin mainittu oli Elmore Jamesin hitti vuodelta 1962 ja jälkimmäinen Spencerin oma sävellys. Single menestyi hyvin varsinkin Norjassa.

Oman albumin äänitysten jälkeen Fleetwood Mac osallistui ilman Jeremy Spenceriä amerikkalaisen, sittemmin pysyvästi Suomeen muuttaneen ja Helsingissä 1994 kuolleen Eddie Boydin 7936 South Rhodes -albumin äänityksiin CBS:n studiolla Lontoossa. Blue Horizon julkaisi Mike Vernonin tuottaman albumin myöhemmin 1968. Fleetwood Mac myös säesti Eddie Boydia joillakin keikoilla Englannissa. Tämä oli jo toinen kerta, kun Green ja McVie soittivat Boydin levytyssessiossa. Edellisenä vuonna John Mayall Bluesbreakers oli soittanut Deccan julkaisemalla ja Mike Vernonin tuottamalla Eddie Boyd And His Blues Band -albumilla.

ddie Boyd: 7936 South Rhodes

Eddie Boyd: 7936 South Rhodes, Blue Horizon 7-63202

Mustaa magiaa

Ensimmäinen pieni singlemenestys tuli maaliskuussa julkaistusta Black Magic Womanista. Siitä tuli myös yhtyeen ensimmäinen USA:ssa julkaistu levy Epicin julkaistua singlen 7.6.1968. Bändin ensialbumi julkaistiin USA:ssa vasta elokuussa -68. Santana teki "Womanista" megahitin 1970 ja siitä onkin muodostunut yksi tunnetuimmista Greenin sävellyksistä.

Mike Vernonin mukaan Green ei alkuun ollut kummoinen biisien kirjoittaja, "Hän pysytteli turvallisesti bluesin parissa. Ajan myötä biiseissä alkoi näkyä muutoksia". Ensimmäinen selvä muutos oli Vernonin mielestä Black Magic Woman, "Siinä oli kiinnostava teema, hyvä rytmi ja tarttuva melodia", muisteli Vernon myöhemmin. En paljoa biisien kirjoittamisesta tiedä, mutta itse olen pitänyt Greenin varhaisistakin biiseistä, kuten esimerkiksi I Loved Another Woman, Long Grey Mare tai The Supernatural.

Peter Green on kertonut saaneensa idean lauluun lapsena katsomastaan tv-näytelmästä. Näytelmä otsikko oli Black Magic ja siinä oli lavalla paljon pääkalloja. Se oli Greenistä hyvin pelottavaa. Black Magic Womanissa hän kuvaili tuota pelkoaan. Peter oli antanut silloiselle tyttöystävälleen Sandra Elsdonille lempinimen "magic mama" ja laulun sanat kuvasivat osin heidän suhdettaan. Elsdon kertoi myöhemmin: "Olin päättänyt olla selibaatissa osana jotain ylevää henkistä etsintää. Kun Peter laulaa 'Älä käännä selkääsi minulle, baby', hänen bluesinsa oli turhautumista!"

"Kun olin Bluesbreakersissa, John sai minut aloittamaan laulun kirjoittamisen, ja yksi häneltä oppimista asioista oli, jos todella pidät jostain biisistä, ota ensimmäiset rivit ja tee uusi laulu niistä."

Toiseksi "Womanin" inspiraation lähteekseen Green mainitsee Otis Rushin biisin All Your Love. Melodialinjan Green sanoo kehitelleensä Rushin biisin alusta. "Kun olin Bluesbreakersissa, John sai minut aloittamaan laulun kirjoittamisen, ja yksi häneltä oppimista asioista oli, jos todella pidät jostain biisistä, ota ensimmäiset rivit ja tee uusi laulu niistä. Niinpä näin teen 'Black Magic Womanin'. Mutta sitten se osoittautui kuulostavan enemmän BB Kingin 'Help The Poorilta'", kuvaili Green myöhemmin biisin syntyä.

Single Epic 5-10351

Black Magic Woman singlen USA-julkaisun etiketti

Herra Ihana

Myös seuraava single, heinäkuussa 1968 ilmestynyt Need Your Love So Bad menestyi kohtuullisesti. Tällä kertaa oli palattu bluesiin, kappale oli Little Willie John vuonna 1955 levyttämä hidas blues. Greenin tulkinta, sekä laulu että soitto, on mielettömän upea. Yksi suurimpia suosikkejani Fleetwood Mac -tuotannosta.

Keväällä alettiin työstämään myös toista albumia, joka sai nimekseen Mr. Wonderful. "Käytimme enemmän aikaa tämän albumin tekoon", kertoo Mike Vernon, "kyse oli kuitenkin vain viidestä studiopäivästä". Levyä tehtiin siis ihan erilaisilla resursseilla kuin Beatles tai Rolling Stones tekivät. Blue Horizon oli pieni yhtiö EMI:n tai Deccan rinnalla. Levyä tehtiin keikkojen lomassa ja lisäksi bändi teki samoihin aikoihin paljon nauhoituksia BBC:lle.

Jälleen pyrittiin studiossa saamaan live-esityksen tunnelma. Bändi asettautui taas kuten keikoilla, mutta tällä kertaa vokaaliosuudet tulivat keikka-laulukamojen kautta ja äänitettiin studiomikrofoneilla. Mike Vernon kertoo Greenin elämäkerrassa: "Pyrimme tekemään studiolle Chess Studion 1940-luvun tunnelman. Äänittäjä Mike Rossin kanssa käytimme paljon aikaa järjestääksemme vahvistimet ja kaiuttimet studiossa saadaksemme sopivan rapaisen ja samean soundin.

Vernonin mukaan Peter tiesi, millainen halusi sen olevan. "Hän pysähtyi usein, jos jotain oli pielessä. Ajoittain studiolla Peter oli hyvin mietteliäs, ajatukset saattoivat harhailla. Hänestä huomasi, että hän pohti. Ehkä hän mietti, tekisikö saman uusiksi, kuuntelisiko neuvoja, vai tekisikö vain oman päänsä mukaan. Yhtäkkiä hän palasi keskuuteemme ja heitti jonkun letkautuksen", kuvaili Vernon jälkeen päin Greenin käytöstä. Loppujen lopuksi levystä tuli erinomainen, se kuulostaa elävältä ja samalla karskilta, toteaa Vernon lopputuloksesta. Green itse sanoi vuosikymmenien kuluttua: "Kuuntelin itse mitä tein siinä, en voi taaskaan sanoa, että olisin yltänyt tavoitteeseeni".

Äkkiseltään voi vaikuttaa, että levy tehtiin pitkälti samalla kaavalla kuin edellinenkin albumi. Muutama bluesklassikko ja loput Greenin ja Spencerin sävellyksiä. Greenin rinnalle on biisien tekijäksi merkitty manageri Clifford Adams, joka vaihtoi seuraavana vuonna sukunimekseen Davis. Hän ei ymmärtääkseni kuitenkaan osallistunut biisien kirjoittamiseen, vaan tosiasiassa biisit teki Green yksin. Alkuperäisen Fleetwood Macin hajottua, Davis väitti omistavansa bändin nimen ja yritti myydä bändin nimellä porukkaa, joista kukaan ei ollut aiemmin soittanut bändissä.

Toki erojakin ensimmäiseen albumiin löytyy. Mr. Wonderfull on mielestäni jotenkin kypsemmän oloinen kuin debyyttialbumi, kuitenkin edelleen maanläheistä bluesia. Levyllä kuultiin ensimmäistä kertaa vierailijana Christine Perfectiä koskettimissa. Myöhemminhän hänestä tuli pitkäaikainen vakiojäsen bändiin. Myös huuliharpisti Duster Bennett ja puhallinryhmä toivat lisäväriä levylle. Levy ei saanut ihan niin hyvää vastaanottoa kuin ensimmäinen. Jotkut antoivat moitteita siitä, että Dust My Broom, Doctor Brown, Need Your Love Tonight ja Coming Home alkoivat identtisellä Elmore James riffillä. Toisille se taas oli mannaa. Spencer ainakin osoittaa hallitsevansa sliden erinomaisesti ja on maustanut biisejään myös pianolla.

Kuuntele Dust My Broom ja Coming Home Spotifystä:

"Se on purkitettu neljässä päivässä ja sen huomaa", kertoi Mick Fleetwood myöhemmin muistelmissaan. Ehkä hyvä niin! Biisejä ei ole viilattu liikaa, joten niistä löytyy särmää, sävyjä ja tunnetta. Uudelleenjulkaisuja albumista ei ole tehnyt läheskään samaa määrää kuin ensimmäisestä. Albumi nousi kuitenkin Englannissa albumilistan sijalle 10. Kun albumi julkaistiin, oli Peter Green's Fleetwood Mac vielä TOP20:ssä ja pysytteli sitkeästi Mr. Wonderfulin kannoilla. Kolmantena blues-levynä listalla pyöri samaan aikaan John Mayallin Bare Wires.

Greenin Love That Burns on yksi albumin helmistä, Perfectin pianovälikkeet täydentävät siinä hyvin Greenin alakuloista tarinaa, muutoinkin Perfect tuo ilmeikkyyttä levylle. Vähän saman sävyinen, mutta vielä paljaampi, on päätösraita Tryin So Hard to Forget, jossa Green purkaa lapsuutensa traumoja kiusattuna juutalaispoikana. Tässä Greenin laulua ja kitaraa täydentää vain Bennettin huuliharppu. Tulee hyvin selväksi, ettei Greenin lapsuus ollut niitä helpoimpia.

Kuuntele Love That Burns Spotifystä:

Monen vanhemman Fleetwood Mac fanin arvoasteikossa Mr Woderful on kyllä edelleen korkealla. Monissa musiikkiin keskittyneissä Facebook-ryhmissä levyä kehutaan edelleen tavan tästä. Green on ehkä parhaimmillaan ja luovimmillaan tässä, huumeet eivät ole sekoittaneet vielä hänen mieltään. Bändi on hitsautunut runsaan keikkailun tuloksena hyvin yhteen. Mike Vernonin ja Greenin yhteistyö ilmeisesti myös toimi tässä vaiheessa erinomaisesti. Christine Perfect ja muut täydentävät muusikot vahvistavat ja värittävät sopivasti soundimaailmaa. Kaikkiaan tuntuu, että studiossa on ollut hieno ja sopivan rento tunnelma tätä levyä tehdessä.

Myös Greenin ja Spencerin välit toimivat ilmeisesti vielä tuolloin, vaikkeivat he toistensa biiseillä soitakaan. Kumpikin laulaa ja soittaa puolella albumin biiseistä. Ilmeisesti session ainut biisi, jossa molemmat ovat mukana on I Held My Baby Last Night, joka julkaistiin vasta vuoden 1999 The Complete Blue Horizon Sessions -boxilla. Green soittanee tuolla biisillä bassoa. Näin ollen Mick Fleetwood oli ainoa, joka soitti jokaisella Mr. Wonderful-sessioissa taltioidulla biisillä. Spencer soitti myös piano-osuudet laulamiinsa biiseihin, Perfect soitti pianoa Greenin osuuksissa. Levyä voi siis sanoa kaksijakoiseksikin, mutta toisaalta Greenin ja Spencerin lomittain sijoitetut erilaiset osuudet ovat levyn piriste.

Kuuntele Stop Messin' Round (Takes 1, 2 & 3) YouTubesta:

"Bluesministeri" Esa Kuloniemi arvioi pyynnöstäni Greenin osuutta suosikkeihinsa kuuluvalla levyllä näin: "Wonderfulilla Peter Greeniin soitto on mielestäni bluesmielessä huipussaan ja nimenomaan vastavaihesoundin juhlaa. Myös Greenin fraseerauksen B.B. King -vaikutteisuus on kuultavissa, vaikkakaan ei suoranaisena kopiointina. Pikemminkin kyse on jatkojalostuksesta ja estetiikan viemisestä uudelle tasolle. Jokainen Greenin sooloraita on myös leadkitaroinnin osalta mestariteos. Love That Burns, hieno molliblues, jolla jokainen vastavaihesoundilla soitettu fraasi itkee surullista tarinaa. Stop Messin' Round - svengaava shuffle, jonka kitarointi on joka hetki naulan kantaan (Green ulvoo soolonsa mukana, mikä kuuluu vuotona laulukamojen kautta). Rollin' Man - upea latin-kompilla silattu kutsu rakasteluun, kitarointi jälleen täydellistä - ja vastavaiheella. Lopussa komppi kasvaa shuffleksi - silkkaa hunajaa. Mediumtempoinen shuffle If You Be My Baby on ehkä albumin aliarvostetuin Green-pala, mutta kenties suurin suosikkini. Erotiikkaa tihkuva vastavaihesoolo on musikaalisuudessaan ja loogisuudessaan tajunnan räjäyttävä. Nopea shuffle Lazy Poker Blues on jälleen rento ylistys seksille ja vastavaihefraasit suorastaan nuolevat kuuloelimiä."

USA ja ensimmäiset huumekokeilut

Vaikka USA:ssa ei ollut vielä julkaistu Fleetwood Macin levyjä - ensimmäinen singlejulkaisu oli kyllä juuri tulossa - päätti bändi lähteä pistäytymään siellä. Ehkä Blue Horizonin rahkeet eivät oikein riittäneet USA:n markkinoille. Kesä-heinäkuussa vietettiin useampi viikko rapakon takana. Clifford Davis kertoo, ettei keikkoja ei ollut paljoa. Tarkoitus oli vain tutustua touhuun siellä. Blue Horizon, tai Epic sen jakelija, eivät suostunut osallistumaan kustannuksiin mitenkään. Bändi soitti ainakin The Shrine Auditoriumissa, Los Angelesissa ja Carousel Ballroomissa, San Franciscossa sekä New Yorkissa ja Detroitissa.

YouTube videolla voit kuulla live-esityksenä Worried Dreamin äänitettynä bändin keikalta Carousel Ballroomissa San Franciscossa 9.6.1968. Videolla vilahtavissa kuvissa näkyy myös Danny Kirwan, mutta hän ei ollut vielä mukana tällä matkalla.

Green muisteli myöhemmin erästä keikkaa: "Ensimmäisellä vierailulla New Yorkissa meillä oli keikka eräässä clubissa Broadwayllä. Kun menimme sinne, ei siellä ollut ketään ... ei lainkaan yleisöä, joten peruutimme keikan ja menimme paikkaan nimeltä Scene ja soitimme siellä". Matkalla oli myös tilaisuus kuulla monia amerikkalaisia bändejä ja artisteja. "Minä todella nautin Howlin' Wolfin, Buddy Guyn, Freddie Kingin ja valkoisen blues-miehen, John Hammondin keikoista. Hän oli suuri yllätys minulle: en ollut pitänyt hänen levyistään, mutta hän oli erittäin hyvä", muisteli Green keikkakokemuksiaan myöhemmin.

"Minä todella nautin Howlin' Wolfin, Buddy Guyn, Freddie Kingin ja valkoisen blues-miehen, John Hammondin keikoista"

Mick Fleetwoodin mukaan bändi soitti jopa ilmaiseksi jotain keikkoja. Tämä siksi, ettei bändiä vielä juuri tunnettu USA:ssa. Muusikot kyllä tiesivät bändin ja olivat erityisesti kiinnostuneet Peter Greenistä. Mick Fleetwood kertoo ensimmäisestä USA:n vierailusta: "Olimme hyvin innoissamme, mutta myös peloissamme. Emme uskaltaneet kävellä New Yorkin kaduilla, pelkäsimme tulevamme hakatuksi. Pelko oli puoliksi aiheellistakin. Pidin eniten San Franciscosta, sillä elimme sitä aikaa, Haight Ashbury -scenen (hippiliikkeen) ollessa lopuillaan." Rahaa meni, muttei juurikaan tullut. Hotelleissa asuttiin lopulta kimppakämpissä.

Matkalla bändi sai havaita ilmapiirin USA:ssa olevan ihan toinen kuin Englannissa, ihmiset olivat rennompia. "Se avasi silmiämme, USA:ssa oli todellista menoa", muisteli Jeremy Spencer myöhemmin matkaa. Hänen mukaansa siellä oli voimakas poliittinen atmosfääri. Keikkojen jälkeen nuoret tulivat bändin luo hotellille ja käytiin loputtomia keskusteluja. Greenille iso asia ensimmäisellä USA:n matkalla oli tutustuminen Greatful Deadiin. "He todella rakastivat vapautta. Sain soittaa vapautuneesti, kun olin lavalla heidän kanssaan, sain soittaa mitä tahdoin".

Shrine Auditorium

Shrine Auditoriumissa, Los Angelesissa Fleetwood Mac esiintyi toisen englantilaisbändin, tuolloin paljon tunnetumman - The Whon kanssa 28 ja 29.6.1968.

Länsirannikolla kuultiin mm. Janis Joplinia sekä Big Brother ja The Holding Companyä, tutustuttiin myös heihin ja hippiliikkeeseen. Kuten tunnettua hippiliikkeen keskuudessa huumeiden käyttö oli erittäin yleistä. Tietenkin kaikki länsirannikon rockbändit käyttivät huumeita. Grateful Deadin äänimies Owsley "The Bear" Stanley valmisti kemistivaimonsa kanssa LSD:tä ja välitti sitä kaikille halukkaille. Fleetwood Mac soitti samoissa paikoissa Deadin kanssa. Mick Fleetwood ja Jeremy Spencer kertovat The Peter Green Story -dokumentilla kuinka bändille tuputettiin LSD:tä kaikilla keikkapaikoilla.

"Owsley istui The Shrinen pukuhuoneessa ja kertoi haposta. Peter Fonda ja Beatles käyttävät, myös Jimi Hendrix. Oletteko huomanneet miten se vaikuttaa heidän musiikkiinsa"

Spencer kertoo: "Owsley istui The Shrinen pukuhuoneessa ja kertoi haposta. Peter Fonda ja Beatles käyttävät, myös Jimi Hendrix. Oletteko huomanneet miten se vaikuttaa heidän musiikkiinsa". Alkuun he kieltäytyivät, mutta lopulta kokeilivat ja soittivat sitten kiertueen kaikki loput konsertit "pilvessä". "Varmaan puolet yleisöstäkin oli aineissa", kertoo Fleetwood. Huumeiden käyttö jatkui sitten bändin palattua Eurooppaan.

Mick Fleetwoodin keikkuvat pallit

Kotimaassa ja muuallakin Euroopassa riitti vientiä. Mr. Wondeful ilmestyi elokuussa ja sen menestys lisäsi keikkasuosiota. Bändi kasvatti mainettaan myös säädyttömällä esiintymisellään. Erityisesti Mick Fleetwood ja Jeremy Spencer kunnostautuivat säädyttömyyksillään. Fleetwood saattoi asetella maidolla täytettyjä kondomeja Spencerin kitaran kaulaan.

Jollakin Euroopan keikalla bändi löysi punaisten lyhtyjen alueelta valtavan dildon, joka ristittiin "Haroldiksi". Harold tuotiin lavalle shown puolivälissä tarjottimella, jossa oli myös oluttölkkejä. "Roadmanagerimme asetti sen rumpujeni päälle, jossa se aaltoili keikan loppuun saakka", kertoo Mick Fleetwood. Seksi ja pornografia kuuluivat olennaisena osana bändin esiintymisiin. "Eräällä keikalla menin vessaan ja löysin sieltä kaksi ketjuun ripustettua, (miesten kivespusseja muistuttavaa) palloa ja kiedoin ne alapääni ympärille", kertoo Mick. Palleista tuli sitten hänen pysyvä tavaramerkkinsä, ne voi nähdä esimerkiksi Rumours-albumin kansikuvassa.

Mick Fleetwood & Balls

Rumous-albumin kansikuvaan ikuistetut Mick Fleetwwodin pallot.

Danny Kirwan bändiin ja nousu huipulle

Hieman ennen Mr. Woderfulin julkaisua elokuussa 1968 kahdeksantoistavuotias Danny Kirwan liittyi bändiin. Kirwan soitti aiemmin Boilerhouse nimisessä triossa. Hän oli itseoppinut kitaristi, joka oli Greenin tapaan alkujaan ominut vaikutteita Hank Marwinilta sekä belgialaissyntyiseltä jazzkitaristi Django Reinhardilta. Myöhemmin Kirwan oli tutustunut bluesiin Bluesbreakersien ja erityisesti Eric Claptonin innoittamana. Kertomukset siitä miten Kirwan tuli mukaan vaihtelevat. Fleetwood Macin manageri Clifford Davis on kertonut olleensa myös Kirwanin manageri ja ehdottaneensa Greenille Kirwanin ottamista Fleetwood Maciin.

Toisen tarinan mukaan Mike Vernon oli käynyt katsomassa Boilerhousea jollain keikalla ja kertoi Kirwanista Greenille. "Danny oli erinomainen, hänen soittotyylinsä oli täysin ainutlaatuinen", kertoo Mike Vernon "Vieläkin näen mielessäni hänet soittamassa Watkinsin aloittelijoiden kitaraa ja loihtivan sillä villit äänet, jotka muistuttivat Lowell Fulsonia. En ollut kuullut kenenkään soittavan niin". Kaikki muutkin ovat todenneet Kirwanin olleen nuoresta iästään huolimatta poikkeuksellisen lahjakas muusikko, ihan eri luokkaa kuin muu bändinsä basisti Trevor Stevens ja rumpali David Terry.

Keikkailmoitus

Fleetwood Mac, Eddie Boyd ja The Boilerhouse soittivat 15.2.1967 hyväntekeväisyyskonsertissa.

Myös Green oli kiinnittänyt huomiota lahjakkaaseen nuorukaiseen. Fleetwood Mac ja Boilerhouse olivat esiintyneet useita kertoja samoissa tilaisuuksissa. Green kiinnostui Kirwanista ja yritti auttaa Boilerhousea kehittymään ammattilaisempaan suuntaan, bändin kaksi muuta jäsentä eivät kuitenkaan olleet suuremmin kiinnostuneita Greenin avusta. Bob Brunningin mukaan Green laittoi Melody Makeriin ilmoituksen löytääkseen paremman rytmiryhmän Kirwanin tueksi. Kolmensadan tarjokkaan joukosta ei koekuunteluidenkaan jälkeen kuitenkaan löytynyt Kirwanin tasoisia soittajia.

Green kuvaili Kirwanin tuloa bändiin elämänkerrassaan: "Se oli Mick, joka pyysi Dannyä liittymään, en minä, halusin auttaa häntä ennen kuin hän liittyi meihin - hänen olisi pitänyt pysyä Boilerhousessa. Mielestäni Mick ja minä olemme vastuussa siitä, missä hän on nyt". Huw Pryce on puolestaan kertonut Kirwanin usein tulleen heidän Lontoon keikoille ja auttaneen roudareita ja muuten pyörineen heidän kanssaan. "Danny ja Peter jammailivat usein soundcheckin jälkeen kahdestaan ennen kuin ovet avattiin yleisölle. Peter todella nautti siitä", totesi Pryce. Menipä Kirwanin tulo bändiin miten tahansa, hän soitti ensimmäisen keikkansa Fleetwood Macissa 14.8.1968 Nag's Headissa, Lontoossa.

Kirwan antoi haastattelun Melody Makerille Fleetwood Maciin liittymisen jälkeen. Siinä hän kertoi: "En ole kiinnostunut blues-puristeista, jotka sulkevat korvansa muille musiikkimuodoille. Pidän kaikesta hyvästä musiikista, erityisesti vanhoista big band -tyyppisistä jutuista. Django Reinhardt on luultavasti suosikkikitaristini, mutta pidän mistä tahansa hyvästä musiikkista, olipa se blues-, populaari- tai klassinen musiikki". Clifford Davisin mukaan Kirwan oli kiinnostunut harmonisista, kauniista melodioista. Greenin mukaan Kirwan oli älykäs nuorukainen, joka sai ideoita kitaransoittoonsa kuuntelemalla vanhanaikaisia kaksikymmentäluvun big bändejä.

YouTube-videossa 'The Making of Albatross' mukana olleet kertovat Danny Kirwanin liittymisestä bändiim ja Albatrossin synnystä.

Green oli kokenut, ettei saanut tukea Jeremy Spenceristä. Mike Vernonin mukaan Spencerin kopioi lahjakkaasti Elmore Jamesia ja se toimi alussa hienosti. Spencer on kertonut Greenin odottaneen häneltä uudenlaisia ideoita Elmore James -kuvioiden sijaan. Toisaalta Spencer arveli, ettei Green pitänyt häntä riittävän hyvänä. Greenin myöhemmin antamat kommentit tulkitsen niin, ettei hän niinkään epäillyt Spencerin soittotaitoa. Sen sijaan Greenin kritiikki kohdistui siihen, ettei Spencer ollut halukas uudistumaan, eikä myöskään innostunut Greenin biiseistä, eikä aina edes suostunut soittamaan niitä. Spencer on myös todennut olleen selvää, että Green ja Kirwan inspiroivat toisiaan.

Mike Vernonin mukaan Green koki perinteisen bluesin kahlehtivan liikaa itseään ja hän halusi sen sijaan luoda jotain uuttaa, jossa säilyisi blues-tunnelma. Green on itse kertonut kokeneensa, ettei perinteisen bluesin toistaminen riittänyt hänelle ja halunneensa avartaa "blues-horisonttiaan". Eräässä haastattelussa hän kuvaili Beatlesin Eleanor Rigbyä ja Tim Hardinin How Can We Hang On To Dreamiä nykypäivän bluesiksi. Hän vieraili noihin aikoihin vanhan bändiliiderinsä John Mayallin Blues From Laurel Canyon -albumilla, soittaen kitaraa First Time Alone -biisillä, joka oli myös selkeä irtiotto perinteisestä bluesista.

Keikkailmoituksia

Keikkoja riitti kotimaassa ja muuallakin Euroopassa.

Kirwan osoittautuikin Greenin hengenheimolaiseksi. Myös Green oli kokenut, ettei pelkkä perinteisen bluesin toistaminen riitä hänelle. Green etsi keinoa laajentaa bändin musiikkia ja ehkä muuttaa suuntaansa. Hän osallistui ystävänsä Mike Vernonin kanssa Fleetwood Macin ohella moniin levytyksiin ja oli auttamassa ja kannustamassa monia muusikoita, aloittelevia brittimuusikoita ja myös vanhempia amerikkalaisia bluesveteraaneja. Hän osallistui myös Royal Albert Hallissa järjestettyihin klassisen musiikin Henry Wood Promenade -konsertteihin. Hän ei toki halunnut jättää rakastamaansa bluesia, mutta tunsi halua laajentaa musiikillisia taitojaan ja ymmärrystään sekä avata Fleetwood Macille uudenlaista lähestymistapaa eri musiikkityyleihin.

Kirwan oli hyvin innovatiivinen ja emotionaalinen muusikko ja auttoi Greeniä kehittelemään biisejään. Ensimmäinen loistava yhteistyön hedelmä saatiinkin pian, kun bändi levytti singlen Albatross / Jigsaw Puzzle Blues. Green oli työstänyt Albatrossia jo ennen Kirwanin liittymistä. Spencer ei ollut kiinnostunut biisistä. Kirwanin avulla Greenin sai hiottua biisin valmiiksi ja taltioitua sen. Singlen b-puolelle valittiin samassa sessiossa äänitetty Kirwanin niin ikään instrumentaalibiisi Jigsaw Puzzle Blues.

Danny Kirwanilla oli 1950-luvun puolivälin kullanvärinen eli ns. gold top Les Paul, jossa oli yksikelaiset P90-mikrofonit. Esa Kuloniemen mukaan kitaran soundi oli piirun purevampi kuin Greenin ja se sopi täydellisesti Kirwanin soittotyyliin ja äkäiseen vibraattoon (vrt. Jigsaw Puzzle Blues). Myöhemmin Kirwan hankki myös '59-mallisen cherryburst Les Paulin ja kolmimikkisen mustan Les Paul Customin. Vahvistimina Macin kitaristit (myös Spencer) käyttivät alun Orange-mainosdiilinsä jälkeen amerikkalaisia Fendereitä. Kuloniemen mukaan Gibsonin kitara ja Fenderin vahvistin ovat tutkitusti hyvä kombinaatio bluesiin. Myöhemmin USA:n matkalla hankittiin kitaroita niitä keränneeltä, sittemmin Cheap Trickin soittaneelta, Rick Nielseniltä. Häneltä löytyi mm. Jeremy Spencerin käyttämä Gibson Flying V.

Albatross tallennettiin CBS:n New Bond Street -studioissa lokakuun alkupuolella 1968. Martin Celminsin kirjoittaman Greenin elämänkerran mukaan bändi vietti pari päivää nauhoittamalla ja sekoittamalla vain Albatrossia - poikkeuksellisen pitkä aika yhden singlen taltiointiin noina aikoina. Todellisuudessa samassa sessiossa äänitettiin myös varhaiset versiot sittemmin Then Play On -albumille päätyneistä Kirwanin biiseistä Coming Your Way, One Sunny Day, Without You ja Like Crying sekä English Rose -albumilla julkaistu, myös Kirwanin Something Inside Of Me. Kirwan osoitti siis noilla biiseillä heti kättelyssä olevansa varteenotettava lauluntekijä ja erinomainen vahvistus bändille.

Albatross-singlen mainos

CBS Recordsin julkaisema Albatross-singlen mainos

Green on kertonut inspiraation Albatrossiin tulleen Santo & Johnny Farinan Sleep Walkista. Chicken Shack kitaristi Stan Webbin mukaan yksi varhaisista Greenin innoitteista biisiä luodessaan oli Eric Claptonin hitaat soolot, jotka Clapton taas oli Webbin mukaan ominut Memphis Slimin ja Howlin' Wolfin kanssa soittaneelta kitaristilta Matt Murphyltä.

Spencer ei soittanut singlellä lainkaan ja hänen roolinsa bändissä supistui muutenkin selvästi Kirwanin tultua mukaan. Spencer on itsekin kertonut myöhemmin, ettei hänellä ollut tuohon aikaan oikein mitään annettavaa bändille, eikä hän ollut enää innostunut bändin levyttämästä materiaalista. Spencer halusi edelleen soittaa Elmore Jamesia tai vanhaa 50-luvun rock'n'rollia, joka oli tulossa taas muotiin ja myönsi ettei hänellä tuolloin ollut uusia ideoita.

Kukaan ei uskonut biisiä taltioitaessa sen tulevan megahitiksi. Blue Horizonin jakelijana toiminut CBS ei ollut innostunut julkaisemaan Albatrossia singlenä. Ensimmäisenä kolmena viikkona mitään ei tapahtunutkaan. CBS:n edustajat yrittivät epätoivoisesti saada bändin esittämään laulun Top of The Pop -ohjelmassa, mutta ohjelman tekijät eivät uskoneet biisiin. Manageri Clifford Davis kertoo lopulta saaneensa bändin esittämään Albatrossin BBC:llä pyörineeseen Simon Dee TV-Showssa. Tämän tuloksena CBS tilasi 60.000 kappaleen painoksen singlestä. Se revittiin käsistä välittömästi, uudenvuodenaattona Albatross nousi jo Top 10:iin ollen yhdeksäs. CBS jouti ottamaan levystä aina vaan uusia painoksia ja singleä myytiin lyhyessä ajassa yli miljoona kappaletta.

Albatross singlen suomalaispainoksen etiketti

Albatross single julkaistiin myös suomalaispainoksena.

29.1.1969 Albatross oli kivunnut Englannissa singlelistan kärkeen ja pysytteli Top 10:ssä kymmenen viikkoa. Single jäi bändin ainoaksi ykköshitiksi. Kun single julkaistiin Peter Greenin eron jälkeen, alkuvuodesta 1973 uudelleen, myytiin sitä jälleen lähes miljoona kappaletta ja se nousi Englannissa singlelistan toiselle sijalle. Vielä kolmannen kerran Albatross nousi listoille uudelleen julkaisun myötä 1989 ja 2002 Chris Coco Feat. Peter Green -versiona. Keikoilla Green kutsui biisiä usein nimellä Albert Ross.

Valkoiset lapset vs. musta miehet

Pian Albatross-singlen julkaisun jälkeen, loppuvuodesta 1968 Fleetwood Mac lähti uudelleen kiertueelle USA:an. Kesäinen vierailu oli lisännyt bändin tunnettavuutta rapakon takana. Nyt keikkoja oli sovittu jo etukäteen joulukuulle, tammikuulle ja vielä helmikuun alkuun. Keikkoja oli osin samoissa paikoissa kuin kesälläkin, mm. The Scene-yökerhossa New Yorkissa. Lisäksi käytiin mm. Chicagossa, Sacramentossa, Seatlessa, Detroitissa, Dallasissa, Houstonissa, Bostonissa ja tietysti myös LA:ssa ja San Franciscossa.

Tammikuun alussa Fleetwood Mac esiintyi neljänä päivänä Kinetic Playground-yökerhossa Chicagossa. Samalla vierailtiin Chess Recordsin Ter-Mar studiolla, jossa tavattiin Chicago-bluesin kovimpia muusikoita. Totta kai pistettiin jamit pystyyn. Mukana olivat Willie Dixon, Buddy Guy, Otis Spann, Walter Horton, J.T. Brown, David "Honey Boy" Edwards ja S.P. Leary.

Ajatus tällaisesta sessiosta oli Mike Vernonin mukaan syntynyt edellisenä vuonna. Blue Horizon edustajana USA:ssa toiminut Seymor Stein oli järjestänyt yhteyden Marshall Chessiin. Nuoret valkoiset brittimuusikot pääsivät jammailemaan mustien Chicagon blueskonkareiden kanssa. Chessin toimeksiannosta Willie Dixon oli koonnut paikalle vapaana olevat Chessin talliin kuuluvat muusikot. Sessioiden koordinaattoreina toimivat Marshall Chess, Willie Dixon, Meil Slaven ja Mike Vernon. Viimeksi mainittu varmisti myös, että nauha pyöri ja tallensi kaiken. Biisejä tallentui nauhoille runsaasti erilaisten kokoonpanojen tuotoksina.

Jeremy Spencerin unelmien täyttymys oli päästä soittamaan Elmore Jamesin Madison bluesia saksofonisti J.T. Browin kanssa, joka oli aikoinaan soittanut Elmore Jamesin bändissä ja tuon biisin originaalilevytyksessä. Tämä kuuluukin Spencerin soitossa, mies antaa tulla sydämensä pohjasta ja Jamesin biisit saavat juurevat tulkinnat. J.T. Browin lisäksi Willie Dixon soittaa bassoa näissä biiseissä ja Danny Kirwan toista kitaraa. Green on mukana yhdellä Jamesin biisillä. Upeasti Jeremy heittäytyy myös omaan biisiinsä Rockin Boogie.

Blues Jam In Chicago, EPC 88591

Chicagon äänityssession tuloksia on julkaistu monella eri nimellä. Tässä kansikuva vuoden 1982 Hollantilaispainoksesta.

Greenin tähtihetkiä studiolla oli bluesklassikoiden Sugar Mama ja Homework taltiointi Otis Spannin kanssa, tai Last Night Walter Hortonin kanssa. Muuten hän tuntuu olevan enemmän taustalla. Chicagon soittajista erottuvat selvimmin Otis Spannin pianotyöskentely ja Walter Hortonin maukkaasti soiva huuliharppu sekä molempien lauluosuudet.

Danny Kirwan tuntuu osin lauluosuuksissaan hiukan arastelevan, ehkä nuorelle miehelle oli hiukan haasteellinen paikka olla studiossa noiden legendojen kanssa, Kirwanhan oli tuolloin vasta 18, eikä hän montaa kuukautta ollut soittanut Fleetwood Macissakaan. Voi kuitenkin hyvin kuvitella miten innoissaan englantilaiset olivat Chessin studiossa soittaessaan noiden samojen muusikoiden kanssa, joiden levyiltä he olivat opetelleet bluesin soittamista. Hauskaakin tuntuu studiossa olleen. Biisien välissä on paljon jutustelua.

Kuuntele Madison blues, Sugar Mama ja Homework Spotifystä

Blue Horizon julkaisi myöhemmin saman vuonna session tuotokset. Mike Vernonin mielestä Chess-session tuotokset olivat erinomaisia. John McVie ja Peter Green ei olleet ihan samaa mieltä. "Ne mustat kaverit tiesivät, ettei se, mitä me valkoiset heput yritämme, tule olemaan värillisten bluesia", kuvaili Green jälkeenpäin tunnelmiaan. John McVie puolestaan on muistellut saapumista Chessille näin: "Ne kaverit eivät välittäneet paskaakaan keitä me olimme. Olimme heille vain joukko valkoisia skidejä ja heillä oli 'valkoiset soittavat bluesia' asenne. Aistin alusta alkaen, ettei Willie Dixon noteerannut minua".

"Ne kaverit eivät välittäneet paskaakaan keitä me olimme. Olimme heille vain joukko valkoisia skidejä ja heillä oli 'valkoiset soittavat bluesia' asenne."

Chicagossa oli noihin aikoihin paljon mustia bluesmuusikoita ja vähän työtilaisuuksia heille. Ehkä se osin vaikutti tunnelmiin sessiossa. Taltiointeja ei kaikin osin voi pitää julkaistavaksi tarkoitettuna, jos lainkaan, eiväthän nämä mitään viimeisteltyjä levytyksiä ole. En tiedä oliko sessiota jotenkin valmisteltu etukäteen, oliko jotain kaavailuja siitä mitä aiotaan soittaa tai oliko Vernon jo ennakkoon suunnitellut julkaisevansa session tuloksia. Vaikka sessio ei ihan kitkattomasti sujunutkaan, on julkaistulla levyllä mielestäni kuitenkin oma arvonsa dokumenttina englantilaisten nuoren bluessukupolven muusikoiden ja Chicagon kokeneiden mustien bluesmiesten tapaamisesta. Ehkä tämä sessio edes hiukan lähensi kuilua näiden kahden leirin välillä ja raivasi tilaa uusille yhteisille kokeiluille.

Jatkoa seurasikin piankin, Chess-sessioihin osallistuneen Otis Spannin kanssa sovittiin jatkettavaksi äänityksiä vajaan viikon päästä New Yorkissa. Siellä äänitettiinkin albumillinen bluesia Mike Vernonin tuottamana. Blue Horizon julkaisi albumin The Biggest Thing Since Colossus saman vuonna Fleetwood Macin jo hylättyä yhtiön. Levyllä soittavat Peter Green ja Danny Kirwan kitaraa ja John McVie bassoa. Chicagossa Mick Fleetwood sai Spannin kanssa soitettaessa soittaa rumpuja osalla biisejä, mutta New Yorkissa Spann halusi rumpaliksi yksinomaan pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa S.P. Learyn.

The Biggest Thing Since Colossus

Mick Fleetwood oli myös paikalla studiossa, mutta Mike Vernonin mukaan Spann tunsi olonsa kotoisammaksi, kun sessiossa oli mukana yksi tuttu soittaja. Hyvinhän Leary tuolla taltiolla hommansa hoitaakin, mutta hyvin hoitavat kaikki muutkin. Tuloksena oli nimittäin erittäin nautittava blues-albumi. Albumin lisäksi Blue Horizon julkaisi myös singlenä biisin Walkin, jonka kääntöpuolella oli Temperature Is Rising (98.8°F), hieman poikkeava versio albumilla olleesta Temperature Is Rising (100.2°F) -biisistä. Kokonaisuudessaan New Yorkin session tulokset julkaistiin vuonna 2006 Otis Spannin cd-kokoelmalla The Complete Blue Horizon Sessions.

Spannin kanssa saatiinkin aikaan hyvää jälkeä. Mike Vernonin mukaan Otis rakasti Peterin soittoa lähes yhtä paljon kuin rakasti Bourbonia. Yhteissoitto levyllä sujuukin mainiosti ja Green, Kirwan ja McVie tuntuvat olevan nyt oma itsensä ja soitto on vapautunutta, Chessin jännitteet ovat sulaneet. Albumi oli Otis Spannin viimeisiä, hän kuoli seuraavan vuoden keväällä syöpään.

Kuuntele Otis Spannin Walkin' Spotifystä

Myöhemmin Green sai enemmänkin tunnustusta mustilta bluesmiehiltä. B.B. King, johon moni on verrannut Greeniä, kirjoitti esipuheen Martin Celminsin kirjoittamaan Greenin elämänkertaan. Siinä King toteaa: "Ihmiset ovat kertoneet minulle kitaransoittoni vaikuttaneen alkuvuosina paljon Peteriin. Nykyisin pidän sitä suurena kohteliaisuutena, mutta minun on sanottava teille, etten ota kunniaa Peterin soitosta. Kun kuulen Peter Greenin soittavan... kuulen Peter Greenin soittavan.

Paluu Lontooseen ja supertähdiksi

Kun bändi palasi USA:n kiertueelta oli Albatross listaykkönen, kaikki tuntui muuttuneen. Lentokentällä oli vastassa kuvaajien lauma. Kaikki olivat kiinnostuneita bändistä. Bändi ei ollut osannut odottaa levylle niin hurjaa menestystä, mutta nyt he saivat totutella super-tähtien elämään. Menestys tietysti näkyi myös keikkasuosion kasvuna, keikkoja riitti ja ne soitettiin suuremmissa saleissa. 60-luvun lopulla ei kuitenkaan vielä stadionkonsertteja juurikaan järjestetty, mutta klubeista oli siirrytty konserttisaleihin ja urheiluhalleihin.

Green kertoi tunteneensa olonsa ylpeäksi menestyksen jälkeen. Toisaalta hän ei halunnut olla kuuluisa supertähti. Hän oli ristinyt bändisäkin sen muiden jäsenten mukaan, eikä halunnut käytettävän siitä nimeä Peter Green's Fleetwood Mac, kuten levy-yhtiö olisi halunnut. Menestys aiheutti siis Greenille ristiriitaisia tunteita.

Fleetwood Mac

Fleetwood Mac; Mick Fleetwood, John McVie, Jeremy Spencer, Danny Kirwan ja Peter Green

Toki Albatross aiheutti jonkin verran närää tiukimpien bluesfanaatikkojen joukossa. BBC Radio Onen dj Mike Rowen moitti R&B Show -ohjelmassaan bändiä antautumisesta kaupallisuuden vaateille ja totesi bändi menettäneen alkuperäiset juurensa. Toinen BBC:n dj John Peel soitti Albatrossin sijaan Top Gear show -ohjelmassaan vain singlen b-puolella ollutta Jigsaw Puzzle Bluesia. Myöhemmin monet bluespuritanistitkin ovat tunnustaneet Albatrossin arvon.

Man of The World

Seuraavalla singlellä Man of The World voikin kuulla Greenin menestyksen aiheuttamaa ahdistusta. Man of The Worldia on sanottu jälkeenpäin Peter Greenin avunhuudoksi. Tekstistä voi aistia menestyksen ja huumeisen elämän paineiden alkaneen kasautua. Jeremy Spencer on todennut jälkeenpäin laulun olleen kuin itsemurhaviesti.

Mick Fleetwoodin mukaan Greenin henkisen tasapainon järkkymistä ei huomattu ajoissa. "Toivon, että olisin huomannut sen. Man of The Worldin voi tunnistaa kertovan ihmisestä, joka on vaikeuksissa, biisi on hyvin surullinen. Olen katunut sitä, että en huomannut Peterin tilaa. Vaikka olimme samassa jamassa ja hän oli suuri johtajamme, jonka esimerkkiä noudatimme, mutta hän ei toipunut matkastamme", muisteli Fleetwood jälkeenpäin.

Man of the World saksalaisesta Beat Club tv-ohjelmasta. Ohjelma on taltioitu 7.6.1969.

Man of The Worldin äänitykset käynnistyivät New Yorkissa vuoden vaihteen 1968-69 molemmille puolille ajoittuneen USA:n kiertueen aikana ja äänitysten viimeistely tehtiin Lontoossa bändin palattua kotimaahansa. Single menestyi jälleen erinomaisesti, Englannissa se ylsi parhaimmillaan singlelistan toiselle sijalle. Myös muualla Euroopassa singleä myytiin hyvin. Sen sijaan USA:ssa single julkaistiin vasta vuonna 1976, b-puolenaan Danny Kirwanin soolobiisi Best Girl In The World.

Singleä ei yllättäen enää julkaisutkaan Blue Horizon, vaan Immediate Records. Blue Horizonilla oli ollut yhden vuoden sopimus Fleetwood Macin kanssa. Sopimuksessa oli kahden vuoden optioehto eli yhtiö olisi voinut jatkaa sopimusta vielä kahdella vuodella. Yhtiölle sattui kuitenkin paha moka, he unohtivat käyttää optiotaan juuri huippuhitin tehneen bändin kanssa.

Manageri Clifford Davis oli tietoinen optioehdosta, mutta ei hiiskunut siitä kenellekään. Kun optioaika oli mennyt ohi, hän ilmoitti Blue Horizonille, ettei bändi enää jatka heillä. Green olisi halunnut jatkaa Blue Horizonilla, mutta muut eivät. Toisia houkutti muiden levy-yhtiöiden tekemät rahakkaat tarjoukset. Mike Vernon oli luonnollisesti hyvin pettynyt bändin lähtöön, olihan hän auttanut bändi alkuun ja tehnyt kovasti töitä sen eteen.

Immediate IM 080(B) -single

Earl Vince and the Valiants (eli Fleetwood Mac) Somebody's Gonna Get Their Head Kicked In Tonite, Immediate IM 080

Then Play On

Blue Horizon yritti ottaa bändin tekemistä äänityksistä kaikki hyödyn irti ja julkaisi USA:ssa kokoelma-albumin English Rose. Albumilla oli kuusi biisiä Mr. Woderful-albumilta, tietenkin menestyneimmät singlebiisit Albatross etunenässä ja kaksi vielä aiemmin julkaisematonta, tulevan Then Play On -albumin biisiä. Levy ei kuitenkaan menestynyt.

Immediate oli vain välivaihe, eikä yhtye levyttänyt sille mitään muuta. Immediate ei tainnut koskaan tilittää bändille puntaakaan levyn tuotoista. Rolling Stonesin aiemman managerin Andrew Loog Oldhamin yhdessä Tony Claderin kanssa perustaman yhtiön talous oli pahasti hunningolla ja yhtiön toiminta loppui pian. Moni muukin bändi ja artisti sai pettyä karvaasti Oldhamiin ja hänen kumppaniinsa.

Sen sijaan Fleetwood Mac valitsi pitkäaikaiseksi yhteistyökumppanikseen hyvämaineisen ja rahakkaan Warnerin ja sen tytäryhtiön, Frank Sinatran aikoinaan perustaman Reprise Recordsin. Reprise oli manageri Davisin valinta ja Greeniä lukuun ottamatta muu bändi hyväksyi valinnan mukisematta. Pidemmällä tähtäimellä valinta oli onnistunut. Warnerin avulla bändille avautuivat myös USA:n markkinat. Toisin merkittävää menestystä ei tullut heti, vaan vasta myöhemmin 70-luvulla Greenin ja Kirwanin poistuttua riveistä. Se on jo eri tarina, eikä kuulu tämän artikkelin aihepiiriin tämän enempää.

Etiketti RSLP 9000

Then Play On, UK-painoksen etiketti

Reprisen kanssa aloitettiin seuraavan albumin työstäminen. Danny Kirwan oli suuressa roolissa tällä albumilla. Mick Fleetwood onkin sanonut Greenin antaneen ensimmäisen albumin Jeremy Spencerille, sillä oli kolme Spencerin sävellystä ja kaksi Spencerin suosikin Elmore Jamesin biisiä. Then Play Onin Green puolestaan antoi Fleetwoodin mukaan Danny Kirwanille. Puolet albumin biiseistä eli seitsemän oli Kirwanin kirjoittamia, Green kirjoitti viisi ja Fleetwood ja McVie kumpikin yhden biisin.

Mick Fleetwoodin mukaan he kokivat albumin erittäin tärkeäksi bändille, sillä se pääsi näyttämään potentiaalinsa. Bändi oli hänen mielestään tuolloin loistava ja siinä oli voimaa sekä uskottavuutta. Näin varmaan olikin, Kirwan oli päässyt nopeasti sisään bändiin ja oli samalla aaltopituudella Greenin kanssa. Rytmiryhmä oli myös hioutunut hyvin yhteen. McVien mukaan Green halusi, että bändi jammailisi enemmän ja olisi kokeilunhaluisempi, tähän tuntui kaikilla olleen valmius, paitsi Spencerillä.

Levy-yhtiön vaihdos merkitsi myös tuottajan vaihtumista. Reprise ei ilmeisesti kuitenkaan puuttunut levyn tekoon, en ainakaan missään sellaiseen ole törmännyt. Varmaan yhtiöllä oli omat odotuksensa. Vastuu levystä jäi silloin Greenille. Albumia ilmeisesti alettiin äänittää jo Blue Horizonin aikaan vuoden 1968 puolella. Tästä kertoo sekin, että kaksi albumin biiseistä julkaistiin Blue Horizonin toimesta English Rose -kokoelmalla. Fleetwood on kertonut Then Play Onin aikaan ilmestyneen ensi kertaa Greenin "Brian Wilson" -puoli. "Hän halusi tehdä kokeiluja, otti välillä basson Johnilta, tai kokeili myös rumpuja ja tarjosi muillekin vaihtelua. Hän oli musiikillinen johtaja, joka valvoi kaikkia osia", kuvaili Mick.

Etiketti RS 6368

Then Play On, US-painoksen etiketti

Fleetwoodin puheet olivat ehkä hieman ristiriitaisia, toisaalta hän sanoo Greenin antaneen albumin Kirwanille, toisaalta mainitsee Greenin sen musiikilliseksi johtajaksi. Fleetwood on osittain oikeassa Then Play Onin osalta. Varmaan Kirwan vaikutti suuresti albumiin kirjoittamalla merkittävän osan sen biiseistä. Greenhän on itsekin vähätellyt biisin kirjoittajan taitojaan. Green luultavasti vaikutti kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaisiksi biisit muodostuivat ja miten ne levyllä soivat.

Ehkä levyä tehtiin ajoittain hiukan sekavissa tunnelmissa. Rolling Stone kertoi heinäkuussa 1969 Peter Greenin ja Jeremy Spencerin olevan tekemässä hengellistä albumia Jeesuksen elämästä. "Me uskomme jumalaan ja tämä on vakava yritys", he vakuuttivat lehden mukaan. Yritykseksi se kuitenkin jäi, tuollaista levyä ei syntynyt. Spencer, joka ei käytännössä osallistunut Then Play Onin tekoon lainkaan, oli valmistelemassa soololevyä. Se myös valmistui ja sillä soittivat myös muut bändin jäsenet.

Peter Greenin Closing My Eyes.

Then Play On myös valmistui ja on mielestäni Peter Greenin ajan monipuolisin FM-albumi. Kirwanin Coming Your Way aloittaa komeasti levyn. Muista albumin helmiä ovat Kirwanin Although The Sun Is Shining ja Like Crying sekä Greenin surullinen Closing My Eyes, jossa taas puhutaan kuolemasta, ja lopetusbiisi Before The Beginning. Show Biz Bluesissa Green akustinen slide-kitara soi upeasti.

Rattlesnake Shakesta tuli vakionumero bändin keikkaohjelmistoon. Siitä löytyy YouTubesta useampi live-versio. Mistä Green sai inspiraation tähän biisiinsä? Elämänkerrassaan Green toteaa "inspiraatio tuli, kun kuulin The Whon esittävän Martha and The Vandellasin Dancing In The Street". Monta instrumentaaliakin on levylle päätynyt, Greenin Underway, jossa on nähty Hendrix vaikutteita, Kirwanin My Dream, Fleetwoodin reipas menobiisi Fighting For Madge ja John McVien Searching For Madge. Hienoa muuten, että rytmiryhmäkin on saanut luovuutensa valloilleen. Ei levyllä yhtään turhaa biisiä ole.

Kansikuva: Stereo 8-kasetti

Ajan tavan mukaan Then Play On julkaistiin myös Stereo-8 -kasetilla.

Olen aina pitänyt tästä levystä, toki tämän edeltäjistäkin. Albumissa kuuluu rento jamihenkisyys, se on monipuolinen, siitä löytyy myös vakavuutta, jossain määrin alakuloisuutta ja jotenkin se on vaan perin viehättävä, etten sanoisi melodioiltaan koukuttava levy, kun ei liikaa syvenny teksteihin. Kauempana tämä on bluesista kuin aiemmat levyt, muttei bluesia ole tyystin unohdettukaan. Greenin tekstit ovat tavallaan bluesia, ei niistä ainakaan postitiivistä värettä löydy. Albumi erottuu hyvin muista tuon ajan levyistä, minulla ei ainakaan tule vertailukohtia mieleen. Rattlesnake Shakessa ehkä on häivähdys Creamia.

Levystä on ilmestynyt useita erisisältöisiä painoksia. Originaali UK-julkaisu sisälsi 14 biisiä, eli tuon ajan mittapuun mukaan paljon biisejä ja musiikkia. USA-painoksella oli vain 12 biisiä. Pois oli pudotettu One Sunny Day ja Without You, jotka sisältyivät kokoelmalle English Rose. Myöhemmissä painoksissa on mm. lisätty alkuaan singlenä julkaistu Oh Well. En ole jaksanut laskea kuinka monta variaatioita albumista onkaan julkaistu. Spotifystä ei albumia näy löytyvän.

Yksi Danny Kirwanin hienoimmista biiseistä - Although the Sun is Shining.

Albumin nimi perustuu William Shakespearen Twelth Night -komedian aloitusrivi "If music be the food of love, play on". Albumilla soittaa bändin muusikoiden lisäksi jälleen Christine McVie, joka oli 1968 mennyt naimisiin John McVien kanssa ja vaihtanut sukunimensä Perfectin (miten täydellinen sukunimi!) McVieksi.

Albumi julkaistiin syyskuussa ja se menestyi hienosti Englannissa. Parhaimmillaan se nousi kuudenneksi albumilistalla. Aikalaisarvostelut olivat hiukan ristiriitaisia. Rolling Stone ei löytänyt levystä paljoa positiivista sanottavaa. Sen sijaan se löysi levyltä epämääräistä jaarittelua ja totesi "Bändi on sanonut hyvästit Elmore Jamesille ja siirtyy pop-rock-kenttään. Tässä albumissa he laskeutuvat tasaisesti kasvoilleen. My Dream, on ainoa, joka toimi, siinä on miellyttävä melodia". USA:ssa ei levylle tuoreeltaan suurta menestystä tullut, mutta ensijulkaisua myytiin kuitenkin yli 100.000 kappaletta. Myöhemmissä arvioissa levyn arvostus on noussut kohisten. Levyn myöhempiä painoksia on myyty myös USA:ssa hyvin.

Rahaa tulee, Greenin mielestä liikakaakin

Blue Horizon halusi myös hyötyä bändin menestyksestä ja julkaisi kuukautta ennen Then Play Onin ilmestymistä Englannissa ja muualla Euroopassa The Pious Bird of Good Omen -kokoelman. Se sisälsi kaikki bändin UK-singlet, poimintoja aiemmilta albumeilta ja pari Eddie Boydin kanssa tehtyä biisiä. Levy myi kohtalaisesti ja se saavutti sijan 18 brittien albumilistalla. Yhtiö julkaisi myös singlen Need Your Love So Bad / Stop Messin' Round. A-puoli oli uudelleen miksattu pidennetty versio. Joulukuussa Blue Horizon julkaisi Blues Jam At Chess -tupla-albumilla Chicagon jamisession tuotokset Fleetwood Mac:n nimissä. Tämä närkästytti bändiä. Green kommentoi: "Joillakin raidoilla soittaa vain yksi meistä, ei se voi olla Fleetwood Mac albumi". Jonkinmoinen kulttialbumi tuosta kuitenkin tuli ja useita uudelleen julkaisuja monilla eri nimillä siitäkin on ilmestynyt.

"Ei nimen olisi tarvinnyt olla 'Oh Well', kirjoitin sanoituksia hieman rap-tyyliin, aivan mitä sylki suuhun toi".

Pian albumin ilmestymisen jälkeen Reprise julkaisi myös singlen, mutta ei albumin biiseistä. Ilmeisesti sammoissa sessioissa albumin kanssa äänitettiin Peter Greenin kaksiosainen Oh Well, jonka osat jaettiin singlen puoliskoille. Osa 2 oli kuitenkin niin pitkä, että osa siitä piti sijoittaa a-puolelle ykkösosan jälkeen. Biisin osat poikkeavat totaalisesti toisistaan. Biisin nimestä Green on todennut "Ei nimen oli tarvinnut olla 'Oh Well', kirjoitin sanoituksia hieman rap-tyyliin, aivan mitä sylki suuhun toi".

Kansikuva: Oh Well

Oh Well -singlen saksalaisen painoksen kansikuva

Single menestyi jälleen hienosti. Britannian listalla se oli kahdeksan viikkoa TOP10:ssä ja kaksi viikkoa kakkosena. Vain purkkabändi Archiesin Sugar, Sugar esti sen nousun ykköseksi. Singlen ja albumin menestys kotimaassa ja muualla Euroopassa kasvatti keikkakysyntää ja rikastutti bändiä. Menestys toi mukanaan myös ristiriitoja bändin sisälle. Rahan tulo aiheutti omantunnon tuskia Greenille. Biafran sota ja siitä aiheutunut nälänhätä oli tv-uutisten pääaiheita. Green halusi auttaa kärsiviä ihmisiä ja yritti saada muut bändin jäsenet mukaan. Hän ehdotti, että bändi esimerkiksi lahjoittaisi yhden kuukauden tulot hyväntekeväisyyteen. Huumepäissään osa muistakin oli valmis tähän, mutta eivät enää selvin päin.

Oh Well (part 1) live-esityksenä, paikka ja aika eivät ole tiedossa.

Oh Well menestyi kohtalaisesti myös USA:ssa. Tosin manageri Clifford Davis toimesta julkaistiin USA:ssa ensin singlenä Rattlesnake Shake / Coming Your Way lokakuussa 1969. Oh Wellin vuoro oli vasta joulukuussa, kun ei edellinen single käynyt kaupaksi. Levytysten ohella bändi oli keikkaillut ahkerasti koko vuoden. Singlen ja albumin menestystä vauhdittaakseen bändi lähti marraskuussa 1969 lähes kolmen kuukauden kiertueelle valtameren taakse. Keikkoja oli lähes joka päivä eri puolilla maata. Kiertue alkoi Chicagosta ja päätöskonsertti pidettiin Madison Square Gardenilla New Yorkissa.

Ennen New Yorkin keikkaa yhtye esiintyi helmikuun alussa kolmena iltana peräkkäin Boston Tea Party -konserttisalissa. Konsertit äänitettiin suunnitteilla ollutta livealbumia varten. Albumin julkaisusta kuitenkin luovuttiin ilmeisesti sittemmin Saksasta alkaneen tapahtumaketjun seurauksena. En tiedä miten nauhat päätyivät Shanghai Recordsille, mutta se julkaisi vuonna 1985 nauhoista koostamansa albumin Live in Boston. Sittemmin sitä on julkaistu uudelleen monilla eri nimillä. Vuonna 1999 Snapper Music julkaisi kolmen cd:n laajennetun painoksen The Boston Box, joka ilmeisesti sisälsi kaiken säilyneen taltioinnin Bostonin keikoilta.

USA:n jälkeen oli varmasti tarpeellinen muutaman viikon keikkatauko. Greenin äiti Anne Green kuvaili poikansa väsymystä hän palattuaan USA:sta näin: "Kun Pete palasi Amerikasta, hän meni yläkertaan makuuhuoneeseensa ja käytännössä nukkuu koko viikon ajan. Hän tuli alas silloin tällöin syömään tai juomaan kupin teetä, mutta suurimman osan ajasta hän vain halusi nukkua".

Eräässä USA:sta palattuaan antamassaan haastattelussa Green kertoi bändin olevan yhtenäisempi kuin koskaan ja aikovansa tehdä levyn Kirwanin kanssa kahdestaan sekä työstäneensä biisejä myös soololevyään varten. Keikkoja oli kuitenkin taas myyty lähes koko vuodeksi.

Danny Kirwan 18.3.1970

Danny Kirwan maaliskuisen Saksan kiertueen ensimmäisellä keikalla 18.3.1970, Niedersachsenhalle, Hannover, Saksa. By W.W.Thaler - H. Weber, Hildesheim - Own work, CC BY-SA 3.0, Link

Kohtalokas München

Maaliskuussa oli vuorossa kohtalokas Saksan kiertue. Bändi saapui kiertueen viidenteen kohteeseen Müncheniin 22.3.1070. Lentokentällä heitä oli vastassa muutama paikalliseen jet-settiin kuuluvia faneja, jotka olivat kiinnostuneita erityisesti Peter Greenistä, muita he eivät juuri huomanneetkaan. Jeremy Spencerin mukaan he eivät huomioineet lainkaan muita, vaan olivat suorastaan töykeitä. Saksalaiset tulivat bändin keikalle.

Keikan jälkeen he pyysivät bändin jäseniä, joidenkin mukaan vain Greeniä, mukaansa kaupungin ulkopuolella olevalle suurelle kartanolle. Kaikki eivät halunneet lähteä mukaan ja on vaihtelevia kertomuksia siitä, ketkä lopulta olivat mukana. Clifford Davisin mukaan ainakin Green ja Kirwan lähtivät mukaan. Green kertoi mm. hänestä tehdyssä tv-dokumentissa olleensa kartanolla, samoin Jeremy Spencer kertoi samassa dokumentissa olleensa paikalla. Sen sijaan Kirwan on kiistänyt olleensa mukana, eikä Davisia lukuun ottamatta kukaan muu ole kertonut Kirwanin mukana olosta.

Kiertuemanageri Dennis Keen kertoi Greenin elämänkerrassa tapahtumista näin: "Olin pukuhuoneessa keikan jälkeen ja joukko ihmisiä tuli sisään. Heidän joukossaan oli tämä upea, todella upea tyttö. Pete oli tämän pimun vietävissä, hän vain kysyi, halusitko tulla juhliin. Pete sanoi kyllä, mutta loput ryhmästämme eivät innostuneet, joten vain Pete ja minä lähdimme".

Peter Green 18.3.1970

Peter Green maaliskuisen Saksan kiertueen ensimmäisellä keikalla 18.3.1970, Niedersachsenhalle, Hannover, Saksa. By W.W.Thaler - H. Weber, Hildesheim - Own work, CC BY-SA 3.0, Link

Kartanolle matkattiin suurella autolla. Spencerin mukaan talo oli iso hippikommuuni, psykedeeliset maalaukset peittivät seiniä. Keenin versio on saapumisesta seuraava: "Siellä oli noin kaksikymmentä ihmistä eri puolilla suurta taloa. Kun saavuimme, meille tarjottiin lasillinen viiniä, ja seuraava asia, jonka tiesin, helvetti pääsi irti päässäni - meidät oli huumattu. Kukaan ei ollut tarjonnut meille mitään tabletteja, he vain ottivat ja huumasivat meidät". Spencerin kertoman mukaan hänen tullessaan paikalle Green ja Keen oli jo huumattu ja Keen oli varoittanut häntä ja kertonut Greenin olleen sekoamassa.

Keen kertoo edelleen: "Minulla on vain yksi muisto Petestä koko 24 tunnin ajalta, jonka olimme siellä. Kävelin ympäri taloa yrittäen puhua näille ihmisille ja menin kellariin. Heillä oli studio siellä ja kuulin sieltä soittoa, joten avasin oven. Pete soitti kitaraa kaikkien näiden tuntemattomien tyyppien kanssa. Mutta soundi, jonka he saivat aikaan, oli kauhea: sellainen outo sähköinen hyrinä. Se ei ollut minusta musiikkia". Spencer kuvaili musiikkia sekamelskaksi. Green puolestaan on kertonut kokeneensa soittonsa hyvin kiehtovaksi ja hänellä tuntuu olevan edelleen se mielikuva, että hän pystyi tuottamaan tuolla kommuunissa jotain erityisen upeaa musiikkia. Näin hän ainakin kertoi vuonna 2007 tehdyssä tv-dokumentissa.

YouTube-videona katkelma "The Munich LSD Party Incident" BBC:n näyttämästä dokumentista, jossa bändin jäsenet ja muut mukana olleet kertovat Münchenin tragediasta.

Keenin toivuttua pahimmasta huumetokkurasta, hän yritti saada Greeniä lähtemään kartanolta. Kun hän ei siinä onnistunut, soitti hän hotelliin Clifford Davisille. On epäselvää, ketkä Greenin lopulta hakivat, mutta jotenkin hänet lopulta saatiin hotellille. Kukaan paikalla olleista ei liene ollut selvin päin, muistikuvat ovat sekavia ja epämääräisiä. Epäselvää on sekin, ketä oli mukana. Paljon tätä asiaa on puitu ja puidaan yhä, kun Greenistä keskustellaan. Ilmeisen arka asia tämä on. TV-dokumentissa McVie keskeyttää Fleetwoodin kertomuksen muistuttamalla, että kamera taltioi tilanteen, jolloin Fleetwood lopettaa kesken lauseen kertomuksensa noista saksalaisista.

Kenelläkään ei tunnu olevan varmaa käsitystä mitä huumeita siellä käytettiin. Se lienee kuitenkin selvää, että kovat huumeet olivat kyseessä. Green itse on kertonut käyttäneensä LSD:tä, ilmeisesti useita kertoja sen noin 24 tunnin aikana, jonka hän oli tuossa hippikommuunissa. Kaikenlaisia spekulaatioita on esitetty siitä mikä saksalaisten perimmäinen tarkoitus oli, on puhuttu poliittisista vaikuttimista sun muusta.

Manageri Clifford Davis, joka ei ollut mukana kartanolla, arvioi Greenin sairastuneen tuona viikonloppuna henkisesti. John McViestä tuona viikonloppuna kaikki muuttui ja hän on vielä tänä päivänkin raivoissaan noille saksalaisille. McVie risti Münchenin uudelleen, se sai nyt nimen "Trauma City". Myös Mick Fleetwood tuntuu olevan vakuuttunut, että nuo tapahtuvat johtivat Greenin eroon bändistä. Tosin hän toisaalta arvioi TV-dokumentissa Greenin olleen muutenkin lähdössä. Fleetwood tuntui myös olevan vielä vuosikymmenien jälkeenkin olevan todella vihainen näille saksalaisille. Aika yhteinen käsitys muilla tuntuu edelleenkin olevan, että jotenkin Green muuttui tuon viikonlopun seurauksena.

Greenin elämänkertakaan ei tuo täyttä varmuutta Münchenin tapahtumien vaikutuksesta. Se on selvää, että Green sairastui henkisesti, mutta jää epäselväksi, kuinka paljon siihen vaikuttivat saksalaisten tarjoamat huumeet. Ehkä niillä oli merkityksensä, mutta on muistettava Greenin käyttäneen LSD:tä jo kesästä 1968 saakka. Ensimmäisellä USA:n käynnillähän se alkoi. Ehkä kuitenkin oli niin, että Green tuli nauttineeksi tuolla Münchenin hippikommuunissa kohtalokkaan suuria annoksia huumeita.

Green päättää jättää bändin

Saksan jälkeen oli vuorossa pohjoismaiden kiertue. Tämän aikana Green kertoi ensin manageri Davisille lähtevänsä bändistä ja sen jälkeen muulle bändille. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Spencerin mukaan Davis oli pyytänyt häntä taivuttelemaan Green jäämään bändiin. Greenin pää ei kuitenkaan ollut käännettävissä. Green on itse kertonut, heidän lopettaneensa treenaamisen, ne eivät enää toimineet, keikoille vaan mentiin ilman treenejä. Green ehkä koki, etteivät muut halunneet kehittyä, eikä hänen motivaationsa enää riittänyt mukana pysymiseen.

Fleetwood Mac keikalla Tukholmassa 1.4.1970 eli ilmeisesti juuri sen jälkeen, kun Green on ilmoittanut erostaan.

Davis mukaan Green ilmoitti erostaan keikkabussissa Ruotsissa. Bändillä oli kaksi keikkaa Tukholman Konserthusetissa 1 ja 2.4.1970. Sitä ennen heillä oli ollut kolme konserttia Tanskassa. Olisiko Green siten kertonut eroilmoituksen Tanskasta Ruotsiin siirryttäessä. Suomalaisittain on mielenkiintoista, että bändin keikkakalenterissa on merkitty Tukholmaa seuraavalle päivälle eli 3.4. keikka Helsingin Kulttuuritalolle. Tuota keikkaa ei kuitenkaan ollut. Epäselväksi jää, peruuntuiko keikka Greenin ilmoituksen johdosta, vai oliko se peruttu jo aiemmin. Uskon enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, en ainakaan ole löytänyt mistään tietoa, että keikkaa olisi mainostettu. Bändillä oli ollut kaksi keikkaa Kulttuuritalolla edellisen vuoden marraskuussa, tuolloin sali oli ollut molemmilla keikoilla puolillaan yleisöä. Ehkä peruuntuminen olikin johtunut siitä.

Mick Fleetwoodin mukaan Green oli kuitenkin vastuuntuntoinen, eikä halunnut jättää bändiä pulaan. Green lupasi soittaa sovitut keikat ja teki niin. "Hän tiesi, että panikoimme. Kun hän kertoi lähdöstään, odotimme muuttaisiko hän mielensä", muisteli Fleetwood myöhemmin. Bändi jatkoi keikkailua, pohjoismaiden jälkeen palattiin keikoille Englantiin.

Viimeinen levytys

Myös levytysstudioon ehdittiin jossakin välissä. Elämänkertansa mukaan Green oli kirjoittanut The Green Manalishin (With the Two Prong Crown) jo vuoden 1969 puolella, siis selvästi ennen Münchenin tapahtumia. Palattuaan USA:sta helmikuussa hän kertoikin eräälle toimittajalle kirjoittaneensa paljon uusia lauluja. Viimeinen single äänitettiin Warner/Reprisen studiolla Hollywoodissa. Wikipedian mukaan äänitykset oli tehty huhtikuussa. Keikkakalenterissa näkyy olleen huhtikuun puolivälin tienoilla reilun viikon tauko, joten tuo voisi pitää paikkaansakin, mutta vaikea uskoa, että Green olisi enää Münchenin jälkeen lähtenyt äänittämään USA:an. Elämänkerrassa kerrotaankin äänityksen tapahtuneen bändin kolmannen USA:n kiertueen aikana eli käytännössä äänitysajankohta on silloin ollut 7-15.1.1970 välillä. Eli biisi on siis äänitettykin jo ennen Müncheniä. Miksaus on elämänkerran mukaan tapahtunut Lontoossa huhtikuun lopulla.

Green Manalishi - Ruotsissa vuonna 1970 taltioitu liveversio.

A-puolen Green Manalishi on synkkä, huumeisen unen tuloksen syntynyt biisi, joka päättyy ulvontaan. Greenin mukaan laulussa on kyse rahasta, jota paholainen edustaa. Elämänkerrassaan Green kertoo lauluun liittyneen niin vahvoja tunteita, että hänellä kesti kaksi vuotta toipua siitä. "Kun kuuntelin sitä myöhemmin, siinä oli niin paljon voimaa, että se uuvutti minut", kertoi Green Mojo-lehden Mark Ellenille. Kaikesta huolimatta Green nimesi levytyksen yhdeksi parhaimmista hetkistään Fleetwood Mac -ajalta. "Miksatessani ja kuunnellessani sitä studiossa, ajattelin siitä voivan tulla ykköshitti", muisteli Green jälkeenpäin. Green kertoo tuplanneensa Oh Wellin tapaan basso-osuudet itse soittamallaan kuusikielisellä bassolla. Green ja Kirwan soittivat toisiinsa kietoutuneet kitaraosuudet.

"Kun kuuntelin sitä myöhemmin, siinä oli niin paljon voimaa, että se uuvutti minut"

Manalishi kuulostaa hypnoottiselta ja vaikuttavalta. B-puolella kuultava World In Harmony on tunnelmaltaan aivan erilainen. Nimensä mukaisesti harmonisen instrumentaalin tunnelmat ovat hyvin rauhalliset. Pääosassa on Greenin ja Kirwanin kitaroiden tyylikäs vuoropuhelu. Tämä on ainoa levytetty Greenin ja Kirwanin yhteinen biisi. Jeremy Spencer ei soita tälläkään levyllä, vaikka on oman kertomuksensa mukaan ollut mukana studiossa. Synkkyydestä huolimatta Englannissa A-puolesta tuli Top10-hitti, ei kuitenkaan Albatrossin tapaan ykköshittiä. USA:ssa se ei menestynyt.

YouTube-videona World in Harmonyn alkuperäinen singleversio, Spotifystä sitä ei löydy.

Single julkaistiin 9.5. ja bändi jatkoi sovittuja keikkojaan Englannissa toukokuun loppuun. Viimeisellä viikolla bändi esiintyi Greenin ja tämän Len-veljen Lontoossa järjestämässä konsertissa, jolla kerättiin varoja juutalaisten hyväntekeväisyysjärjestölle. Bändi soitti pitkän setin nelituntisessa konsertissa, lopuksi Green, Kirwan ja Fleetwood esiintyivät vielä jamikokoonpanossa kolmen muun muusikon kanssa. Tämäkin osoittanee Greenin eron tapahtuneen lopulta hyvin sopuisasti.

Viimeinen, ennen Greenin lopetusilmoitusta sovittu keikka, oli 28.5.Roundhousessa, Lontoossa. Viimeisen keikan päivämääräksi on esitetty muutakin päivää, mutta joka tapauksessa se oli toukokuun lopulla. Sen jälkeen Green hyvästeli bändikaverinsa. Fleetwood muisteli tuota hetkeä myöhemmin: "Olimme Peterin kanssa hyvin läheisiä ja minä kunnioitin häntä suuresti. Pidimme hauskaa yhdessä ja yhtäkkiä kaikki oli poissa, tunsin itseni petetyksi, mutta tein parhaani bändin koossa pitämiseksi". Fleetwoodin merkitys ja asema bändissä korostuikin Greenin lähdettyä. McVie kommentoi Greenin lähtöä: "Voi paskat. Bändin johtaja ja biisien kirjoittaja lähti. Me olimme pulassa".

Tällällä videolla kuultavan musiikin sanotaan olevan tallennettu Roundhouse Chalk Farm'ssa 24.4.1970, noin kuukautta myöhemmin bändi soitti viimeisen keikkansa ennen Peter Greenin eroa samassa paikassa.

Jeremy Spencer lähtee ostoksille

30 toukokuuta Green esiintyi vielä Fleetwood Macin riveissä BBC 2:n Disco 2 -ohjelmassa, mutta ohjelma oli nauhoitettu viikkoa aiemmin. Muiden ei auttanut kuin jatkaa ilman Greeniä. Kesä-heinäkuussa tehtiin vain kaksi keikkaa Lontoossa. Lisäksi oli yksi radioesiintyminen. Kesällä päätettiin vahvistaa bändiä jo usealla levyllä soittaneella kosketinsoittaja Christine McViellä.

Elokuun alussa lähdettiin tällä kokoonpanolla lyhyelle kiertueelle USA:an. Loppuvuosi ja vuoden 1971 tammikuu keikkailtiin Englannissa ja Skotlannissa. Helmikuun alussa suunnistettiin jälleen USA:n kiertueelle, jolla poikettiin myös Kanadassa. Muutaman keikan jälkeen Jeremy Spencer katosi yllättäen. Los Angelesiin saavuttua Spencer kertoi muille menevänsä ostoksille, eikä palannut koskaan takaisin. Muut käynnistivät etsinnät, manageri Davis soitti poliisille ja puhui radiossa löytääkseen Spencerin. Lopulta joku tuntematon soittaja ilmoitti Spencerin olevan Herran huomassa.

Spencer on itse kertonut olleensa sekoamassa. "Tiesin, että ilman taukoa olisin tehnyt jotain hullua. Se oli kivuliasta". Spencer koki, ettei hän enää löytänyt inspiraatiota soittamiseen, hänen oli löydettävä jotain uutta. Greenin lailla Spencerkin oli kiinnostunut uskonnosta ja hän hakeutui paikallisen Jumalan lapset -ryhmään. Hän ei koskaan enää palannut Fleetwood Maciin.

Bändille oli sovittu vielä viisitoista keikkaa eri puolille USA:ta. Vaajamiehinen bändi voisi jäädä ilman sovittuja palkkioita. Davis päätti soittaa Greenille ja pyytää häntä apuun. Kukaan ei uskonut, että näin kävisi. Yllättäen Green kuitenkin suostui. Ehkä Fleetwoodin tunnistama vastuullisuus piti paikkaansa. Green ei halunnut jättää luomaansa bändiä pulaan. Green asetti kuitenkin kaksi ehtoa tulolleen, congarumpali Nigel Watson on otettava mukaan ja hän ei suostu "Greatest Hits" -ohjelmiston soittamiseen, vaan keikat on hoidettava jamipohjalta. Muut kauhistelivat ehtoja, mutta hyväksyivät ne. Niin Green tuli ja soitti sovitut keikat. Hän vain soitti kitaraa, muttei laulanut, pysytteli rivimiehenä, ei halunnut enää olla keulakuvana.

Yllä näyte Spencerin lähdön jälkeiseltä keikalta Swing Auditoriumista, San Bernardinosta 19.2.1971. Lavalla olivat Danny Kirwan, Christine McVie, Mick Fleetwood ja John McVie. Videolla väitetään Greenin olleen mukana, mutta Green oli tuolloin vielä Englannissa. Viedolla kerrotaan konserttipäiväksi 19.7.1971, todellisuudessa FM esiintyi Swing Auditoriumissa tuona vuonna 19.2., 24.3. ja 13.11.

John McVie muisteli myöhemmin näitä keikkoja: "Olimme peloissamme astuessamme lavalle ja katsoessamme yleisöä, ei meillä ollut aavistustakaan siitä, mitä aiomme soittaa". Danny Kirwanille tilanne oli erityisen hankala, hänen odotettiin ottavan suurempaa roolia, mutta improvisointi oli hänelle vieraampaa, eikä hän aina pysynyt mukana Greenin kuvioissa, mikä turhautti Kirwania.

Tällä näytteellä Green ja Watson ovat tulleet vahvistamaan bändiä, keikkapaikkana jälleen Swing Auditoriumista, San Bernardinosta 24.3.1971. Greenin elämänkerrassa Nigel Watson kertoo tämän olleen ensimmäinen keikka, jolla hän ja Green olivat mukana.

Fillmore Eastissa, New Yorkissa konsertin kestettyä kymmenisen minuuttia Green kuitenkin käveli mikrofonin ääreen ja aloitti Black Magic Womanin, entinen Peter Green oli palannut lavalle. Greenin elämänkerran mukaan "Woman" jatkui neljä tuntia. Davisin mukaan se oli mahtavin hänen näkemänsä konsertti. Konsertin kesti neljä tuntia ja ihmiset olivat haltioissaan. "En ole eläissäni nähnyt sellaista rektiota, ihmisiä roikkui katossa, se oli kuin beatlemania parhaimmillaan, konsertti kesti varmaan neljä tuntia", muisteli Davis myöhemmin.

Kun sovitut keikat oli soitettu, bändi palasi Englantiin ja Green jäi Watsonin kanssa joksikin aikaa USA:an. Peter Greenin luomisvoimaan perustunut ajanjakso Fleetwood Macissa oli päättynyt. Myös Greenin luomisvoima tuntui hiipuneen, ei hän saanut bändinsä hyljättyään itsestään irti sitä mitä olisi halunnut. Mielenterveys horjui pahasti, eikä hän ole toipunut täysin vieläkään.

Miksi Green hylkäsi bändinsä?

Clifford Davisin mukaan bändin levyjä myytiin vuonna 1969 enemmän kuin Beatlesien ja Rolling Stonesien yhteensä. Melody Makerin äänestyksessä bändi valittiin vuoden suosituimmaksi live-esiintyjäksi. Ahkeran keikkailun ja Warnerin tuen avulla yhtye oli lopulta valloittamassa myös amerikkalaisen yleisön. Bändi oli siis suosionsa huipulla, noussut kaikkein suurimpien bändien rinnalle ja portti oli auki myös USA:ssa. Oliko menestys liikaa Greenille?

Monet ovat kertoneet, ettei tähteys kiinnostanut Peter Greeniä. Albatrossin menestys toi väistämättä tähteyden. Media oli sen jälkeen jatkuvasti Greenin kimpussa, Green halunnut näytellä poptähteä, vältteli lehdistöä ja olisi varmaan mielellään jättänyt haastattelut esimerkiksi sosiaalisemman Mick Fleetwoodin hoidettavaksi. Kaikki kuitenkin tiesivät Greenin olevan bändin todellinen sielu ja johtaja. Hänen näkemyksensä kiinnostivat mediaa.

Menestyksen myötä rahaa virtasi bändille huikeita summia levymyynnistä ja keikoista. Raha aiheutti kitkaa bändissä, Green olisi halunnut lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen, muut eivät innostuneet tästä. Erityisesti Greenin mielessä oli Biafra, jonka nälänhädästä uutisoitiin illasta toiseen televisiouutisissa. Greenin kertoman mukaan John McVie ja Jeremy Spencer olivat aluksi halukkaita osallistumaan hyväntekeväisyyteen, mutta Mick Fleetwood vastusti ehdottomasti ideaa. Fleetwood ilmoitti ennemmin eroavansa bändistä kuin lahjoittaisi osuuttaan levyrojalteista ja keikkapalkkiosta ja sai toisetkin luopumaan siitä. Green lahjoitti sitten yksin huomattavia summia.

Fleetwood Macin Fan Clubia vetäneen Jane Honeycomben mukaan Green oli liian hyväuskoinen, häntä oli helppo käyttää hyväkseen. Green olikin aina valmis auttamaan muita. Fleetwood Macin aikana hän osallistui lukuisiin muihinkin levytysprojekteihin. Muutamista niistä kerroinkin edellä. Richard J. Orlandon kolmiosaisessa teoksessa A Love That Burns – The Definitive Guide to the Recordings of Peter Green esitellään kaikki taltioinnit, joihin Peter Green osallistui vuosina 1966 - 1971. Usko tai älä, teoksien yhteinen sivumäärä on 1938! Aivan, lähes 2000 sivua Greenin tuotannon esittelyä kuudelta vuodelta. Tuo kuvastaa hyvin miten tuottelias ja toisaalta avulias Green oli noina vuosina. Enpä tiedä ketään, jonka tuotannon esittely vaatisi tuollaisen sivumäärän. Ehkä Green yksinkertaisesti poltti itsensä loppuun.

A Love That Burns – The Definitive Guide to the Recordings of Peter Green

Green ei olisi halunnut hylätä Blue Horizon -levy-yhtiötä ja tuottaja Mike Vernonia. Idea levy-yhtiön vaihtoon tuli manageri Clifford Davisilta. Hänen oli helppo myydä se muille, muttei Greenille. Erityisesti tapa, jolla vaihto tehtiin, ärsytti Greeniä. Mike Vernon oli hänen ystävänsä ja auttanut Greeniä ja koko bändiä monin tavoin. Vernonin ja Greenin yhteistyö studiossa sujui ilmeisen hyvin. Vernon auttoi alussa bändiä myös kiertueilla ja järjesti myös Man of the Worldin äänitykset USA:ssa ja lähti itse mukaan sinne. Reprisellä Greenin vastuu studiossa kasvoi, kun yhtiö ei järjestänyt bändin levytyksiin tuottajaa. Tosin ei kai Green ja bändi sitä vaatineetkaan, mutta tämä osaltaan kasvatti Greenin työtaakkaa.

"Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi, luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia."

Vuonna 1978 Green kertoi haastattelussa "Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi, luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia". Green ja hänen perheensä joutuivat monen muun juutalaisperheen tavoin kohtaamaan pilkkaa ja vainoamista. Englannissakin toimi ennen toista maailmansotaa natsipuolue, joka lietsoi vihaa juutalaisia vastaan. Sodan puhjettua puolue kiellettiin, mutta vielä sodan jälkeenkin juutalaiset kohtasivat monenlaista kiusaamista ja syrjintää. Tästä johtuen Greenin isä vaihtoi 1948 perheensä sukunimen, Greenbaumista tuli Green.

Greenin pitkäaikainen 60-luvun tyttöystävä Sandra Vigon kertoo Greenin elämänkerrassa: "Uskon paljon Peterin tuskasta tulevan hänen varhaislapsuudestaan. Juutalaisuuden vuoksi hänen vanhempansa ja hänen perheensä olivat kokeneet kauheita. Joskus jutellessamme hän puhkesi kyyneliin kertoessaan, kuinka tuskallista oli lapsena olla juutalainen. Häntä oli kiusattu ja ilmeisesti ne arvet olivat yhä tallella." Noihin lapsuuden muistoihin perustuu Greenin Mr. Wonderful -albumille tekemä laulu Trying So Hard To Forget.

Fleetwood Mac 3.10.2018

Peter Green ja Danny Kirwan Helsingin Kulttuuritalolla 22.11.1968. Kuva Tapani Talo. Lisää Talon kuvia tulevassa artikkelissa Fleetwood Mac Suomessa.

Huumeista on paljon puhuttu Greenin yhteydessä. Kaikki bändissä olleet ovat myöntäneet käyttäneensä LSD:tä ja muita huumeita. Ennen ensimmäistä USA:n matkaa päihteeksi oli riittänyt alkoholi. USA:ssa huumeita oli saatavilla hyvin helposti. Ilmeisesti Green oli hyväuskoisena Owsley Stanleylle helpoin ylipuhuttava. Samoin Münchenissä ventovieraat ihmiset voittivat helposti Greenin luottamuksen ja hän ilmeisestikin varomattomuuttaan otti tietämättään kovia huumeita. Ehkä olisi ottanut, vaikka olisi tiennytkin.

Ehkä Green haki huumeista lievitystä paineisiin, joita hän monesti edellä kuvatusta syystä koki. Toisaalta Green koki huumeiden vaikututtavan positiivisesti luomiskykyynsä, näin hän on itse kertonut. Hän koki huumeiden avulla saavuttaneensa jotain sellaista mihin ei muuten pystynyt. Olisikin mielenkiintoista kuulla ne saksalaisen hippikommuuniin nauhat! Ovatko ne sekamelskaa, kuten Jeremy Spencer on sanonut, vai käsittämättömän upeaa musiikkia, kuten Green on kokenut.

Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että huumeet vaikuttivat Greenin mielenterveyteen. Hän sairastui ilmeisen pysyvästi ja on useaan otteeseen ollut hoidossa mielenterveysongelmien takia, välillä vankilassakin uhkaavan käytöksen takia. Tätä artikkelia varten lukemani aineiston perusteella uskon, että Green olisi kyllä lähtenyt Fleetwood Macista ilman Münchenin tapahtumiakin.

Peter Green

Green haki musiikillisesti jotain sellaista, mihin pääosa muusta bändistä ei ollut valmis, tai näin hän ainakin itse tuntui ajatelleen. Hänen ensimmäinen soololevynsä poikkesikin suuresti siitä mitä Fleetwood Mac tarjosi. Mielestäni toinen ratkaiseva tekijä oli raha. Menestys ja sen tuoma varallisuus kiinnosti muita selvästi enemmän kuin Greeniä. Joidenkin mielestä hyväntekeväisyysvimma johtui huumeista, saattoi sekin tietysti vaikuttaa, mutta olen kuitenkin taipuvainen uskomaan Greenin halunneen aidosti auttaa hädässä olevia. Siihen ehkä vaikutti hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokema kiusaaminen. Ehkä hänen suhteellisuuden tajunsa kuitenkin hämärtyi huumeiden käytön seurauksena. Olisiko hän ilman huumeita ollut valmis luovuttamaan merkittävää osaa tuloistaan hyväntekeväisyyteen?

Green itse totesi BBC:n Brian Mathewsille: "Tärkein syy lähteä Fleetwood Macista - oli moniakin syitä - tunnen, että on aika muuttua, on paljon asioita joita haluan tehdä. En ole varma, muodostanko uuden bändin, täydellisen tilaisuuden tullen saattaisin tehdäkin niin. Mutta jos joku suunnittelee ilmaisia ​​festivaaleja, voittoa tavoittelemattomia tai, jos joku on saanut ideoita hyväntekeväisyyteen, olen kiinnostunut kuulemaan heistä".

Entä tämän jälkeen

Kuten useimmat tietävät Fleetwood Mac tarina jatkuu yhä. Bändi on parhaillaan laajalla kiertueella USA:ssa soittaen yhä myös Peter Greenin biisejä. Hyvin menestyneistä albumeista huolimatta bändi ei ole saanut yhtään Albatrossin veroista singlehittiä.

Yhtyeen kokoonpano on muuttunut moneen kertaan Peter Greenin lähdön jälkeen, mutta Mick Fleetwood ja John McVie vastaavat yhä bändin rytmistä, Christine Perfect on myös palannut taas bändiin oltuaan välillä poissa. Mick Fleetwood on pitänyt muutenkin bändin ohjaimia käsissään. 70-luvulla kolmen 60-luvun kitaristin poistuttua bändin tyyli siirtyi entistä kauemmaksi bluesista aikuisrokin suuntaan. Yhtye muutti Kaliforniaan ja sai uusiksi jäsenikseen Steve Nicksin ja Lindsey Buckinghamin. Vuoden 1975 Fleetwood Mac ja vuoden 1977 Rumours-albumit olivat valtavia menestyksiä ja vakiinnuttivat bändin aseman etenkin amerikkalaisen yleisön sydämmissä.

Danny Kirwan kuoli 8.6.2018 ja Jeremy Spencer on yhä sillä tiellä, minne bändistä lähti. Peter Green on veljensä perheen hoivassa, eikä keikkaile enää. Mick Fleetwood ja Peter Green ovat ystäviä ja pitävät yhteyttä toisiinsa. Alkuperäinen Fleetwood Mac -basisti Bob Brunning kuoli 18.10.2011 68-vuotiaana.

Fleetwood Mac ja sen jäsenet; Peter Green, Mick Fleetwood, Jeremy Spencer, John McVie, Danny Kirwan, Christine McVie, Stevie Nicks, Lindsey Buckingham nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen 1998. Bändi esitti nimeämistilaisuudessa silloisella kokoonpanollaan Say You Love Me -biisin vuoden 1975 Fleetwood Mac -albumilta. Peter Green oli myös läsnä tilaisuudessa ja esitti yhdessä Santanan kanssa Blac Macig Womanin. Kun Greeniltä, kysyttiin miksei hän esiintynyt Fleetwood Macin kanssa, hän vastasi, etteivät ehtineet harjoitella yhteistä esitystä.

Fleetwood Mac 3.10.2018

Fleetwood Mac USA:n kiertueella Bank of Oklahoma Centerin (Tulsa) lavalla 3.10.2018, John McVie, Stevie Nicks, Christine McVie, Neil Finn, Mick Fleetwood ja Mike Campbell

Danny Kirwan

Danny Kirwanin rooli korostui Greenin lähdettyä. Hän kirjoitti monia biisejä bändin seuraavalle kolmelle albumille. Danny lauloi suurimman osan biiseistä ja hänen kitaransoittonsa oli keskeisessä osassa bändin saundia. Huumeet, alkoholi ja menestyksen paineet alkoivat ahdistaa häntä yhä kovemmin. Hänen käytöksensä muuttui, hänestä tuli sulkeutuneempi ja lopulta myös vihamielinen. Hän alkoi saada entistä useammin raivonpurkauksia.

Kirwan oli hankauksissa erityisesti kesällä 1971 Jeremy Spencerin tilalle tulleen kitaristi Bob Welchin kanssa. Elokuussa 1972 USA:n kiertueen aikana juuri ennen erästä konserttia Kirwan sai valtaisan raivokohtauksensa, murskasi kitaransa ja kieltäytyi menemästä lavalla. Muut katsoivat mahdottomaksi jatkaa hänen kanssaan.

Danny Kirwan

Fleetwood Macin jälkeen Kirwan liittyi bändiin nimeltä Hungry Fighter, mutta bändi hajosi ensimmäisen keikkansa jälkeen. Clifford Davisin avustuksella Kirwan teki kolme sooloalbumia DJM Recordsille. Levyt eivät menestyneet, eikä Kirwan suostunut keikkailemaan. 70-luvun lopussa Kirwanin mielenterveys heikkeni entisestään, eikä hän kyennyt enää tekemään musiikkia.

80- ja 90-luvun Kirwan eleli asunnottomana Lontoossa. 2000-luvulla Kirwan asui eräässä hoitolaitoksessa Lontoossa, jossa Jeremy Spencer kävi tapaamassa häntä. Entinen vaimo Clare Morris oli ilmeisesti järjestänyt Kirwanin hoitoon ja huolehti muutenkin hänestä. Morrisin mukaan Kirwan kuoli keuhkokuumeeseen.

Jeremy Spencer

Jeremy Spencer oli ilmeisesti jo pidempään miettinyt lähtöä bändistä. Kirwanin tultua mukaan hän oli jäänyt sivuosaan ja itsekin kokenut motivaationsa bändiä kohtaan lopahtaneen. Huumeinen elämä ja jatkuvat kiertueet olivat ilmeisesti alkaneet ahdistaa myös häntä. Spencer oli ollut jo aiemmin kiinnostunut hengellisistä asioista ja hakeutui kristilliseen ryhmään Children of God. Spencer kuuluu yhä tähän ryhmään, joka nykyisin tunnetaan nimellä The Family International.

Spencer perusti tuon uskonnollisen ryhmän sisällä bändin nimeltä Jeremy Spencer And Children, joka julkaisi vuonna 1972 bändin nimeä kantaneen albumin. 70-lopulla Spencer kokosi toisen bändin, nyt nimenä oli Jeremy Spencer Band. Bändi sai sopimuksen Atlanticin kanssa ja julkaisi Flee-nimisen albumin 1979.

The Jeremy Spencer Band - Flee

Sittemmin Spencer asui Filippiineillä ja Intiassa, jossa hän teki yhden livealbumin. Intiasta Spencer siirtyi Irlantiin ja sieltä Saksaan. 2000-luvulla Spencer aktivoitu muusikin tekijänä ja on julkaissut viisi pääosin bluesia sisältävää albumia. Spencer on tavannut myös Mick Fleetwoodia ja John McVietä ja jammaillut heidän kanssaan. He osallistuivat myös yhdessä Peter Greenistä kertovan tv-dokumentin tekoon.

Peter Green

Keväällä 1970 vielä soittaessaan viimeisiä keikkoja Fleetwood Macin riveissä oli Peter Green alkanut valmistelemaan ensimmäistä sooloalbumiaan The End of The Game. Kesäkuussa Green esiintyi The Bath Festival of Blues and Progressive Music -festareilla John Mayallin bändissä. Samana vuonna hän oli myös mukana Peter Bardensin Answer-albumilla. Green siis tavallaan palasi Fleetwood Macia edeltävään aikaan. Reprise julkaisi The End of Game -albumin joulukuussa.

The End of The Game

Tällä ensimmäisellä sooloalbumillaan Green teki selvän pesäeron Fleetwood Macin musiikkiin. Levy oli ymmärtääkseni pitkälti äänitetty jamisessioissa touko-kesäkuun aikana. Musiikki on kokeellista ja vapaamuotoista, osin voi kuulla proge- ja fuusiojazz-vaikutteita. Kaikki biisit ovat instrumentaaleja, voisi hyvin kuvitella soiton olleen pitkälti improvisoitua. Kokonaisuus on aika sekava ja mielestäni heikointa Greeniä.

Levyllä pianoa soittanut Zoot Money arveli, ettei Green olisi halunnut tehdä koko levyä, mutta hän oli sopinut julkaisusta Warner-Reprisen kanssa. Sessiossa paikalla ollut kitaristi John Morshead on muistellut session tunnelmia seuraavasti: "Hän (Green) oli omassa nurkassaan, aivan omassa maailmassaan. Ei juurikaan puhuttu, jammailtiin vain. Osa siitä oli todella hyvää ja osa ei. Kun kuulin varsinaisen albumin, muistan, että jotkut hyvistä osuuksista oli jätetty pois. Green piti myös myöhemmin albumia epäonnistuneena. Levy ei menestynyt. Melody Makerin mukaan levy oli epäilemättä vuoden järkyttävin albumi. Reprise julkaisi vielä kaksi singleä Greeniltä, mutta merkittävää menestystä ei tullut niilläkään.

Monet olisivat halunneet perustaa bändiä hänen kanssaan tai hänet soittamaan levyilleen. Green osallistuikin 1970 ja 1971 edelleen monien muiden artistien tai bändien levytyksiin. Näistä varmaan mieluisimpia Greenille oli vierailu B.B. Kingin B.B. King in London albumilla. King muisteli myöhemmin Greenin olleen studiossa hyvin hiljainen ja kertoi saaneensa vaikutelman, että Green oli hyvin pettynyt koko musiikkibisnekseen. "Hän soitti hienosti Caldonian, mutta muistan hänen vain istuneen. Olin iloinen hänen tapaamisestaan ja hän näytti saavan lohtua minulta", muisteli King.

B.B. King in London

Samana vuonna 1971 Green soitti myös Memphis Slimin Blue Memphis albumilla. Green soitti myös toisen englantilaisen bluesmuusikon, Dave Kellyn levyllä sekä Gass-yhtyeen Juju-albumilla. Gassin rumpali Godfrey McLean soitti puolestaan Greenin The End of the Game -albumilla. Bob Brunning on kertonut, ettei Green aina jälkeenpäin muistanut soittaneensa kaikilla niillä levyillä, joilla oli soittanut.

70-luvun alussa Green möi hänen tavaramerkikseen muodostuneen Les Paul -kitaran Lontooseen muuttaneelle Pohjois-Irantilaiselle kitaristilupaukselle Gary Moorelle. Ehkä Green halusi myös näin tehdä pesäeroa Fleetwood Maciin, halusi tulevan soundissa poikkeavan siitä, miten hän soitti ex-bändissään. Moorestahan tuli sittemmin myös armoitettu ja suosittu kitaristi ja lauluntekijä. Kyseessä oli siis sama kitara, jonka Green oli ostanut Bluesbreakerseihin liittyessään. Green möi kitaran Moorelle samaan hintaan (n. 300 dollaria), millä oli sen itse ostanut. Moore möi kitaran rahapulassa vuonna 2006 miljoonalla dollarilla. Nykyisin kitaran omistaa Metallican Kirk Hammett, jonka kerrotaan maksaneen kitarasta kaksi miljoonaa dollaria. Oheisella videolla Phil Harris esittelee kitaran ja kertoo sen tarinan.

Vuoden 1971 jälkeen Green ei levyttänyt pitkään aikaan, eikä ilmeisesti paljoa soittanutkaan. Bob Brunningin mukaan hän oli antanut Les Paulin lisäksi pois kaikki muutkin kitaransa. Ainut poikkeus vuosiin tapahtui tammikuussa 1973, jolloin Green vieraili Fleetwood Macin Penguin-albumilla, jolla hän soitti Bob Welchin kappaleella Night Watch. Wikipedian ja joidenkin muiden lähteiden mukaan Green olisi soittanut myös 1979 ilmestyneellä Tusk-albumilla Christine McVien Brown Eyes -biisillä. Green on kuitenkin kiistänyt tämän.

Muuten väsynyt ja sairas, edelleen huumeita käyttänyt Green oli hyljännyt täysin musiikkibisneksen. Green etsi töitä mm. Lontoon eläintarhasta, jonne häntä ei kuitenkaan huolittu. Sen sijaan hän pääsi haudankaivajaksi Mortlaken hautausmaalle Lontooseen. Jossain vaiheessa hän lähti Israeliin ja työskenteli siellä kibbutsissa. Green oli välillä sairaalassa ja jatkuvassa lääkityksessä. 70-luvun puolivälistä alkaen hän sai elektrokonvulsiivista (ECT) hoitoa, eräänlaista sähköshokkikäsittelyä.

1977 Green nousi lehtiotsikoihin uhattuaan ampua kirjanpitäjänsä. Green pidätettiin ja oikeus passitti hänet jälleen mielisairaalaan. Green elämänkerran mukaan koko jutun taustalla saattoi olla Clifford Davisin ja kirjanpitäjän halu estää Greeniä jakamaan heidän hallussaan olleita Greenin rahoja hyväntekeväisyyteen, tiedä häntä.

Peter Green - In The Skies

Greenin ollessa sairaalassa hänen veljensä Michael otti yhteyttä PVK Recordsia pyörittäneeseen Peter Vernon-Kelliin. Green suostui tulemaan studiolle, alkuun hän vain kuunteli muiden soittoa. Lopulta hän pyysi saada soittaa bassoa. Mick Fleetwood osti Greenille samanlaisen Les Paul -kitaran, joka hänellä aiemminkin oli. Green antoi sen hotellin hississä tapaamalleen tuntemattomalle henkilölle.

Koska Green ei ollut soittanut vuosiin kitaraa, hankki Vernon-Kell sessioihin kitaristiksi Snowy Whiten (tuttu Pink Floyd -yhteyksistä ja Thin Lissystä). Syksyllä 1977 Green alkoi pitkästä aikaa äänittämään levyä. Myös Greenin vanha yhtyetoveri Peter Bardens osallistui levyn tekoon. In The Skies -albumi julkaistiin toukokuussa 1979. Se menestyi kohtalaisesti, Englannissa levy oli parhaimmillaan myyntitilastossa 32. Saksassa menestys oli vielä parempi, siellä levyä myytiin 80.000 kpl. Bardensin kertoman mukaan Green jätti muutamilla levyn julkistuksen jälkeen soitetuilla keikoilla soolojen soiton Whiten huoleksi. "Se oli hieman häpeällistä, koska yleisö oli tullut kuuntelemaan Peteriä", kertoo Bardens.

Vuonna 1978 Green avioitui Jane Samuelsin kanssa ja Jane synnytti tyttären samana vuonna. Avioliitto jäi lyhyeksi, heidän erottuaan seuraavana vuonna. Jane osallistui parin In The Skies -albumin biisin kirjoittamiseen. Greenin kunto oli edelleen heikko. Green julkaisi PVK Recordsilla vielä kaksi albumia. Green ei itse enää kyennyt kirjoittamaan biisejä, vaan ne teki pääosin hänen veljensä Michael. Levyjen menestys jäin vaatimattomaksi. Sen jälkeen vuorossa oli kaksi albumia Creole Recordisille. Mike-veli vastasi jälleen pääosin albumien biisien kirjoittamisesta, hänen biisinsä eivät yltäneet Peter Greenin mestariteosten tasolle. Greenin kunto ja levytyshalut vaihtelivat, mikä osin näkyy myös lopputuloksissa. Greenin uskomattoman pitkiksi kasvaneet kynnet aiheuttivat tuskaa tuottajalle. Ronnie Johnson joutuikin paikkaamaan Greeniä kitaran soitossa.

Kyllä näillä 70-80-lukujen vaihteen levyillä on hyviäkin hetkiä, mutta ei näistä kuolemattomia mestariteoksia tullut. Kolors-albumin avausraidan nimi What Am I Doing Here? ehkä kuvaa Greenin tunnelmia noihin aikoihin. Kolors-bändin kanssa Green keikkaili puolentoista vuoden ajan ahkerasti ympäri Eurooppaa esittäen myös Fleetwood Macin aikaisia biisejään. Ohessa taltiointi Hampurin keikalta 4.12.1982, joka on näytetty alun perin Rockplast TV-showssa. Greenin olemus ja kitaran soitto on muuttunut melkoisesti Fleetwood Macin ajoista.

Tuon keikkarupeaman jälkeen Green ja hänen silloinen tuottajansa Jeff Whittaker päättivät aloittaa alusta ja etsiä todella hyviä muusikoita. He päätyivät Mungo Jerry -bändissä soittaneen Green-fanin Ray Dorsetin studiolle. Siellä sai alkunsa Katmandu ja joulukuun 1983 ja tammikuun 1984 äänitettiin melko perinteinen bluesalbumi, jolla Dorset ja Green vuorottelivat laulussa ja kitarassa. Green kirjoitti albumille yhden biisin ja toisen, yhdeksi suosikikseen nimeämänsä, Who's That Knocking yhdessä Whittakerin kanssa.

Bändien vaihdokset ja kiertue-elämä oli heikentänyt Greenin terveyttä. Jokainen uusi projekti, jokainen tuore ryhmä muusikoita, toi mukanaan oikeudellisia ja taloudellisia velvoitteita ja selvittelyä. Green koki taas samaa ahdistusta kuin loppuaikoinaan Fleetwood Macissa ja vetäytyi jälleen musiikkibisneksestä moneksi vuodeksi. Nämä vuodet olivat Greenin pimeintä aikaa. Hän eli yksinäistä elämää, lähistön lapset pilkkasivat häntä hänen kauhistuttavan ja siivottoman ulkomuotonsa takia.

Lopulta Greenin vanhin veli Len ja hänen Gloria-vaimonsa ottivat Greenin huostaansa, omaan kotiinsa. Niin alkoi Greenin hidas toipuminen. Greenin elämänkerran kirjoittaja Martin Celmins alkoi vierailla Greenin luona 1994. Aluksi Green torjui Celminsiä sanoen "Kukaan ei halua ostaa minusta kertovaa kirjaa". Celmins voitti kuitenkin Greenin luottamuksen. Kirjan ilmestyminen 1995 ja sitä seuranneet Gary Mooren Blues For Greeny ja Bernie Marsdenin Green And Blues: A Tribute To Peter Green -albumit nostivat Greenin jälleen julkisuuteen. Perheen ja Celminsin rohkaisemana Green vähensi rankkaa lääkitystään ja vapautui pahimmista demoneistaan.

Uusi musiikillinen tuleminen alkoi toukokuussa 1996. Tuolloin oli Greenin yhdessä Nigel Watsonin ja Cosy Powellin kanssa kokoaman Peter Green Splinter Groupin ensimmäinen keikka. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin ensimmäinen albumi. Levy sisälsi Robert Johnsonin, Elmore Jamesin, Otis Rushin, Freddie Kingin ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten mustien mestareiden klassikkoja. Mukana oli myös yksi Greenin Fleetwood Mac -ajan suosikeista Homework. Albumi sai hyvän vastaanoton Green fanien keskuudessa. Seuraava albumi Robert Johnson Songbook jatkoi perinteisellä linjalla. Splinter Group julkaisi kaikkiaan yhdeksän albumia vuosina 1997-2004.

The Robert Johnson Songbook

Bändi keikkaili myös ahkerasti ja esitti keikoilla myös Greenin Fleetwood Mac -kauden biisejä. Keikat olivat ilmeisesti vaihtelevia, välillä Green tyytyi vain soittamaan komppia ja antoi Watsonin hoitaa sooloilun. Ilmeisesti Greenin terveydentila tai sen vaatima lääkitys heikensivät hänen keskittymistään niin, ettei hän aina pystynyt täyspainoiseen esiintymiseen. Vuoden 2004 alussa Green jätti bändin yllättäen juuri ennen alkamassa ollutta kiertuetta ja muutti Ruotsiin. Green ja Watson olivat riitaantuneet ja Green haki ja sai Watsonille oikeudessa lähestymiskiellon.

Peter Green with The Splinter Group soittavat saksalaisessa TV-taltioinnissa vuonna 1998 Greenin biisin The Supernatural, joka alun perin on julkaistu John Mayall's Bluesbreakersin A Hard Road -albumilla.

Greenin oli tarkoitus osallistua vuonna 2005 British Blues All Stars -kiertueelle, mutta tämä peruutettiin saksofonisti Dick Heckstall-Smithin kuoltua. Green palasi taas esiintymislavoille 2009 Peter Green & Friends -kokoonpanon kera. Bändi teki kiertueen Englannissa, Irlannissa ja Saksassa ja seuraavana vuonna he esiintyivät vielä Australiassa. YouTube videoiden mukaan Greenin laulu ja soitto ei enää ollut tälläkään kiertueella kovin täysipainoista.

Vuonna 1998 Green sanoi Guitarist-lehden haastattelussa: "Nykyään olen suuri maailmanmusiikin fani, kuuntelen paljon arabialaista musiikkia ja kiinalaista musiikkia - joka on luultavasti suosikkini - yhdessä kreikkalaisen bazouki-musiikin ja vatsatanssimusiikin kanssa. Kuuntelen edelleen myös bluesia, mutta vain kaiken muun ohessa." Enää Green ei ilmeisesti esiinny, vaan on tätä nykyä veljensä perheen huostassa.

Peter Green & Friends, Moles Club Bath, syyskuussa 2009: Oh Well / Albatross

Peter Green:
"There is such a sick thing about ''What is blues?' Some people think that it is just a way of playing guitar, but it isn't. The blues really is having the blues, and if you haven't got the blues, forget it, you cannot play or sing the blues."

Clifford Davis

Davis teki vuosina 1969 ja 1970 kaksi omaa singleä Greenin avustuksella. Davis otti manageroitavakseen myös 1970 perustetun Curved Air -progebändin. 70-luvun alussa bändiin tulleiden Bob Welchin ja Bob Westonin lähdettyä bändistä. Davis kokosi Curved Airin jäsenistä ja muista muusikoista bändin, jota ryhtyi myymään Fleetwood Macin nimellä. Fleetwood ja McVie haastoivat Davisin oikeuteen ja voittivat kiistan. Davis taru bändin managerina päättyi siihen.

Clifford Davis - Man Of The World / Before The Beginning -single

Davis toimi Danny Kirwanin managerina ja Kirwanin levytysten oikeudet ovat ymmärtääkseni edelleen hänen hallussaan. Hän toimi myös Greenin managerina tämän soolouran alkuvaiheissa. Davis ilmeisesti hallinnoi edelleen Fleetwood Macin alkuaikojen levytysten kustannusoikeuksia. Vaikka Davisilla on hiukan hämäräperäinen maine, eivät bändin jäsenet ole kiistäneet hänen ansioitaan Fleetwood Macin uran edistämiseen. Davis teki Greenin aikakaudella kovasti töitä bändin menestyksen eteen ja siinä sivussa tietysti omankin menestyksen eteen.

Uudelleen yhteen?

2000-luvulla huhuttiin useaan otteeseen alkuperäisen Fleetwood Macin paluusta. John McVie vastasi Fleetwood Mac -fanien Penguin -verkkosivustossa huhtikuussa 2006 fanien kysymykseen paluusta näin. "Jos saisimme Peterin ja Jeremyn tekemään sen, olisin luultavasti tekemässä sen. Tiedän, että Mick tekisi sen salamannopeasti, mutta valitettavasti en usko, että Danny on mukana." Nyt Kirwan on kuollut ja Green ei enää esiinnyt. Voimme siis lopullisesti unohtaa puheet Peter Greenin Fleetwood Macin paluusta.

Ehkä tämän ymmärtäen Mick Fleetwood kokosi 2008 oman bluesbändin ja teki kiertueen sen kanssa. Bändin ohjelmisto koostui pääosin Peter Greenin lauluista, osin myös bändissä soittaneen Rick Viton biiseistä. Kiertueelta taltioidulla Blue Again! -albumilla kuullaan mm. Stop Messin' Round, Rattlesnake Shake, Love That Burns ja Black Magic Woman.

The Mick Fleetwood Blues Band Feat. Rick Vito ‎– Blue Again!

Mick Fleetwood on monissa yhteyksissä jakanut auliisti tunnustusta ja kehuja Greenille. Hän kertoi Greenistä tehdyssä tv-dokumentissa turvautuneensa aina Greeniin kärsiessään alkoholiongelmasta ja liiallisesta juhlimisesta. Tällaisessa tilanteessa hän kaivoi aina esiin Peter Green -nauhat ja pakotti kaikki kuuntelemaan niitä. John McVie vahvistaa tämän.

Uuden kirjansa Love That Burns saatesanoissa Mick Fleetwood kirjoittaa: "Uskon, että kaikki Fleetwood Macin jäsenet tunnustavat, että patriarkkamme, Peter Green, on liekki, joka valaisi maailmamme ja palaa edelleen. Ilman tätä miestä ja todella lahjakasta muusikkoa ei yksinkertaisesti olisi Fleetwood Macia. Tämä kirja on omistettu Peter Greenille, paljon kiitoksia Peter. Bändin historia on huikea tarina, mahtavan menestyksen ohella siihen liittyy myös surua ja tuskaa.

Lähteet

Kirjoittaessani "Äänitehelmiä"-sarjaani Fleetwood Macin Greatest Hits-kokoelmasta, lueskelin samalla bändin historiaa. Samoihin aikoihin tuli tieto Danny Kirwanin kuolemasta. Mielessäni heräsi halu penkoa tarkemmin Fleetwood Macin ja Peter Greenin historiaa. Olen toki ollut pääpiirteissään perillä heidän vaiheistaan. Halusin kuitenkin selvittää tarkemmin, miten tämä itseäni, ja niin monia muitakin, yhä kiinnostava upea bändi sai alkunsa.

Mieltäni alkoi myös vaivaamaan, miksi Green hylkäsi luomansa, 60-luvun lopun hienoimpiin kokoonpanoihin kuuluneen bändin juuri, kun se oli suosionsa huipulla. Oliko syy yksinomaan huumeiden käytössä, kuten aina esitetään? Pian myös toinen bändin alkuperäisjäsenistä Jeremy Spencer jätti täysin yllättäen bändin. Lopulta myös Danny Kirwan, kolmas bändin loistavista kitaristeista, oli poissa kuvioista.

Ryhdyin hankkimaan aineistoa ja alle olen kirjannut olennaisimmat artikkelini lähteet. Useimmat lähdeteokset perustuvat vuosikymmeniä todellisten tapahtumien jälkeen tehtyihin haastatteluihin. Kuten tunnettua ihmisen muisti on kovin epäluotettava. Olen yrittänyt tutkia eri lähteitä ristiin, saadakseni edes kohtalaisen luotettavan kuvan tapahtumista.

  • Martin Celmins: Peter Green founder of Fleetwood Mac - The Authorised biography, Sanctuary Publishing 1998
  • Bob Brunning: Fleetwood Mac - The First 30 Years, Omnibus Press 1998
  • Steve Graham: The Peter Green story - Man of the world (dvd), Bringins Multimedia, 2007
  • Mick Fleetwood & Anthony Bozza: Play on, Now, Then & Fleetwood Mac - The Autobiography, Hodder & Stoughton, 2015
  • Ricky Rooksby: Fleetwood Mac - The Complete Guide to their Music, Omnibus Press 2004
  • Peter Green - The Penguin Question and Answer Session
  • Bob Brunning - The Penguin Question and Answer Session
  • Fleetwood Macin, Peter Greenin ja Splinter Groupin äänitteet
  • Wikipedia, Discogs, 45catja monet muutkin nettipalvelut
  • Esa Kuloniemi kertoi Greenin ja Kirwanin muiden soittopeleistä ja antoi paljon muitakin vinkejä ja kommentteja. Kiitos Esa!
  • Kiitos myös pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoille, (erityisesti edesmennyt Kirjasto 10) sieltä löysin paljon lähdeaineistoa!
Fleetwood Mac

Fleetwood Mac 1969, John McVie, Jeremy Spencer, Danny Kirwan, Mick Fleetwood ja Peter Green, kuvaaja ei tiedossa.

Fleetwood Mac - levybanneri

Peter Green's Fleetwood Mac Diskografia

Tämä diskografia sisältää vuosina 1967-1970 äänitetyt Fleetwood Mac julkaisut, joilla Peter Green on mukana. Mukana ovat ne myöhemmät julkaisut, joilla on aiemmin julkaisematonta materiaalia edellä sanotulta ajalta.

Myöhemmin on julkaistu lukematon määrä erilaisia kokoelmia ja uudelleen julkaisuja tuolta ajalta. Niitä en ole tähän sisällyttänyt, en myöskään lukuisia bootleg-julkaisuja. Mukana ei ole myöskään muiden artistien tai bändien nimissä julkaistuja äänitteitä, joilla Peter Green tai muut Fleetwood Macin jäsenet soittavat. Niitä on lukematon määrä, varsinkin Green oli noina vuosina mukana hyvin monilla muiden artistien ja bändien levyillä.

Kustakin äänitteestä kerrotaan äänitteen nimi, julkaisija eli levy-yhtiö, julkaisunumero ja julkaisuajankohta, sillä tarkkuudella kuin se on tiedossa. Jokaisen äänitteen kohdalla on linkki Discogs-tietokantaan, josta löydät tarkemmat tiedot äänitteestä ja sen uudelleen julkaisuista.

Single: I Believe My Time Ain't Long

Single: I Believe My Time Ain't Long / Rambling Pony, Blue Horizon, 57-3051, 3.11.1967

Kansikuva: Peter Green's Fleetwood Mac

Albumi: Peter Green's Fleetwood Mac, Blue Horizon, ‎7-63200, 24.2.1968

Single: Albatross

Single: Black Magic Woman / The Sun Is Shining, Blue Horizon, 57-3138, 29.3.1968

Single: Shake Your Moneymaker

Single: Shake Your Moneymaker / My Heart Beat Like A Hammer, CBS Records, CBS ‎3485, 5.1968
Tämä single julkaistiin Saksassa, Norjassa ja Hollannissa, mutta ei Englannissa. Kuva on saksalaispainoksesta.

Single: Need Your Love So Bad

Single: Need Your Love So Bad / Stop Messin' Round, Blue Horizon, 57-3139, 5.7.1968

Kansikuva: Mr. Wonderful

Albumi: Mr. Wonderful, Blue Horizon, ‎7-63205, 23.8.1968

Single: Albatross

Single: Albatross / Jigsaw Puzzle Blues, Blue Horizon, 57-3145, 22.11.1968

Kansikuva: English Rose

Albumi: English Rose, Epic Records, ‎BN 26446, 1.1969

Single: Man of the World

Single: Man of the World / Somebody's Gonna Get Their Head Kicked In Tonite, Immediate, IM 080, 3.4.1969

B-puolen biisin esittäjäksi on singlen etikettiin merkitty Earl Vince and the Valiants. Tällä Jeremy Spencerin 50-luvun tyylisellä rock'n'roll biisillä soittaa kuitenkin Fleetwood Mac.

Kansikuva: Need Your Love So Bad

Single: Need Your Love So Bad / No Place To Go, Blue Horizon, 57-3157, 11.7.1969

Kansikuva: The Pious Bird of Good Omen

Albumi: The Pious Bird of Good Omen, Blue Horizon, ‎S 7-63215

Kansikuva: Then Play On

Albumi: Then Play On, Reprise Records, RSLP 9000, 19.9.1969

Single: Oh Well

Single: Oh Well Part 1 / Oh Well Part 2, Reprise Records, RS 27000, 24.9.1969

Single: Rattlesnake Shake

Single: Rattlesnake Shake / Coming Your Way, Reprise Records, 0860, 1.10.1969

Kansikuva: Blues Jam At Chess

Albumi: Blues Jam At Chess, Blue Horizon ‎7-6627, 5.12.1969
Tupla-albumi Chicogossa Chess Recordsin Ter-Mar studiolla 4.1.1969 pidetyissä jamisessioissa tallentusta materiaalista. Sessiossa soitti Fleetwood Macin lisäksi useita Chessin mustia muusikoita Blue Horizon julkaisi albumin bändin jo lähdettyä yhtiöstä. Albumi on julkaistu myös nimillä Fleetwood Mac Chicago ja Blues Jam Chicago.

Single: The Green Manalishi

Single: The Green Manalishi (With the Two-Prong Crown) / World In Harmony, Reprise Records, RS 27007, 9.5.1970

Kansikuva: The Original Fleetwood Mac

Albumi: The Original Fleetwood Mac, CBS Records, CBS ‎S 63875, 5.1971.
Ennen julkaisemattomia biisejä tai vaihtoehtosia ottoja vuosilta 1967 ja 1968 eli Blue Horizonin ajalta, mukana myös ennen bändin perustamista Greenin, Fleetwoodin ja McVien toimesta tehtyjä taltiointeja.

Kansikuva: Live in Boston

Albumi: Live in Boston, Shanghai, ‎HAI 107, 1985.
Ensimmäinen julkaisu Boston Tea Party -konserttisalissa 5-7.2.1970 pidetyn konsertista. Julkaistu myöhemmin uudelleen monilla nimillä ja erilaisilla kansilla. Myöhemmin julkaistiin The Boston Box -nimellä laajennettu versio näistä konsertteista (ks. jäljempänä)

Kansikuva: London Live '68

Albumi: London Live '68 , The Magnum Music Group ‎THBL 1.038 (lp) / CDTB 1.038 (cd), 1986.
27.4.1968 äänitettu äänenlaadultaan heikkotasoinen live-taltionti Polytechnic of Centralin keikalta Lontoosta. Tästä albumista on monia uudelleen julkaisuja erilaisilla nimillä ja kansilla.

Kansikuva: Live at the Marquee

Albumi: Live at the Marquee, Receiver Records, RRLP 157 / RRCD 157, 1992.
Myös heikkotasoinen, mutta historiallinen taltionti yhdeltä bändin ensimmäisistä keikoista ennen John McVien liittymistä bändiin eli basistina on vielä Bob Brunning.

Kansikuva: Live at the BBC

Albumi: Live at the BBC, Essential, ‎EDF CD 297, 1995.
Tupla-cd-julkaisu sisältää bändin BBC:lle tekemiä taltiointeja vuosilta 1969 ja 1970. Tämä julkaisu ei sisällä kaikkea bändin BBC:lle tekimiä taltiointeja, vaan niitä on julkaistu myös useilla bootleg-äänitteillä.

Kansikuva: The Vaudeville Years

Albumi: The Vaudeville Years Of Fleetwood Mac 1968 To 1970, Receiver Records, RDPCD 14 Z, 13.10.1998.
Tupla-cd/lp sisältää paljon ennejulkaisematonta materiaalia pääosin Blue Horizonin sessioista.

Kansikuva: Shrine '69

Albumi: Shrine '69, Rykodisc, RCD-10424, 22.6.1999.
Live-taltionti Shrine Exposition Hallista, Los Angelesista 25.1.1969.

Kansikuva: The Boston Box

Albumi: The Boston Box, Snapper Music, SMBCD 598, 9.11.1999.
Boston Tea Party -konserttisalissa 5-7.2.1970 pidettyjen konserttien taltiointi laajana kolmen cd:n boxina. Sama sisältö on julkaistu myöhemmin usealla eri nimellä.

Kansikuva: The Complete Blue Horizon Sessions 1967–1969

Albumi: The Complete Blue Horizon Sessions 1967–1969, Columbia Records, 494641 2, 1999

Kuuden cd:n boxi, joka sisältää albumit (Peter Green's) Fleetwood Mac, Mr. Wonderful, The Pious Bird Of Good Omen, Blues Jam In Chicago - Volume 1, Blues Jam In Chicago - Volume 2 ja The Original Fleetwood Mac. Mukana bonusraitoina runsaasti ennen julkaisemattomia ottoja. Lisäksi hyvät tiedot kustakin levystä. Tästä on hyvä aloittaa, jos ei omista ennestään Greenin aikaisen Fleetwood Macin äänitteitä, jos sen jostakin vain käsiinsä saa.

Kansikuva: Show-Biz Blues

Albumi: Show-Biz Blues - Fleetwood Mac 1968 to 1970, Receiver Records, RRLD 007, 2000
Tupla-lp/cd sisältää ennejulkaisemattomia radio- ja livetaltiointeja. Mukana myös kolme radiotaltiontia Peters B:ltä, jossa Peter Green ja Mick Fleetwood soittivat ennen John Mayall Bluesbreakerseja ja Fleetwood Macia.

Peter Green - levybanneri

Peter Green Diskografia

Tämä diskografia kattaa Peter Greenin Fleetwood Macin jälkeisen soolotuotannon ja Peter Green Splinter Groupin nimissä julkaistun tuotannon. Mukana ovat kaikki studio ja live-albumit sekä keskeiset kokoelmat.

Kustakin äänitteestä kerrotaan äänitteen nimi, julkaisija eli levy-yhtiö, julkaisunumero ja julkaisuajankohta, sillä tarkkuudella kuin se on tiedossa sekä julkaisumaa, jos se on muu kuin Englanti.

Jokaisen albumin kohdalla on linkki Discogs-tietokantaan, josta löydät tarkemmat tiedot äänitteestä ja sen uudelleen julkaisuista. Singlejen osalta linkit johtavat pääosin 45cat-tietokantaan.

Peter Greenin soolotuotanto

The End of The Game

Albumi: The End Of The Game, Reprise Records, RSLP 9006, 12.1970

Heavy Heart / No Way Out Single: Heavy Heart / No Way Out, Reprise Records, K 14092, 1971

Beasts Of Burden / Uganda Woman Single: Beasts Of Burden / Uganda Woman, Reprise Records, K 14141, 21.1.1972

The Apostle / Tribal Dance Single: The Apostle / Tribal Dance, PVK Records, PV 016, 9.6.1978

In the Skies Albumi: In the Skies, PVK Records, PVLS 101, 5.1979

In The Skies / Proud Pinto Single: In The Skies / Proud Pinto, PVK Records, PV 24, 20.7.1979

Slabo Day / In The Skies Single: Slabo Day / In The Skies, Creole Records 6.12 552, 1979, Saksa

Creole julkaisi Saksassa ja myös ainakin Espanjassa In The Skies -albumilta erilaisen singlen kuin UK:ssa. Tässä julkaisussa albumin nimibiisi oli sijoitettu b-puolelle ja a-puolelle oli nostettu Slabo Day.

Walkin' The Road / Woman Don't Single: Walkin' The Road / Woman Don't, PVK Records, PV 36, 28.3.1980

Little Dreamer Albumi: Little Dreamer, PVK Records, PVLS 102, 4.1980

Loser Two Times / Momma Don'tcha Cry Single: Loser Two Times / Momma Don'tcha Cry, PVK Records, PV 41, 13.6.1980

Little Dreamer -albumilta julkaistun Loser Two Times -single b-puolen osalta levy-yhtiöllä näyttää oleva suuria vaikeuksia päättä mikä biisi laitetaan b-puoleksi. Englannissa kääntöpuolelle laitettiin Momma Don'tcha Cry, Saksassa albumin nimikappale Little Dreamer Hollannissa Walkin' The Road ja Italiassa Cryin' Won't Bring You Back. Australiassa singlebiisit valittiin täysin muista poiketen.

Loser Two Times / Little Dreamer Single: Loser Two Times / Little Dreamer, Creole Records, 6.12 810, 1980, Saksa

Loser Two Times / Walkin' The Road Single: Loser Two Times / Walkin' The Road, Dureco Benelux, GIP 4349, 1980, Hollanti

Loser Two Times / Cryin' Won't Bring You Back Single: Loser Two Times / Cryin' Won't Bring You Back, Dig-It International Records, DG 1202, 1980, Italia

Baby When The Sun Goes Down / I Could Not Ask For More Single: Baby When The Sun Goes Down / I Could Not Ask For More, 7 Records, MS 409, 1980, Australia

Whatcha Gonna Do? Albumi: Whatcha Gonna Do?, PVK Records, PET1, 3.1981

Castle Music (CMRCD1133 ) julkaisi vuonna 2005 laajennetun cd-version, jolla oli kaksi bonusbiisiä.

Give Me Back Me Freedom / Lost My Love Single: Give Me Back Me Freedom / Lost My Love, PVK Records, PV 103, 3.4.1981

Promised Land / Bizzy Lizzy Single: Promised Land / Bizzy Lizzy, PVK Records, PV 112, 31.7.1981
Kansikuva on saksalaisesta julkaisusta.

The Clown / Time For Me To Go Single: The Clown / Time For Me To Go, Headline, LIN 2, 11.6.1982

White Sky Albumi: White Sky, Creole Records, 6.25 155, 6.1982

Castle Music (CMRCD1155) julkaisi vuonna 2005 laajennetun cd-version, jolla oli viisi bonusbiisiä.

Kolors Albumi: Kolors, Creole Records, 6.25691 AO, 1983

Castle Music (CMRCD1156) julkaisi vuonna 2005 laajennetun cd-version, jolla oli kuusi bonusbiisiä.

Big Boy Now / Bandit Single: Big Boy Now / Bandit, Creole Records, 6.14 035, 1983, Saksa

Big Boy Now Maxi-single: Big Boy Now, Victoria VIC-159, 1984, Espanja

Tällä maxi-singlellä on viisi biisiä usealta eri albumilta. A-puolella on Big Boy Now (Kolors) ja Slaybo Day (In the Skies) ja b-puolella Time For Me To Go (White Sky), Walking The Road (Little Dreamer) ja Promised Land (Whatcha Gonna Do?). Suluissa on mainittu albumi, jolla biisi on alun perin julkaistu.

A Case For The Blues Albumi: A Case For The Blues, Platinum 24001, 1985

Tämä albumi on julkaistu Katmandu-bändin nimissä, vaikka se usein mielletäänkin Peter Greenin albumiksi. Albumi on julkaistu uudelleen useilla erilaisilla kansilla. Yleensä kannessa on näkyvästi Peter Greenin nimi. Yllä alkuperäisen julkaisun kansikuva.

Katmandu albumin jälkeen Peter Greenillä oli kahdentoista vuoden levytystauko, hän vetäytyi myös julkisuudesta, eikä myöskään käynyt keikoilla.


Peter Green Splinter Group

Peter Green Splinter Group Albumi: Peter Green Splinter Group, Artisan Recordings, SARCD 101, 12.5.1997

Albumin kaksi ensimmäistä biisiä on äänitetty studiossa, loput ovat liveäänityksiä bändin ensimmäisiltä keikoilta. Japanilaisen julkaisun bonusbiisinä on The Green Manalishi.

The Robert Johnson Songbook Albumi: The Robert Johnson Songbook, Artisan Recordings, 19.5.1998

Soho Session Albumi: Soho Session, Artisan Recordings, SDDCD 816, 23.3.1999

Taltioitu livenä Recorded on 5.4.1998 Ronnie Scott's Jazz Clubilla. Julkaistiin 2001 uudelleen nimellä Soho Live At Ronnie Scotts

Destiny Road Albumi: Destiny Road, Artisan Recordings, SMACD 817, 27.7.1999

Levyn kansiteksteissä mainitaan 12 biisiä, mutta levyllä on piiloraitana vielä 13. biisi Man of the World

Hot Foot Powder Albumi: Hot Foot Powder, Artisan Recordings, 108282, 17.4.2000

Japanilaisella julkaisulla on kaksi bonusraitaa, mutta ne on julkaistu aiemmin Soho Session -albumilla.

Time Traders Albumi: Time Traders, Eagle Records, EAGCD193, 9.10.2001

Blues Don't Change Albumi: Blues Don't Change, Eagle Records, EAGCD200, 2001

Reaching The Cold 100 Albumi: Reaching The Cold 100, Eagle Records, EAGCD224, 24.2.2003

Albumin mukana tuli bonus-EP ei neljän biisin toinen levy, jolla on Peter Greenin Fleetwood Mac -kauden suurimmat hittibiisit: Black Magic Woman, Green Manalishi ja Albatross sekä Otis Rushin It Takes Time, jonka Green oli levyttänyt 1968 Brunning Sunflower Blues Bandin kanssa heidän albumilleen Trackside Blues. Tämä albumi ylsi ainoana Splinter Groupin levynä Billboardin bluesalbumin listalle, ollen parhaimmillaan 11. Menestys oli varmaankin noiden Fleetwood Mac biisien ansiota.


Kokoelmat

The Anthology Albumi: The Anthology, Salvo, SALVOBX404, 2008

Neljän CD:n boksi sisältää levytyksiä Peter Greenin uran varrelta, alkaen Peter B's Loonersista ja John Mayall's Bluesbreakersistä. Suurin osa biiseistä on Fleetwood Macin tuotannosta, mutta myös Greenin soololevyiltä ja Splinter Groupilta. Mukana on myös joitakin poimintoja muiden artistien levytyksistä, joilla Green on mukana. Tämä onkin hyvä läpileikkaus koko Greenin uralta.

Albumi: Man Of The World - The Anthology 1968-1988, Sanctuary Midline, SMEDD 014, 2004

Kahden CD:n kokoelma painottuen Greenin soolotuotantoon ja Fleetwood Mac -aikaisiin biiseihin.

The Very Best Of Peter Green Splinter Group Albumi: The Very Best Of Peter Green Splinter Group, Madfish, SMACD987, 2012


Videot

The Peter Green Story DVD: The Peter Green Story - Man Of The World, Scanbox Entertainment, SCBX 9291, 18.6.2007

Steve Grahamin käsikirjoittama ja ohjaama hieno kahden tunnin dokumentti Peter Greenin urasta. Perustuu Peter Greenin, Mick Fleetwoodin, John McVien, Jeremy Spencerin, John Mayallin, Mike Vernonin, Clifford Davisin ja monien muiden haastatteluihin. DVD:stä on olemassa myös Pohjoismaiden markkinoille tehty versio, jossa on mm. suomi-tekstit.

Katso The Peter Green Story - Man Of The World -dvd:n virallinen traileri

An Evening With Peter Green Splinter Group In Concert Albumi: An Evening With Peter Green Splinter Group In Concert, Eagle Vision EREDV332, 2003

Vuonna 2006 Eagle Vision julkaisi "Collectors' edition" -painoksen, jossa tuli mukana myös cd-levyllinen Splinter Groupin musiikkia.

Lopuksi

Kun Peter Greeniltä kysyttiin vuonna 1999 mikä on hänen suurin saavutuksensa, vastasi hän: "Luulen, että suurin saavutukseni oli oppia soittamaan kitaraa". Ilmeisesti hän arvostaa siis itseään nimenomaan kitaristina. Luultavasti monet ovat samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka on hän kirjoittanut myös monia unohtumattomia lauluja ja myös laulajana tehnyt koskettavia tulkintoja. Mick Fleetwood on todennut: "Peterin äänestä tuli jopa kitaransoittoa tärkeämpi. Hänen äänensä oli valtavan aito".

Peter Green sanoo hänestä tehdyssä TV-dokumentissa muistellessaan Fleetwood Mac -aikoja:

"Elättelin aina toiveita paremmasta. Olin pettynyt siihen, mitä tein. Odotin tekeväni jotain upeaa, mutta en ikinä onnistunut. Se mitä odotin, ei koskaan toteutunut."

Muusikkotoverien arviot olivat saman suuntaisia kuin Greenin. John McVie sanoi samassa dokumentissa: "Greenissä olisi ollut potentiaalia parempaankin". Mick Fleetwood kertoi Greenin saaneen lahjana luomisvoiman, minkä mahtia hän ei oikein ymmärtänyt. Peter pähkäili, mitä kaikkea hän voisi luomisvoimallaan tehdäkään, mutta ei ikinä saanut sitä selville.

Tämä kuulostaa yllättävältä, jopa surulliselta. Miten upeita lauluja Green onkaan kirjoittanut ja miten upeita taltiointeja niistä on tehty, miten suosittuja niistä on tullut, miten niitä on ylistetty, miten monet kuuntelevat niitä yhä. Mitä olisi ollut se vielä upeampi musiikki, jota hän tavoitteli. Sitä emme todennäköisesti saa koskaan tietää, mutta ainakin minulle riittää erinomaisen hyvin se mitä Green on saanut Fleetwood Macin kanssa ja myöhemminkin aikaan. Hänen luomansa musiikki on kestävää ja ajatonta.

Itse olen arvostanut ja arvostan edelleen Peter Greeniä muusikkona, sekä soittajana että laulajana, ja laulujen tekijänä erittäin korkealle. Ehkä on teknisesti taitavampiakin kitaristeja, mutta Greenin soitossa ja myös laulussa on jotain tärkeämpää kuin tekniikka. Minusta Green oli hyvin emotionaalinen kitaristi ja laulaja. Jokaisella soinnulla tai nuotilla hän pystyi välittämään syviä tunteita.

Fleetwood Mac loi Greenille erinomaiset puitteet luoda ja toteuttaa haluamaansa musiikkia ja turvallisen ympäristön ilmaista tunteitaan. Myöhemmin hänen ympärilleen ei löytynyt yhtä hyvin toimivaa kokoonpanoa, osin häntä ja hänen mainettaan varmaan käytettiin hyväksi. Valitettavasti huumeet verottivat hänen luomisvoimaansa. Ehkä hän alkuun sai niistä uutta inspiraatiota, mutta lopulta ne taisivat järkyttää peruuttamattomasti hänen terveyttään.

Mick Fleetwood on aina ylistänyt Greeniä. Hän kertoi samassa dokumentissa turvautuneensa aina Peteriin kärsiessään alkoholiongelmasta ja liiallisesta juhlimisesta. Tällaisessa tilanteessa hän kaivoi aina esiin Peter Green nauhat ja pakotti kaikki kuuntelemaan niitä.

Lopuksi mestarin taidonnäyte, Peter Greenin kitara soi näin upeasti New Orleansin The Warehousessa 31.1.1970. Tämä on upeimpia live-esityksiä mitä olen tältä kokoonpanolta kuullut. Äänitykset teki jo edesmennyt happokuningas ja Grateful Deadin äänimies Owsley "The Bear" Stanley suoraan miksauspöydästä. Biiseinä kuullaan B.B. Kingin ohjelmistosta tutut I've Got A Mind To Give Up Living ja All Over Again. Tätä kuunnellessa ei ihmettele lainkaan B.B. Kingin toteamusta:

"Peter Green on ainoa valkoihoinen kitaristi, joka saa minut hikoilemaan".

1.11.2018 Raimo Öystilä

Anna palautetta!

Mitä mieltä olit artikkelista, mitä siitä mielestäsi puuttui, oliko jotain pielessä tai minkälaisia muistoja artikkeli sinussa herättää Fleetwood Macista tai Peter Greenistä.
Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa artikkelin Fleetwood Mac Suomessa. Kävitkö katsomassa bändiä Kulttuuritalon keikoilla 1968 tai 1969? Mitä muistoja sinulla on noista keikoista?


Palautteet

Goran Lindqvist
Kiitos erittäin mielenkiintoisesta, joskin surullisesti päättyneestä tarinan kirjoittamisesta, tarinasta mielestäni parhaasta blueskitaristista, ja jonka laulu myös "soi". Odotin aikoinaan kovasti että Green vielä tekisi paluun ja kun ostin albumin "In The Skies" (1979) niin suru palasi lopullisesti "puseroon", ajatus siitä että hän ei palaudu entiselleen nousi välittömästi päällimmäiseksi ajatukseksi kuunneltuani levyä, ja joka sittemmin osoittautui todeksi. Onneksi hänen musiikki on vielä kuunneltavissa, toki mieli hieman haikeana se(kin) tapahtuu.
Antti
Mahtava juttu monien kunkkuna pitävästä mestarikitaristista. Olin liian nuori osallistumaan keikkoihin, Suosikin suurkuva on kyllä jossakin. Ja mestaria piti mennä katsomaan aikanaan Provinssiin, ja Mayallin hollantilaiset kelanauhoitteet on hankittu, samoin tuoreahko Live in Boston -taltiointi. Hieno on kuvitettu diskografiasi, mulla on Need your love so bad/Stop messin round ilmeisesti norjalaisella kuvakannella, pussissa lukee trykk og lay-out: team trykk a.s.
Keijo
Juttu oli hyvä ja selkeästi sanailtu, myös informaatioarvoltaan (kiitos ääni- ja kuvafilleistä) perin kattava. Aika hyvin osuvat myös näkemykset / makutuntemukset kirjoittajan kanssa yksiin. Rakastava ja kunnioittava - ei kuitenkaan palvova - suhteeni Fleetwood Maciin ja Peter Greenin alkoi John Mayall's Bluesbreakersin " A Hard Road" -albumista ja paloi kuumana aina "Then Play On":iin asti, runsasta puolta tusinaa erinomaista singleä suinkaan sorsimatta. Näin myös bändin livenä Kulttuuritalolla kokonaista kolme nuorelle sielulleni ikimuistoista kertaa. Sydämeni lauloi onnesta aina kun konsertin jälkeen 'leijalilin' Kultsalta Mäkelänkadun bussipysäkille.

Peter Greeniä olen aina pitänyt suurena innovaattorina, jonka säkenöivälle, isolla himolla uutta luotaavalle luovuudelle tuli totaalistoppi aivan liian varhain. "Man of the World" on minulle miehen tekemisistä se ehkä rakkain. Ei kuitenkaan tärkein, sillä Greenin soitto "A Hard Road":illa (Mayallin Clapton-albumin sain hankittua vasta hieman myöhemmin) räjäytti heti ensitahdeillaan pääni. Vieläpä pysyvästi! :)
Mesimarja Rindell
Olin kaikilla kolmella keikalla. Pidin kaikesta: jokaisesta biisistä, kaikkien kolmen kitaroinnista, bassosta, rummuista ja laulannasta. Olen aina tykännyt musasta, mikä on short & simple ja Fedarit on sitä. Ei turhia torvia eikö ukulelejä, hih:) ja kunnon perusbluesia ja -poppia. Ai niin, kyllä ne kundit oli myös 14-vuotiaan tytskän mieleen: Jeremy pieni ihana kikkarapää ja Mick taas tuskin mahtui rumpujensa taakse ja Danny oli söpö vaalee, basisti kivannäköinen tumma hoikkuus ja Peter The King. Biiseistä muistan elävästi tosi monta. Mä en tiedä miksi esim just Shake your moneymaker jäi älyttömän hyvin mieleen. Tietty Albatross kolahti. Me muistetaan Kirsin kanssa, missä me silloin istuttiin ja suunnilleen nähtiin albatrossien lento Kultsan katossa.
Risto
Löysin sattumalta Rytmimusiikin Syke-sivusi. Hienoa, että löysin. Olen jo päässyt alkuun tutustumisessani pitkään stooriin Peter Greenistä ja Fleetwood Macista. Pirun hyvää tekstiä. Jo nyt tuntuu, että olet tehnyt ns. kulttuuriteon. Tuo pitää paikkansa.

Tuollaista juttua on odotettu ja itse olen pohtinut, kuka sen ensiksi tekee. Sinä ehdit. Iso kiitos stoorista; olen sen laittanut jakeluun jo aika monille kamulle ja samanlaiset kiitokset niiltäkin jutusta.

Kun Fleetwood Mac teki ekat levynsä, niin ne otettiin suosiolla vastaan ja tarkkaan kuunteluun. Hyvää touhua. Noihin aikoihin Suomen blueskehdossa Nastolassa oli jo soitettu bändiemme kanssa vastaavaa musaa, mutta vaikutteet mustilta originaalimuusikoilta. Kyllä Dust my broomit napattiin Elmore Jamesilta jne. Mustilta jenkkibluesmiehiltä heti levyt hankintaan; melkein seuraavalla viikolla jo kuunneltiin. Ulkomailta tilaukset ja hyvin pelitti; välillä jäi levyt tulliin.

Green ja Kirwan olivat ykköskundeja myös oman pumppuni kitaristille mustien veikkojen eli Kingien ja mm. Otis Rushin ohella. Kaikkia noita kuulimme jo heti, kun uusimmat LP:t ilmestyivät 60-luvun loppupuolella. Kovimpia juttuja noiden kaikkien soitossa oli kitaran kielten taivutus ja sormifibra.