Magneettinauha kaupallisena ääniteformaattina - Ääniteformaattien historiaa, osa 1

Magneettinauha banneri

Äänitteitä on julkaistu eri vuosikymmenillä varsin monenlaisilla magneettinauhoilla, eri kokoisilla kelanauhoilla, erilaisilla kaseteilla. Siis paljon muutakin kuin c-kasetit, jotka useimmat vielä muistavat. Tässä artikkelissa esittelen kuva ja videonäyttein katsauksen magneettinauhajulkaisujen vaiheisiin. Juttu sai alkunsa siitä, kun törmasin yhdessä osto- ja myyntiliikkeessä neljään 60-luvulla valmistettuun avokelanauhajulkaisuun. Yhdestä niistä kerron tarkemmin erillisessä artikkelissa.

Lue myös artikkeli Sininen Havaiji kelanauhalla

Magneettinauhurin esiasteena voidaan pitää Tanskalaisen Valdemar Poulsenin vuonna 1898 rakentamaa "telegrafonia", jolla ääni taltioitiin teräslangalle. Käytännössä tähän keksintöön perustuvat laitteet yleistyivät 1930-luvulla radion yleistymisen myötä. Vuonna 1935 saksalainen AEG-yhtiö esitteli Magnetophoniksi ristimänsä laitteen, jossa teräslanka oli korvattu metallioksidikerroksella päällystetyllä paperinauhalla. Monet eurooppalaiset radioyhtiöt ottivat näitä laitteita käyttöön, mm. Suomen Yleisradio hankki AEG:n nauhurin sittemmin pitämättä jääneitä vuoden 1940 olympialaisia varten.

Bing Crosby ja Ampex Amerikkalainen insinööri John Mullin vei 2. maailmasodan päätyttyä pari AEG-nauhuria ja 50 nauhakelaa viemisinään Saksasta Yhdysvaltoihin ja suostutteli Ampex-yhtiön valmistamaan kopioita siitä. Ensimmäinen Ampex:n nauhuri oli mallinimeltään Model 200. Amerikkalaiset radioyhtiöt ottivat myös nauhurit pian käyttöönsä. Ensimmäinen Ampex-nauhurin käyttäjä oli Bing Crosby. Hän sai Ampexilta sarjanumeroilla 1 ja 2 olevat laitteet. Crosby ryhtyi äänittämään niillä erittäin suositut radio-ohjelmassa.

Ampexin laitteita käytettiin paljon studiossa. Kitaristi Les Paul oli yksi varhaisia Ampexin käyttäjiä ja hän osallistui myös niiden kehittelyyn. Les Paulhan oli myös yksi sähkökitaran merkittävimpiä kehittäjiä ja loistava kitaristi itsekin. Yksi tunnetuimmista kitaroista Gibson Les Paul on nimetty hänen mukaansa.

Äänitteiden jakelu avokelanauhoilla käynnistyy

Ensimmäiset äänitejulkaisut nauhaformaatissa tapahtuivat USA:ssa jo 1949. 50-luvun alkupuolella levy-yhtiöt alkoivat laajemmin kiinnostua myös magneettinauhasta musiikin jakeluvälineenä. USA:ssa nauhoista alettiin käyttää nimitystä reel-to-reel ("kelalta kelalle"). Suomessa puhuttiin avokelanauhoista ja -nauhureista.

Vuonna 1952 EMI alkoi myydä Iso-Britanniassa äänitteitä nauhakeloilla. Nauhat olivat kaksiraitaisia eli kaksipuoleisia mononauhoja. Vuonna 1955 EMI aloitti julkaisemaan stereonauhoja. Nauhat olivat selvästi kalliimpia kuin vinyylilevyt, joten niiden myynti oli vähäistä. Kaikkiaan EMI julkaisi 50-uvulla noin 300 stereonauhaa.

RCA levy-yhtiö aloitti USA:ssa reel-to-reel äänitteiden julkaisun vuonna 1954, siis sattumalta samana vuonna kuin Elviksen ensimmäinen SUN-single julkaistiin. RCA valmisti myös nauhureita kuluttaja käyttöön. Yllä YouTube videossa esitellään yhden RCA:n varhaisimman mallin toimintaa. Nauhureiden käyttö oli hiukan vaivalloista, nauha piti pujottaa nauhurin ohjainten ja äänipään välistä ja liittää tyhjälle kelalle. Alkuvaiheessa nauhat kopioitiin masternauhalta hyvän äänenlaadun varmistamiseksi. Tämä oli työlästä ja kallista.

Periaatteessa nauhalle oli mahdollista tallentaa ääntä studiolaadulla. Äänen laatuun vaikuttivat Sam Cooke At The Copa, FTP-1290 olennaisesti nauhan pyörimisnopeus, mitä suurempi pyörimisnopeus sen laadukkaampaa ääntä. Lisäksi äänen laatuun vaikuttivat nauhan leveys ja nauhan koostumus. Luonnollisesti myös nauhurin ominaisuuksilla oli iso merkitys, erityisesti äänipään laadulla ja sen kohdistuksella ja nopeuden tasaisuudella. Nauhureissa oli paljon liikkuvia osia ja ongelmana nauhurin ikääntyessä oli pyörimisnopeuden pysyminen vakiona.

Kuluttajien käyttöön tuotettujen nauhureiden yleisimmät pyörimisnopeudet olivat 7,5 tai 3,75 tuumaa (19,05 tai 9,53 cm) sekunnissa. Alkuun RCA käytti 2-raitanauhoja, joiden pyörimisnopeus oli 7,5 tuumaa sekunnissa. Nopeuden yksikkönä käytettiin lyhennettä IPS (inches per second). Ensivaiheessa RCA julkaisi vain monoäänitteitä, jolloin nauhalle saatiin mahtumaan enemmän musiikkia. Ensimmäinen stereofoninen nauha julkaistiin vuonna 1955 (joidenkin tietojen mukaan jo loppuvuonna 1954). Tämä oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun musiikkiäänite oli kuultavissa stereona. Äänite oli Fritz Reiner johtaman Chicago Symphony Orchestran esittämä Richard Straussin Also sprach Zarathustra (RCA Victor TCS-1). Siis sama sävellys, joka Elvis Faneille on tullut tutuksi Elviksen myöhempien konserttien sisääntulokappaleena.

2-raitanauhojen julkaisu päättyi 1959 ja sen jälkeen RCA julkaisi 4-raitanauhoja edelleen nopeudella 7,5 tuumaa sekunnissa. Nauhan leveys oli 1/4" eli 6,35mm. Fyysiseltä kooltaan RCA:n julkaisujen nauhakelat olivat halkaisijaltaan 7 tumaa. RCA:n 7,5 ips-nauhat olivat numeroituja, siis jokaisen nauhan kotelossa oli yksilöity numero. Ostoja- ja myyntiliikkeestä löytämäni Blue Hawaii -julkaisuni numero on "HN 12 0649". Tässä formaatissa RCA:n suurimmalta tähdeltä, Elvikseltä julkaistiin seuraavat äänitteet:

Ostin Blue Hawaiin lisäksi Jukan Antiikista samalla reissulla myös Sam Cooken At The Copa (FRP-1290) ja Harry Belafonten The Midnight Special (FTP-1108) 7,5 ips nauhat. Yllä kuva Sam Cooken nauhakotelon kannesta. Lisäksi ostin Chet Atkinsin kaksi albumia, Solid Gold '68 ja Hometown Guitar, sisältävän 3,75 ips nauhan (TP3-5072). Jonkin verran Suomessakin on siis myyty äänitteitä avokelanauhoilla, kun Joensuussa vielä 2010 niihin törmäsin. Muulla en ole näitä nähnyt, vaikka aika paljon olen levydivareita kiertänyt.

RCA julkaisi neliraitaisia 7,5 tuuman nauhoja vuoteen 1966 saakka, jonka jälkeen vaihdettiin 3,75 tuuman nauhanopeuteen. Nämä nauhat valmistettiin jo teollisemmin ja niitä ei enää numeroitu yksilöllisesti. Hitaammalle nauhalle saatiin mahtumaan enemmän musiikkia, joskin huonommalla laadulla. Usein julkaistiinkin samalla nauhalla kahden lp-levyn musiikki. 60-luvulla monet japanilaiset ja eurooppalaisetkin elektroniikkayritykset tulivat amerikkalaisten rinnalle kilpailemaan avokelanauhurimarkkinoista. 3,75 ips-nopeuden nauhoilla julkaistiin useimmat Elviksen 60-luvun ja 70-luvun alun albumit, mutta ei Blue Hawaiita.

On minulla omakohtaistakin kokemusta avokelanauhurista. Isäni osti vuoden 1965 marraskuussa kotiimme Philipsin EL 3552 nauhurin. Kyllä avokelanauhureita ilmeisesti oli tuohon aikaan Suomessa käytössä enemmänkin, koska kotikunnastani Polvijärveltä sai kaupasta nauhoja tuohon Philipsiin. Siihen kävivät 12,5 senttiä halkaisijaltaan olevat 19 cm/sek -nauhanopeuden nauhat. Ei meille ostettu valmiiksi äänitettyjä nauhoja, vaan äänitin Philipsillä musiikkia mikrofoonilla radiosta ja myös televisiosta.

Elvis-nauha vuodelta 1969
Elävästi on jäänyt mieleeni äänitystapahtuma alkuvuodesta 1969, kun Yleisradio esitti televisiossa Elviksen edellisenä vuonna valmistuneen NBC-TV Specialin. Tämä oli iso tapaus, eihän tuolloin tv:ssä esitetty pop/rock-konsertteja. Yle oli BBC:n jälkeen toinen Euroopassa, joka esitti kyseisen konsertin. Meillä oli olohuone täynnä väkeä, kavereita ja tuttuja lähistöltä oli kerääntynyt katsomaan Elvistä. Vannotin kaikkia olemaan hiiren hiljaa. Usein tuota nauhaa tuli soitettuakin. Nauha on yhä tallessa. Tosin tuosta konsertista on minulla jo parempiakin taltiointeja.

Myös monet muut levy-yhtiöt tuottivat musiikkia avokelanauhoille. Columbia möi Columbia House -postimyyntiklubinsa puitteissa myös 7,5 tuuman nauhanopeudella olevia nauhoja. Normaaliin levykauppamyyntiin Columbia toimitti 3,75 tuuman nauhanopeuden nauhoja. Columbian varhaiset julkaisut olivat pääosin klassista musiikkia tai jazz. Myöhemmin julkaistiin myös pop / rock-musiikkia. Formaatti jäi kuitenkin aika suppean audiofiiliharrastajajoukon käyttöön. Siitä, ei tullut koskaan ääniteformaattina suurten massojen tuotetta.

RCA luopui 3,75 nauhanopeuden nauhojen valmistuksesta 70-luvulla, pikkuhiljaa myös muut valmistajat. Nauhoja käytettiin kuitenkin myöhemmin joissakin spesiaalitarkoituksissa. Esimerkiksi loppuvuodesta 1982 ilmestynyttä Michael Jacksonin Trilleriä jaettiin radioasemille "super audiophile" versiona 15 ips-nauhanopeuden 2-raitanauhana. Alla on linkit RCA:n julkaisuluetteloihin.

RCA tape cartridge - ensimmäinen kasettikokeilu

1958 RCA julkaisi pitkään valmistelemansa uutuuden "RCA tape cartridge" eli nauhakasetin, jossa aiemmin avokelalla ollut nauha oli sijoitettu kasettikotelon sisään. Samalla julkaistiin myös ensimmäiset soittimet, joilla voitiin toistaa kyseisille kaseteille tallennettua musiikkia. Keksinnön myyntivalttina oli käytön helppous, nauhaa ei tarvinnut enää pujotella soittimeen ja vastakelalle. Kasetti vain loksautettiin paikoilleen ja painettiin play-nappia eli musiikin toisto voi alkaa parissa sekunnissa. RCA:n valmistamilla soittimilla voitiin toistaa kaupasta saatavia valmiiksi äänitettyjä kasetteja. Itse sillä ei voinut nauhoittaa.

Kasetti oli kaksipuolinen ja kummallekin puolelle mahtui musiikkia stereona 22 - 60 minuuttia ja monona tuplasti. Joissakin RCA:n nauhureissa oli kääntömekanismi, joka mahdollisti automaattisesti molempien puolten kuuntelun. Nauha pyöri nopeudella 3,75 tuumaa sekunnissa. Katso alta RCA:n mainosvideo vuodelta 1958, jolla yhtiö esittelee mm. uuden vallankumouksellisen kasettisoittimensa (esittely alkaa n. 8 minuutin kohdalta).

RCA julkaisi kasetteja RCA Victor ja Red Seal -levymerkeillä vuosina 1958 - 1964. Elvikseltä julkaistiin albumit Elvis Is Back (RCA Victor KPS-3127), G.I. Blues (RCA Victor KPS-3127) ja Blue Hawaii (RCA Victor KPS-4027). Keksintö ei kuitenkaan yleistynyt kovin laajaan käyttöön, RCA julkaisutahti oli aika verkkainen ja yhtiö oli myös kitsas lisensoimaan soittimien ja kasettien valmistusta muille toimijoille. Kasettien ja soittimien hinta ei myöskään ollut kilpailukykyinen. Laitteiden ja kasettien tuotanto loppuikin vuonna 1964.

Tuntuuko RCA:n keksintö jotenkin tutulta, vaikket ehkä ole nähnyt tuollaista kasettia. Tosiaan kyseessä Philipsin 1963 lanseeraaman c-kasetin (Compact Cassette) esiaste. RCA:n kasetti (127 × 197 × 13 mm) oli huomattavasti suurempi kuin c-kasetti. Tästä johtuen myös RCA:n soittimet olivat selvästi kookkaampia kuin Oheisessa kuvassa näet kasettien koko eron.

C-kasetti ja RCA Tape Cartridge

Compact Cassette - Philips lanseeraa C-kasetin

Hollantilainen Philips julkaisi vuonna 1963 uudenlaisen kasettinauhaformaatin Compact Audio Cassette -nimellä markkinoidusta formaatista tuli aikaa myöden hyvin suosittu, vaikka ne olivat äänenlaadultaan selväsi heikompia kuin RCA:n Tape Cartridge. Suomessa käytettiin nimitystä c-kasetti tai puhuttiin vain kasetista ja kasettimankasta. Alta voit katsoa esittelyn ensimmäisestä Philipsin kasettinauhurista Philips EN3800.

Philipsin keksinnössä nauha oli sijoitettu muovisen kasetin sisään samaan tapaan kuin aiemmassa RCA:n isommassa kasetissa. Kasetit olivat kaksipuolisia ja niihin mahtui tyypillisesti 30 minuuttia musiikkia puolelleen, myöhemmin tuli myös 45 minuutin ja pidempiäkin kasetteja. Alkuun niitä käytettiin lähinnä sanelukoneissa ja pääasiallinen käyttäjäryhmä olivat toimittajat. Nauhurilla voitiin sekä tallentaa ääntä että toistaa sitä. Kasettien nauha oli kapeampaa kuin avokelanauhoissa ja RCA Tape Cartridgessä käytetty, vain 3,8 mm. Stereotoistossa yhtä kanavaa varten oli käytössä 0,6 mm levys. Toistonopeus oli vain 4,76 cm (1⅞ tuumaa).

Kaseteissa oli kirjoitussuojausmekanismi, joka estää tärkeän materiaalin uudelleen tallennuksen ja tahattoman poistamisen. Kasetin kummallakin sivulla oli ylhäällä muovinen kieleke, jonka poistamalla nauhalle uudelleen tallentaminen voitiin estää.

Myöhemmin nauhureiden toimintaa täydennettiin elektronisella kohinanvaimennuksella. Tekniikan kehitti Dolby Laboratories -yhtiö ja se sai nimekseen Dolby NR (noise-reduction). Dolby A-standardi julkaistiin 1965 ja sitä seurasivat myöhemmin Dolby B, C, S. Kuluttajamarkkinoille suunnattu Dolby B julkaistiin 1968. Sen myötä yleistyi c-kasettia käyttö musiikin tallennukseen. Myös parantunut nauhojen laatu edistin kasettien käytön yleistymistä. 1968 julkaistiin ensimmäinen c-kasettiin perustuva autosoitin ja se yleistyikin hyvin nopeasti autoradion kylkiäisenä. Alla videoesittely 70-alussa valmistetusta Becker 209 autokasettisoittimesta.

C-kasetin voittokulku käynnistyikin 60-luvun lopulla. Philips lisensoi niin laitteiden kuin kasettien valmistuksen kaikille halukkaille. Laitteita tulikin markkinoille runsaasti, niitä saattoi valmistaa edullisesti ja autosoittimien lisäksi alettiin tuottamaan halpoja kannettavia laitteita. Myös levy-yhtiöt huomasivat c-kasetin mahdollisuuden, myös kasettien monistaminen oli halpaa. Äänenlaatu c-kaseteilla ei alkuun ollut kehuttava, kasettien ja soittimien laatu parani kuitenkin ajan kanssa ja 70-luvulla ne olivat jo yhtä laadukkaita kuin alla esiteltävät 8-raitakasetit. Nauhureiden myynti kasvoi 70-luvulla huimaa vauhtia. Pian lähes kaikki äänitteet valmistettiin lp-levyjen lisäksi myös c-kasetteina.

Vinyylilevyjen valmistus oli monimutkainen ammattitaitoa vaativa prosessi. Suomessa oli 60-luvun alussa vain yksi levynpuristamo. Jonkin verran levyjä teetettiin myös ulkomailla. Kasettien valmistamiseen ei tarvittu kalliita laiteita ja kasettivalmistamoja ilmaantuikin runsaasti. Monet levy-yhtiöt julkaisivat myös vanhaa katalogiaan uusintapainoksina c-kaseteilla. Myös RCA julkaisi 70-luvun alussa Elviksen vanhaa tuotantoa, mm. Blue Hawaiin (RCA Victor PK-1019) c-kaseteilla.

Kansikuva: Blue Hawaii (PK-1019)

1979 Sony toi markkinoille pienen helposti mukana kannettavan kevyen kasettisoittimen Walkman-tuotenimellä. Pian näitä pienillä kuulokkeilla varustettuja vyölle kiinnitettäviä laitteita ilmestyikin mainoslauseen "There Is A Revolution In The Streets" siivittämänä runsaasti katukuvaan. Muut valmistaja seurasivat tietysti perässä. Kannettavien laitteiden Finnhits 2, Finnlevy FMK-2 vastapainona monet laitevalmistajat tuottivat myös laadukkaita hifivahvistimiin liitettäviä kasettinauhureita. Markkinoille tuli myös kahdella kasettipesällä varustettuja laitteita, jotka helpottivat kopiointia. Itselläni on yhä tällainen, Pioneer CT-S450S. Laitteiden lisääntyminen ja monipuolistuminen lisäsi kasettien kysyntää.

Pian levy-yhtiön saivat havaita myös kasettien yleistymisen varjopuolet. Kun kasetteja oli helppo ja halpaa valmistaa yleistyi myös piraattituotanto. Suomessa ja muissa pohjoismaissa tämä ei ollut niin suuri ongelma kuin Aasiassa ja Afrikassa. Näillä alueilla kasettisoittimet olivat syrjäyttäneet lähes kokonaan levysoittimet ja piraattimyynti söi suurelta osin lailliset markkinat.

Levyteollisuuden markkinoita kavensi myös kotikopiointi. Levyjä kopioitiin kavereilta ja radiosta kaseteille. Itsekin kopioin kaseteille aikamoisen pinon kavereilta ja Tampereen kirjastosta lainaamiani lp-levyjä. Levyteollisuus kävi epätoivosta informaatiosotaa iskulauseella "Home Taping Is Killing Music" kopiointia vastaan ja ryhtyi huonosti menestyneisiin oikeustoimiin mm. tyhjien kasettien myyjiä vastaan. Ei näillä toimilla ollut kuitenkaan sanottavaa vaikutusta.

80-luvulla monia äänitteitä julkaistiin pelkästään c-kasetteina. Puhuttiin huoltamokaseteista, millä tarkoitettiin huoltamoilla myytäviä lähinnä autosoittimiin hankittavia kasetteja. Vuonna 1989 Suomessa myytiin 7 miljoonaa valmiiksi äänitettyä kasettia, enemmän kuin vinyyli-LP:tä. Monien kultalevymyyntiin yltäneiden albumien kasettimyynnin osuus olin olennainen. Finnlevyn Finnhits-kokoelmia ostettiin kasetteina valtavia määriä. Vuodesta 1990 kasettien myyntimäärät kääntyivät laskuun. Vuonna 1995 kasetteja myytiin 3,3 miljoonaa kappaletta ja vuonna 1999 vain 0,8 miljoonaa. Vinyylilevyjen myynnis lasku oli kyllä vieläkin nopeampaa. Merkittävin syy tähän on uuden digitaalisen formaatin, CD-levyn tulo markkinoille. Vuonna 1995 cd-levyjä myytiin 6,9 milj. kappaletta ja 1999 11 milj. Sony julkaisikin Walkmanista CD-version eli Discmanin. Alla kuitenkin Sony Walkmanin ensimmäisen mallin TPS-L2 esittely.

CD:n yleistyttyä kasetit katosivat markkinoilta aika pian, samoin kävi kasettisoittimelle. Nyt näyttää alkaneen pieni c-kasetin renessanssi, useammassakin levydivarissa olen jälleen törmännyt myös käytettyihin c-kasetteihin. Kiinnostus ei kuitenkaan ole lähellekään samaa luokkaa kuin vinyylilevyillä.

Munz Stereo-Pak (4-raita kasetti)

Glen Campbell ‎– Gentle On My Mind, Capitol 4CL-2809 Earl Muntz oli saanut idean autoihin valmistettavista kasettisoittimista ja kehittänyt Stereo-Pak-kasetin Bernard Cousinon jo vuonna 1952 suunnitteleman Fidelpac-3 kasetin tekniikan perusteella. Aiemmin autoissa oli voitu kuunnella musiikkia vain radiosta. Jotkus valmistajat olivat kyllä kehitelleet autoissa toimivia levysoittimia, mutta ne eivät olleet riittävän helppokäyttöisiä autossa, eivätkä menestyneet. Stereo-Pak nauha päällystettiin patentoidulla liukkaalla taustamateriaalilla, tavallisesti grafiitilla joka helpotti nauhan liukumista nauhakerrosten välillä. Tämä pinnoite aiheutti toisinaan puristustelan liukumisen, mistä johtuen nauhanopeus saattoi vaihdella. Minkä vuoksi Stereo-Pak ei tyydyttänyt vaativampia kuluttajia. Stereo-Pak -kasetteja soittavia autosoittimia oli käytössä Yhdysvalloissa, Canadassa ja Iso-Britanniassa. Myöhemmin käyttöön tuli myös kotikäyttöön tehtyjä soittimia. Munz lisensoi levy-yhtiöltä suosittuja albumeja ja valmisti Stereo-Pak kasetteja vuodesta 1962. Kuluttajien siirtyminen 8-raita c-kasettisoittimiin ja nauhoihin syrjäytti Munzin keksinnön 60-luvun lopulla.

Stereo-Pak-kasetissa oli neljä mono- tai kaksi stereoraitaa eli musiikki oli jaettu neljään tai kahteen osaan, joista toiseen siirryttiin mekaanisella kytkimellä. Siis vähän sama asia kuin levysoittimessa, jossa välillä täytyy käydä kääntämässä levy ympäri. Laitteet eivät olleet kovin toimintavarmoja. Ainakin ABC, ATCO, Atlantic, Buddah, Capitol (mm. kaikki Beatlesien USA-lukaisut), Columbia, Elektra, MGM, Reprise, United Artists. Verve ja Warner levy-yhtiöt julkaisivat albumejaan Stereo-Pak formaatissa, mutta valikoima ei ilmeisesti ollut kovin suuri. Suurista yhtiöistä RCA ei ymmärtääkseni julkaisut albumeja tässä formaatissa. Ainakaan Discogs tai 45Worlds-tietokannoista en löytänyt yhtään julkaisua RCA:lta. Ohessa joitakin linkkejä aiheesta:

Alla on video-esittely Munzin soittimen ja kasetin toiminnasta.

8-Track Cartridges (Stereo 8 / 8-raitakasetti)

Lear Jet Corporation, Ampex, Ford Motor Company, General Motors, Motorola ja RCA muodostama yhteenliittymä toi 60-luvun puolivälissä markkinoille Munzin Stereo-Pak:n pohjalta kehitetyn kilpailevan kasettiversion "8-track" tai "Stereo 8" nimellä kutsutun formaatin. 8-raitanauhan nopeus oli 3,75 tuumaa ja leveys 1/4 tuumaa. Tässä formaatissa kaksikanavainen stereoääni oli jaettuun neljään lohkoon. Musiikin toisto alkoi automaattisesti, kun kasetti työnnettiin soittimeen ja jatkui lohkosta lohkoon. Alkuun oli vain toistavia soittimia, mutta myöhemmin kotikäyttöön valmistettiin myös tallennettavia malleja. Tyhjät kasetit olivat kuitenkin kalliita.

The Beatles ‎– Magical Mystery Tour, Capitol 8XT 2835 Kuten Stereo-Pak:ssa 8-raitakasetissa oli vain yksi kela, jolle nauha kelautui takaisin. Mekanismi ei ollut kovin toimiva ja usein tuloksena oli nauhasekasotku. Alla on videokuvaa kasetin toiminnasta. 8-raitakasetit eivät saavuttaneet merkittävää suosioita muualla kuin USA:ssa, Kanadassa, Englannissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Japanissa. Kun konsortiossa oli mukana amerikkalaisia autotehtaita, yleistyivät soittimet alkuun Fordin ja GM:n autoissa. Suomessa ainakin RCA:n paikallinen jakelija Discophon julkaisi 70-luvun alussa joitakin äänitteitä myös tässä formaatissa. Yhdellä armeijakaverillani oli autossaan 8-raitasoitin. Hän ylisti soitintaan kyllä useasti.

Ampex aloitti 8-raitalaitteiden valmistuksen Euroopassakin 1970, mutta lopetti toiminnan 1974. Rolls-Royce ja Bentley asensivat 8-raitanauhureita vakiovarusteiksi useimpiin autoihinsa ja vielä 80-luvun alussa, joissakin autoissa oli näitä soittimia. Philipsin c-kasetti veti kuitenkin pidemmän korren ja 8-raitanauhurit ja nauhat alkoivat kadota 70-luvun puolivälissä. Yhdysvalloissa 8-raitakasettien myymälämyynti päättyi 1982. Columbia Housen ja RCA:n postimyyntiklubeissa niitä myytiin vuoden 1988 loppuun saakka. Toki joissakin netin kauppapaikoissa kaupitellaan yhäkin käytettyjä 8-raitakasetteja.

RCA julkaisi 1970 nelikanavaisen version kasetista. Siinä oli kaksikanavaisen stereoäänen sijaan nelikanavainen ääni. Formaatti oli melkein identtinen kanssa 8-Track Stereo -kasettien kanssa. Erona oli pieni aukko kasetin vasemmassa yläkulmassa. Tämä RCA:n variaatio tunnettiin nimellä Quad-8 tai Quadraphonic 8 tai lyhenteellä Q8. Tässä kasetin sisältö oli jaettu kahdeksi nelikanavaiseksi osioksi. Akai, Panasonic, Pioneer, Wollensak, Electrophonic, Realistic ja Sanyo valmistivat Q8 soittimia ja Ford, Chrysler ja GM asennuttivat alussa näitä autoihinsa. Myös eräät muut levy-yhtiöt valmistivat Q8-kasetteja, ainakin ABC, A&M, Command ja Warner. Columbia julkaisi ainakin klassista musiikkia tässä formaatissa. Eräät muutkin yhtiöt julkaisivat yksittäisiä nimikkeitä. 70-luvun puoliväliin tultaessa formaatin julkaisu lopahti.

RCA julkaisi Elvikseltä kahdeksan albumia Q8-kaseteilla: Aloha from Hawaii Via Satellite (PQ8-2140/41), From Elvis in Memphis (PQ8-1456), Live on Stage in Memphis (APT1-0606), On Stage/Februrary 1970 (PQ8-1594), Promised Land (APT1-0873), Recorded Live at Madison Square Garden (PQ8-2054), That's the Way It Is (PQ8-1652) ja Today (APT1-1039)

Sonyn Elcaset, kilpailua laadulla

Japanilainen Sony toi 1976 markkinoille laadukkaan kasetin, jonka se risti nimelle Elcaset. Se oli kooltaan noin kaksi kertaa suurempi kuin c-kasetti ja käytti tuplasti leveämpää (8mm) nauhaa ja suurempaa (9,5 cm/s) tallennusnopeutta. Sony valmisti kuluttajille erittäin laadukkaita soittimia, kallein malli EL-7 maksoi noin 6000 mk. Sony ei alkuun lisensoinut valmistusta muille. Eli noudatti RCA:n 50-luvun lopulla RCA Tape Cartridgesin osalta omaksumaa linjaa. Vaikka soittimien ja nauhojen laatua ylistettiin asiantuntijoiden keskuudessa, Sonyn kohtalo oli sama kuin RCA:n aiemmin, kun laitteet ja myös nauhat olivat hyvin kalliita, ei ostajia juuri löytynyt.

Valmiiksi äänitettyjä kasetteja Elcastille ilmestyi todella vähän. Discogs tietokannasta löytyy vain muutama julkaisu tälle formaatille. Vuonna 1979 Sony päätti lopettaa soittimien valmistuksen ja järjesti maahantuojille tarjouskilpailun lopuista laitteista. Lopputulos oli, että loput laitteet laivattiin Suomeen, jossa ne myytiin kuluttajille murto-osalla alkuperäisestä hinnasta. Siksi niitä tapaa käytettyinä Suomessa vielä tänäkin päivänä.

Digaalisuuden esiinmarssi

Edellä olevassa videossa esitellään myös Philipsin ja Matsuhitan kehittämä, 1992 julkaistu DCC-kasetti. DCC oli digitaalinen äänentallennusformaatti, joka hyödynsi magnetoituvaa nauhaa. DCC-kasettinauhureilla pystyy toistamaan myös tavallisia analogisia C-kasetteja.

DCC:n kanssa kilpaileva formaatti oli Sonyn kehittämä, 1987 käyttöönotettu Digital Audio Tape (DAT-nauha). DAT-nauhalla pystyi tallentamaan 16bit ääntä 48, 44,1 tai 32 kHz näytteenottotaajuudella. Eli äänenlaatu vastasi cd-levyn ääntä. DAT-tallentimilla voitiin tallentaa ohjelmatietoja ja tunnuksia, joiden avulla voitiin valita soitettavaksi yksittäinen kappale, kuten CD-soittimessa. DAT-kasetissa oli 3,81 mm leveä magneettinauha, kooltaan DAT-kasetti oli DDC- ja c-kasettia pienempi.

Kumpikaan näistä digitaalisista kaseteista ei saadut suurta jalansijaa äänitteiden jakelussa. Laitevalmistajat tuottivat molempia kasetteja varten sekä kannettavia että kotikäyttöön tarkoitettuja soittimia. DCC-formaatin äänitteitä löytyy Discogs-palvelusta 390 kpl, esimerkiksi Dire Straitsin tuotanto. DAT-äänitteitä Discogista löytyy 207 kpl, osa näyttää olevan aika kotikutoisia julkaisuja, mutta Chick Corea Elektric Bandin Light Years (GRT-9546) edustaa ammattimaisempaa julkaisua. DCC ja DAT-kasettien kanssa kilpaili Sonyn ja TDK:n kehittämä MiniDisc. Lopullisesti kaikkien näiden markkinat söi mp3-soittimien tulo markkinoille. Digitaalisuus päätti lopullisesti magneettinauhan käytön äänitteiden levityksessä. Tuskin ne enää missään muodossa palaavat merkittävään asemaan ääniteformaattina.

6/2018

Lue myös artikkeli Sininen Havaiji kelanauhalla


Palautteet

Alpo, 12.9.2018
Onkohan tuohon c-kasetin esittelyyn pujahtanut virhe? Kirjoitussuojaus nimittäin saatiin aikaan poistamalla ne kasetin muovilipareet. Eli poisto ESTI eikä suinkaan mahdollistanut uudelleen äänitystä kasetille.
Joka tapauksessa kivat ääninuhamaailmaan sijoittuvat sivut.
Ja lopuksi kysymys. Löytyykö Elcaset- soittimien valmistusmäärätietoja laitteittain eriteltyinä?


Vastaus: Noinhan se kirjoitussuojaus tosiaan toimii. Korjasin artikkelin tältä osin. Elcaset-soittimien valmistusmääriä en tiedä.