Kari Rydman

Uudempia kolumneja ja pakinoita

Ivaa ja pilkkaa!


HerraskaisiaLaiskanleipääJalkapallopelin säännötHelsinkiin? Eipä kiinnosta...

Takaisin etusivulle


HERRASKAISIA

Helsingin Sanomat kertoi insinööristä, joka oli ruvennut kasvattamaan orkideoja. Insinööri kiisti ponnekkaasti toimittajan epäilyn orkideaharrastuksen herraskaisuudesta. "Vanhat puutarhurit harrastavat sitä paljon", hän sanoi.

Tästä opimme, että vanhat puutarhurit eivät ole herraskaisia. Entäpä jos emme sitä tietäisikään?
- - - - -
"Näyt kasvattavan orkideoja. Mutta eikös se ole herraskaista?"
"Ai pahus. Täytyykin sitten ryhtyä kasvattamaan jotain rumempaa."
- - - - -
"Asut kalustetussa huoneessa, ja onpa taulujakin seinällä. Taidat olla vähän herraskainen?"
"Niin, mutta kyllä minä sentään syljeskelen lattialle!"
- - - - -
"Ymmärsit, mitä tuo ulkomaalainen sanoi. Taidatpa olla vähän herraskainen!"
"Enhän toki! Ymmärsin kyllä, mutta ihan väärin!"
- - - - -
"Kuljette täällä julkisella paikalla kravatti kaulassa. Taidatte olla herraskainen".
"En vittu ole. Ei nääs vittu ole varaa ostaa vittu tuulipukua."
- - - - -
"Toimittaja! Teillä ei ole hajuakaan oikeinkirjoituksesta!"
"Niin, mutta en haluaisi vaikuttaa herraskaiselta."
"Mutta sehän on ihan jees. Antaa olla sitten vain."
- - - - -
"Herra Karju, tehän olette täällä lätissä aivan loassa yltympäriinsä!"
"No, eipä sitten ainakaan syytetä herraskaisuudesta!"
Alkuun

Laiskanleipää


80-luvulla kustantajat keksivät mielestään kultakaivoksen. He huomasivat, että monet ennen tuiki yksinkertaisina ja kotona opittavina pidetyt toiminnot eivät enää olleetkaan kaikille itsestään selviä. "Oikein elämisen" suorituspaineissa avuttomina kituville ryhdyttiin kilvan pykäämään opaskirjoja, joskus todella aivan itsestäänselvän tuntuisista asioista.

Opaskirjaset kävivät ilmeisesti kaupaksi, sillä niitä tulvi markkinoille joka tuutista. Oikeaoppisuuteen totutettu kansa sai niistä tavailla elämänsä oppeja.

Minusta näyttää siltä, että opaskirjojen tulva on tyrehtynyt, tai ainakin niiden aihepiiri on muuttunut - hmmm - eksklusiivimmaksi. "Miten huollan Lamborghiniani" tai "Mitä jokaisen tulee tietää optioista". Nämä yksinkertaisemmat kirjat ovat kuitenkin katoamassa, ja syy lienee selvä.

Ei nykyään kannata julkaista opaskirjasta "Miten leikkaan leipää", koska väki ei kuitenkaan jaksa lukea sellaista. Koska sama väki ei oikeastaan myöskään jaksaisi itse leikata näitä leivänviipaleitaan, markkinatalous on keksinyt näppärämmän keinon:

Parin kymmenen sekunnin televisiomainoksessa (jonka juuri ja juuri jaksaa ottaa vastaan) tönitään ihmisiä luopumaan vanhanaikaisista ja hankalista leipäveitsistä, ja ostamaan valmiiksi siivutettua teollisuustuotetta. Kaikki muistavat nyt sanailun leipäveitsestä: "Mikä toi on?". "Emmä vaan tiädä".

Ja toden totta: leipähyllyltä saa nyt hakemalla hakea ehjää, oikeata leipää, jonka voi viillellä milloin minkäkin paksuisiksi palasiksi, tarpeen ja mielentilan mukaan. Näiden leivänkorvikkeiden jatkuvasta lisääntymisestä voi päätellä, että suurelta osalta kansaa on jo oikean leivän oikea maku ehtinyt unohtua. Sellaisen uunissa paistetun leivän, muistatteko, joka jo kolmantena päivänä alkoi olla kuivaa ja viidentenä homeessa.

Hyi kauhea, homehtuvaa tai kuivuvaa leipää, ajattelee pölhömystö, ja haluaa mieluummin ostaa mautonta tehdasselluloosaa kaikkine mukavine lisäaineineen. Kohta, aivan pian, ollaan leivän kanssa samassa tilanteessa kuin pari kymmentä vuotta sitten mehujen: kansa ei enää tunnistanut luonnollisen marjan aromia oikeaksi, vaan rakastui keinotekoiseen.

Mutta jäähän ääliöstölle vielä tämä tavattoman rasittava leivän voitelupakko. Emmekö saisi saman tien valmiiksi voidellut ja päällystetyt viipaleet, kun meillä jo myydään valmiiksi rikottuja kananmuniakin! Valmiissa (kuivahkoissa ja mauttomissa) viipaleissa olisi tuskin havaittava kellertävä kevytkeijun jälki. Ah, mikä makunautintojen sinfonia!

Kysyn vain, suostuuko Hackman tai Fiskars suosiolla luopumaan keittiöveisten valmistamisesta ("kun niillä saatetaan tehdä murhiakin")? Uneksin että he laativat vastakampanjan leipäveitsen kunniaksi. Siinä näytettäisiin hekumallisia teeveekuvia leivän ja lihan leikkelystä, ohuiksi ja paksuiksi siivuiksi, kuutioiksi ja vieläkin mielikuvituksellisemmiksi palasiksi. Ja taustalla, hieman epätarkkana, vaanisi lämpäre oikeaa voita!
Alkuun


Jalkapallopelin säännöt


Jalkapallopelin tarkoituksena on tuottaa siihen sijoitettu pääoma voitollisesti takaisin, sekä samalla kasvattaa pelaajien markkina-arvoa. Pelaajalla tarkoitetaan tässä henkilöä, jonka viikkoansiot ylittävät puoli miljoonaa markkaa.

Tässä tarkoituksessa jalkapallopeli naamioidaan urheiluksi, jossa vallitsee fair play -periaate ja joka sisältää isänmaallisia arvoja.

Tarkoituksen toteuttamiseksi pelaajat soveltavat kaikkia näyttämötaiteen keinoja, kuten tragiikkaa, suuria tunteita, huumoria, paatosta, uskonnollisia elementtejä unohtamatta.

Tragiikkaa ilmennetään lysähtämällä maahan, repien tukkaa ja tuijottamalla lasittunein silmin. Suuret tunteet ja uskonnollisuus ilmaistaan yleisimmin levittämällä kädet, polvistumalla rukousasentoon tai antamalla lausuntoja "Jumalan kädestä".

Huumorin osuus on merkittävä. 1) Jos pelaaja potkaisee pallon ulos, hän heti rientää suorittamaan sisäänheiton. Mikäli tuomari tällöin antaa pallon vastustajalle, kädet levitetään jälleen, suu lukitaan avoasentoon ja tuomaria katsotaan hämmästyneellä ja epäuskoisella ilmeellä. 2) Jos pelaaja potkaisee vastustajan jalkoja, vastustajaa nostetaan herrasmiesmäisesti pystyyn, ja jos tuomari määrää punaisen kortin, sovelletaan edellä kuvattuja eleitä. 3) Jos vastustaja tulee niin lähelle että hän periaatteessa voisi ylettyä koskettamaan, ponnistetaan korkealle ilmaan, kaadutaan, ja jäädään kieriskelemään jalkaa pidellen. Mikäli tuomari ei anna vapaapotkua, noustaan vikkelästi ylös jatkamaan peliä.

(Ylen toimittajat ovat oivaltaneet tämän erinomaisesti: pelaajat "järjestävät itselleen vapaapotkuja", ja julkkisfanit saavat esitellä inserteissä omia versioitaan jalkapallohuumorista.)

Tappeluita ja taajamansärkemistä ei pidä liian kovalla kädellä estää, sillä juuri se tuo lajille suurimman mediajulkisuuden.

Näitä sääntöjä tulee jokaisen nappulapalloilijankin uutterasti harjoitella noudattamaan. Ilo kertoa, että se onnistuu monelta jo varhaisessa iässä, ja isien reagointi kentän laidalla kasvattaa pojista reippaita huligaaneja.
Alkuun


Helsinkiin? Eipä kiinnosta...


Helsinki-uhon merkillisimpiä ilmauksia on mainoskampanja, jossa kielletään sisäänpääsy koirilta ja ulkopaikkakuntalaisilta. Ohessa huomautetaan, että "kaikkihan ovat jo täällä".

Pyydän huomauttaa, että "kaikki" eivät ole Helsingissä, eivät edes kaikki "merkittävät", kuten joskus väitetään. Ilmoitan lisäksi, että helsinkiläisten on turha pelätä ainakaan minun tunkeutuvan alueelleen. Teen sen vasta todellisen pakon edessä.

Kauan sitten kirjoitin: "Helsinki on täydellisesti lakannut olemasta minun, paljasjalkaisen, kotiseutuni siitä yksinkertaisesta syystä ettei sitä enää ole. ... Sen haudalla velloo vieraantumisen, jätteitten ja juurettomuuden myrkky." (Ihmisen ääni, 1979)

Tänä päivänä nuo synkät sanat ovat kaksin verroin tosia. Samaan aikaan kun kyltymätön rahanhimo rakennuttaa Helsingin keskustan umpeen, katuränneissä kulkija kohtaa yhä useammin narkomaanin, mielisairaan tai muuten syrjäytyneen ihmisraunion. Slummiutuminen ja lasten hoidon ja koulutuksen laiminlyöminen kulkevat pääkaupunkiseudulla samaan tahtiin menestysfirmojen ja uusrikkaiden paikalle houkuttelun kanssa.

Helsingin kauneimmat näkymät ovat kuvaavaa kyllä myös vanhimmat: Yliopiston seutu, Kaivopuiston rannat ja Viapori.

Helsinkiläisen uhon surkeanvähäinen ajatuksellinen pohja näyttää olevan suurin piirtein samankaltainen kuin Joensuun skinien tai Englannin jalkapallohuligaanien, kuitenkin puettuna modernin ja menevän tuntuisiin urbaanivaatteisiin. Olen murheellinen ja häpeissäni synnyinkaupunkini alennustilasta.
Alkuun