Martti Peltola (Hippišinen 1/1996)
Mehiläishaukan höykyytettävänä Suupohjan Lintutieteellinen Yhdistys
Tavallisen pöllönpönttoringin sivutuotteena löysin "uuden vanhan" mehiläishaukanpesän menneenä keväänä, 22.4.95. Se on eri tarina, että saapastelin pesälle paraatimarssia hiirihaukan avustamana.Töllistelinpä siinä melko mittavan kuusen katveessa ja arvailin hiirihaukan sijasta mehiläishaukkaa pesän edellisvuotiseksi asuttajaksi. Muka aikapulan vuoksi en innostunut kiipeilyyn, vaikka asukas olisikin sillä selvinnyt. Kuivat tikkuoksat tyvitukin mitalla edesauttoivat ratkaisun teossa. Hikoilu olisi tehokkaampaa suvemmalla.

Silloin kun hiirihaukka - jonka pesä myös löytyi - makasi kilometrin päässä jo munillaan, ei olettamallani hunajahaukan tuvalla oltu vielä "pantu tikkua ristiin". Ei kyllä pitänytkään. Naapurissa saivat molemmat hiirihaukanpojat sormuksensa 15.6. ja saman kuun 22. päivä mehiläishaukkakin hautoi. Kiipeilemättä katselin kiikarilla pesässä näkyvää upean siniharmaata koirashaukan päätä. Ei ollut tarvetta ajaa sitä siivilleen. Jollei nyt joku sattuisi tietämään, mainittakoon pernisten toteuttavan tasa-arvoa haudonnassa.

Heinäkuun 27. antoi erilaisia kokemuksia. Pyöräilin iltasella mehiläishaukkailemaan ja suuremmitta rytinöittä hiippailin kolmenkymmenen metrin päähän pesäpuusta. Kiikarin kentän täytti ruokkiva, maitosuklaapäinen naaras. Aivan varmasti se huomasi minut, mutta eipä noteerannut. Ihailin idylliä, ja kun näytti valmiilta, pihautin pätkän hiiren murretta. Rouva ei reagoinut. Kukapa kunnianarvoisa ampparinkaivaja nyt siimahäntiin sekaantuisikaan. Yäk.

Konsa aika sitten kypsyi, asteli matroona muina naisina pesän partaalle, tarkensi okulaarinsa meikäläiseen, levitti valtavat siipensä ja sukelsi kolmentoista metrin tällingiltä kranaattina päälle. Kahdessa sekunnissa ehtii näemmä, kun toimeksi pistää, ajatella paljon. Kuten että: "Hei sehän aikoo iskeä." "Pitäisikö lyödä maihin?" "Ei halavattu, tuloo se loppuhun asti." Ja se tulikin, kouraisten kynsiinsä ilmaa sillä kohtaa missä pääni oli vähän ennemmin ollut.

Jollei emo olisi toistellut syöksyjään moneen kertaan, olisin voinut hyväksyä sen ensimmäisenkin pelkäksi ystävyyden osoitukseksi. Mutta lintu huikkailikin kuin vihainen veturi ja uskoin sen olevan vakavissaan. Viirupöllöksi tekeytyvä mehiläishaukka oli minulle tosiaan uutta. Tovin mietin jatkotoimia. Keli oli kuuma, suojavarusteet kotona, ja syltä suuremman kuusen rungosta erkani ensimmäinen pitävä oksa vasta viidestä metristä. Tietyistä syistä eivät tolppakengätkään kuuluneet arsenaaliini.

Linnun syöksyillessä havaitsin sen jonkin verran kunnioittavanuljasta ärjähtelyä ja heinämiesmäistä huitomista. Ei se ihan käsipäivää sanonut. Ja vaikka olinkin yksin, päätin kokeilla ainakin pätkän. Aloittaessani reisimisen sai tulistunut haukka vielä lisäkiukkua ja ilmatoiminta tuntui vain kiihtyvän.

Ranteet verillä huohotin neljän metrin korkeuteen. Repiviä tikkuoksia ei edes huomannut, mutta kun voimat hupenivat liian moneen asiaan keskittymisessä, mentiin riskirajoille. Käsiä ei ollut tarpeeksi torjumaan mennen tullen aaltoilevia hurjia rynnäköitä. Löysin jostain järjenhivenen ja tunnustin häviön. Olin kyllä nähnyt, että normaalisti niin vetelän oloinen mehiläishaukka on esimerkiksi rastaanpesiä et- siessään yllättävän ketterä ja vauhdikaskin. Tämä oli lisäksi uskomaton.

Elokuun ensimmäisenä oli sitten "turvamies" matkassani. Kaveri selosti ja minä kiipesin. Vasta päästyäni aivan pesärydön alapuolelle, ponkaisi siivet levällään uhonut naaras lentoon. Se sopi lajin tapoihin. Maassa heiluneen apurini toiminta sai haukan epävarmaksi ja se tyytyi vain kahteen syöksyyn. Pesän ainokainen, mutta kahta komeampi poikanen sai renkaansa. Eikä kiivas pureminenkaan sitä auttanut, vaikka pesäpuun latvuksesta kaikuivat emon rohkaisuhuudot.

Tämä ei ollut sankaritarina. Muistutankin kaikkia rohkeita haukanpesille kiipijöitä valppaudesta ja turvatoimista. Miltei mikä tahansa petolintulaji voi iskeä kiinni puolustaessaan poikasiaan. Yksin toimiva rengastaja saa vaikkapa varpushaukan pesällä varoa silmiään ja kanahaukanpesällä jopa henkeään. Täytyy suojautua ja pelätä edes vähän jokaisella kiipeämisellä. Tultuaan niin varmaksi ja taitavaksi, että kieltää itseltään pelon, on petoharrastajan syytä varautua sairaalahoitoon. Kunpa itsekin sen muistaisin.

Älkää muuten luulkokaan, että aikoisin ehdottaa jäsenlehden nimen muuttamista Hippiäisestä Mehiläishaukaksi. Toisaalta, kyllä se komeaa olisi...


Takaisin
Viimeksi muokattu 3.1998 © Ismo Nousiainen
Kommentit ja viestit Ismo.Nousiainen@dlc.fi