Kari Rydmanin kolumneja Helsingin Sanomissa 1997-98

Historiaa ja maisemia

Hyvästi, suuri Häme!Periferiaa ei oleKulttuurimaisema ei ole "luontoa"
Maaseudussa on tulevaisuusTosiromaaneja HelsingistäOtto tulee!
   Viimeisin päivitys 29.11.98
Takaisin etusivulle

HYVÄSTI, SUURI HÄME!

Oletteko huomanneet, miten Hämeen on käynyt?

Kerran se ulottui "suolamerestä suolamereen". Kokemäenjokea myöten sen suuret vesistöt laskivat Pohjanlahteen. Itäiset vedet löysivät tiensä Kymen kautta Suomenlahteen. Siedettävän lyhyitä taipaleita myöten Sydän-Hämeen suuri heimo veti veneensä Suomenlahteen myös Helsingin ja Halikon välisellä alueella - ja sieltä kauas maailmalle. Helsingin "oma" joki Vantaa sai nimensä Vanaan "taasta"; Vanaantaan kartano sijaitsee vieläkin sillä seudulla josta hämäläiset vetivät veneensä eteläisille vesijättömaille.

Muinainen Hämeen linnalääni oli lähes yhtä suuri kuin kansatieteellinen ja historiallinen Muinais-Häme. Hämeenlinna oli suuren Hämeen ja Uudenmaan yhteisläänin pääkaupunki 1800-luvun alkupuolelle asti. Edes Porvoo (Helsingistä nyt puhumattakaan) ei uhannut Sydän-Hämeen keskuksen asemaa.

Sen jälkeen Häme hallinnollisena yksikkönä on pienentynyt pienentymistään, ja nyt se on hävinnyt lähes kokonaan, kun lääninuudistus pilkkoi sen jopa vanhaa vaakuna-ilvestä myöten. Nykyinen 'Häme' on pelkästään muutama kunta Hämeenlinnan ympärillä.

Kun tämän maan äidinkasvoja 1800-luvun puolivälissä alettiin kuvailla yhtenä isänmaanrakkauden perusaineksista, mallina oli nimenomaan Häme. Häme järvineen, harjuineen, ikivanhojen peltojen pehmeine muotoineen, kylineen, kaupunkeineen ja vanhoine kivikirkkoineen.

Sitten Kanta-Hämeen kimppuun kävi kaksi feodaalista rosvoparonia Helsinki ja Tampere. Häveliäästi ne käyttivät salanimiä. Helsinki naamioitui "Pääkaupunkiseuduksi", ja Tampere "Pirkanmaaksi". Kuin koirat ikään ne ruiskauttivat hajumerkkinsä pitkin radan ja valtateitten varsia. Kun "Pääkaupunkiseudun" automarketit ja koppavat uusrikkaat rahanpyydykset loppuivat, alkoi kohta "Pirkanmaan" mafian saalistusalue.

Siihen väliin jäi ennen kaistaleita vanhasta Hämeestä kivikirkkoineen ja maiseman ystävällisine äidinkasvoineen, aina Janakkalasta ja Rengosta Sääksmäelle ja Pälkäneelle asti. Nyt tuo Vanajaveden ympäristö on konkistadorien miekalla halkaistu kahtia, ja moottoritie valtaherrojen nautinta-alueiden välillä tekee selvän lopusta.

Helsinki antoi ylivoimaisuuttaan lääninsä pääkaupungin viran Hämeenlinnalle (jolla se on aina ollutkin), mutta ei armosta eikä historiallisen oivalluksen takia. Se vain osoitti, että enää eivät vain Hyvinkää ja Riihimäki, vaan myös jo Hämeenlinnakin kuuluvat "Pääkaupunkiseutuun". Aleksis Kiven Nurmijärvi, "Eteläinen Häme", on jo kauan kuulunut Helsingille.

Helsingin pahin vastustaja on ollut Tampere, maan toiseksi suurin kaupunki, joka itseään ja Helsingin ulkopuolista elämää korostaakseen rakensi monia "ekakertoja" jäähallista delfinaarioon. Tampere puolestaan hävisi pitkän taistelun Hämeen läänin pääkaupungin asemasta, mutta keksi korvaukseksi itselleen täysin historiattoman "maakunta-identiteetin" nimeltä "Pirkanmaa". Tämän sloganin läpivieminen 1980-luvulla on eräs markkinointihistoriamme loistavimpia suorituksia. Tampere ei yleisessä tiedossa olekaan enää "hämäläinen" vaan "pirkanmaalainen" kaupunki, ja se naulaa tämän asemansa kirkonoviin myös ikiomalla naurettavalla vaakunanlöräyksellä, johon ilveksellä ei ole asiaa.

Olisiko Tampereen sittenkin pitänyt saada Hämeen lääni omakseen? Olisiko Häme silloin jäänyt Hämeeksi?

Nyt siis - kun kahteen suureen kaupunkiin ahtautuneen rahvaan antamalla poliittisella voimalla asia näin päätettiin - Häme on tylyn lopullisesti pilkottu. Enää siis Vanajan pohjoispään Sääksmäki ja Pälkäne eivät ole osa Sydän-Hämettä, vaan kuuluvat apokryfiseen "Pirkanmaahan". Eivätkä Vanajan eteläpään Hattula ja Renko enää olekaan osa sitä samaa Hämeen ydinaluetta, vaan kuuluvatkin huonosti naamioituun "Pääkaupunkiseutuun".

Ei meidän tarvitse paljonkaan lukea historiaa, jotta ymmärtäisimme tämänkaltaisten rosvoparonien toiminnan olleen kaikkialla Euroopassa ja koko maailmassa pelkkää normaalielämää. Mutta tiedämme ehkä myös, että "Maakuntien Euroopassa" on yhäkin, kaikkialla, omaa identiteettiään perääviä kansansirpaleita, heimoja, kansatieteellisiä yksikköjä, jotka itkevät olemassaoloaan rosvoparonien tylyssä hallinnossa.

Hämeen kohtalo on Suomessa tämänkaltaisista pulmista tärkein.

Helsingin Sanomat 9.7.97

Alkuun

PERIFERIAA EI OLE

"Miten ihmeessä voit asua siellä periferiassa? Eihän siellä ole mitään!", kysyvät helsinkiläiset tuttavat yhäkin. "Olenhan siellä minä", minä yritän. "Niin kun et täällä pärjännyt", he siitä päättelevät.

Helsingin ulkopuolella "ei ole mitään". Mutta Helsinki on myös periferiaa, sanovat ovelat EU-konsultit, ja tarjoutuvat hyvästä hinnasta opettamaan Stadin junteille tapoja.

Olen yrittänyt selvittää itselleni, missä se myyttinen Keskus oikein voisi olla, mutta olen vetänyt jatkuvaa vesiperää.

Olisiko se Pariisi, Ranskan keskus? Mutta lukemattomat arvostamani ranskalaiset tuttavat vakuuttavat, että "Pariisi ei ole Ranska". Oikea Ranska on siis jossain muualla kuin Pariisissa.

Olisiko se Rooma, tuo kaupunkien kaupunki, Urbs. Kysykääpä sitä Pohjoisen italialaisilta joille Rooma on kirosana, päinvastoin kuin minun kaltaisilleni klassisille toivioretkeläisille.

Olisiko se Berliini, tuo kahtiajaon jälkeen täysin sekava ja hirviömäisiä uudisrakennuksia kasvava ja lisääntyviä sosiaalisia vaikeuksia vastaan kamppaileva anarkistinen keskus, jonka tuleva statuskaan ei näytä olevan aivan riidaton.

Rooma, Pariisi ja Berliini ovat tänään lähinnä romanttisiin muistoihin kietoutuneita mielteitä, joita ihmiset ahmivat eri aikojen kirjallisuudesta, elokuvista ja muista taiteista. Toiset nauttivat yhä asumisesta näissä kulisseissa, toiset eivät.

Olen lukenut itseni niihin, joiden isänmaa on Eurooppa. Ihmisiin, jotka kokemuksensa ja kielitaitonsa vuoksi saattavat melko vaivattomasti liikkua ja asua lähes missä Euroopan kolkassa tahansa. Jos katson, mistä ovat kotoisin ne ihmiset joiden kanssa minä tai monet läheisesti tuntemani ihmiset ovat luoneet tiiviimpiä kontakteja, päädyn tulokseen joka ei isosti mairittele suuria Euroopan keskuksia.

Lukemattomat ystävät, tuttavat ja kollegat asuvat pienissä kaupungeissa, jotkut peräti maalla. Ehkäpä harvemmat heistä ovat peräisin suurista megakeskuksista; eräät heistä toimeentulosyistä, eräät toki niissä syntyneinä ja niitä rakastavina.

Kiitos nykyaikaisen teknologian on aivan sama, missä fyysisessä ympäristössä kukin ruumiillisesti asuu, sillä tiedon, kirjat, mikrofilmit, tekstit, puhekontaktit, kaikki yhteydet on jo kauan sitten saanut nopeasti mihin maankolkkaan tahansa. On tasan tarkkaan omasta itsestä kiinni, tunteeko olevansa periferiassa, vai tajuaako että 'keskusta' on siellä missä itse on, toimii, ja luo kontakteja.

Entä tuo puhe "junteista"? Sanalla tarkoitetaan ihmisiä, joilla ei ole suurtakaan kokemusta oman piirin ulkopuolelta, tai jotka suorastaan kauhistelevat sellaista. Näitä ihmisiä on omakin ympäristömme täynnä, ja heitä on kunnittain laskien eniten Helsingissä.

Ranska esimerkiksi on yksi ainoa suuri junttila. Suurin osa ranskalaisista ei näe maakuntaansa tai edes kyläänsä pitemmälle, ja ihmettelee miksi muut ihmiset "ulkopuolelta" eivät puhu kunnolla ranskaa. Kieltä murtavat ulkomaalaiset ovat niin ranskalaiselle kuin suomalaisellekin vähintäänkin epäilyttäviä.

Juntteja pilkataan kaikkien eurooppalaisten maitten televisiosketseissä. Toisaalta juuri juntit kaikissa maissa ovat niitä jotka kantavat eteenpäin kunkin maan pyhiä perinteitä, sitä "maan tapaa" joka on myös niin mukavan eksoottista mainostettavaksi.

Vain kielimuuri estää Seppo Rätyä löytämästä täsmälleen kaltaisiaan kaikkialta Euroopasta. Ja me kun ihailemme Rätyä juuri "suomalaisuuden" takia...

Junttilalla ei ole maantieteellisiä koordinaatteja. Hyvine ja huonoine puolineen se on kaikkialla. Myös 'Keskus' on kaikkialla mistä ikinä löytää toimivia ihmisiä. 'Periferiasta' puhuminen on tänään, pahoin pelkään, suosittua nimenomaan Junttilan väen keskuudessa. Tarkemmin sanoen siinä porukassa joka mieluusti käyttäisi nimimerkkiä "Onhäntä käyty ulkomaillakin", tai "Asun nykyään tietysti Helsingissä". Hehän tässä innokkaimmin kuuntelevat "oikein ulkomaalaisia" mielipiteitä, olivatpa ne sitten minkälaatuisia tahansa.

Helsingin Sanomat 23.7.97Alkuun


KULTTUURIMAISEMA EI OLE "LUONTOA"

Kulttuurimaiseman ylläpito ja yksioikoinen luonnonsuojelu ovat sovittamattomassa ristiriidassa.

Viimeisten kolmen neljän kymmenen vuoden aikana ovat satojen vuosien aikana kehittyneet klassiset maalaismaisemat peltoineen, niittyineen, ahoineen, rantoineen muuttuneet lähes tuntemattomiksi. Ne maisemat, joita runoilijat ylistivät ja maalarit tallensivat, ovat katoamassa.

Ensisijainen syy on tietysti maatalouden rakennemuutos. Siihen liittyy laidunnuksen raju väheneminen, peltojen metsitys, ja myös se ettei kaikkinainen rakentaminen enää ole siinä määrin luonnonolosuhteitten sanelemaa kuin ennen.

Toissijainen syy, ja se mihin me varsinaisesti voisimme vaikuttaa, on asenteitten muutos. Kaupunkilais- ja taajamakäsityksen mukaan puitten ja pensaitten rehevä kasvu on merkki luonnon ja ympäristön hyvinvoinnista; siellä missä puita ei ole, ihanteena on golf-kenttien tasainen ja siisti viheriö.

Luonnonsuojelua hallitsevat tänään sekä kansalaisten että päättäjien enemmistön biologisesti ja kulttuurihistoriallisesti kestämättömät vulgäärikäsitykset. Alan fanaatikkojen ajatuksia vastustetaan puheissa, mutta huono omatunto vaikuttaa silti käyttäytymiseen.

Otan esimerkin kotiseudultani. Sääksmäen ikivanhan kulttuurimaiseman viisi perustekijää olivat vesi, pellot, metsä, harju ja rakennukset.

Vesi yhdisti, ravitsi, ja aukaisi monin tavoin luonnonvoimia kuvastavat näkymät. Pellot ravitsivat, ja niitä pidettiin kunnossa nikamat natisten. Metsä ravitsi ja antoi raaka-ainetta, mutta oli etäämmällä asutuksesta, ja aivan oma maailmansa. Harju oli täällä mahtavan varustuksen paikka, ja ne näköalat joita me tänään ihailemme olivat puolustuksellinen elinehto, mutta ratkaisevasti laajempina kuin nyt. Rakennuksista tärkein oli kirkko, joka näkyi kauas sekä maitse että vesitse.

Tänään tielläliikkuja näkee kirkon vasta kun on sen vierellä. Kirkko enempää kuin kartanotkaan eivät enää näy kolmostielle eivätkä järvelle. Suuren veden näkee vasta se joka raivaa tiensä rannalle. Harjulta ei kohta näe edes Gallén-Kallelan ikuistamia maisemia, sillä sitä näkymää minkä ystävällinen rajumyrsky muinoin aukoi ei ihmisen enää ole lupa ylläpitää.

Erillään kasvava komea puu on tietysti luonnoton. Avoin pelto on vielä luonnottomampi. Avoimet rantaniityt, kedot, ahot, kaskikoivikot erityisine katoavine kasveineen ovat pahan ihmiskäden aikaansaamia, vaikka kuinka monituhatvuotisia olisivatkin.

Nyt kirkko ja kartanot alkavat muistuttaa mayatemppeleitä, jotka urhea seikkailija vasta viidakkoveitsensä avulla saa nähdäkseen. Viljeltyjenkin peltojen ojat kasvavat kolmimetristä koivunvesaa.

Viis siitä, vaikka näkymät veden, kirkon ja harjun välillä ovatkin kadonneet. Rakas "luonto" näyttää voivan hyvin viheriön ruohonleikkuukoneelta katsellen.

Alkuun


MAASEUDUSSA ON TULEVAISUUS

Risto Jarva teki 60-luvulla merkittävän dokumenttielokuvan "Kaupungissa on tulevaisuus". Siinä ennakoitiin pikaratojen varsiin kehittyvää taajamaverkostoa, ja oletettiin (aika vähällä dokumentoinnilla) tämän taajamaverkoston ulkopuolella sijaitsevan "maaseudun" automaattisesti ruokkivan sitä.

Helsingin ja Hämeenlinnan välille tämä nauhakaupunki näyttää jo nyt syntyvän. Miltä näyttää sitä ruokkiva maaseutu?

Monet ajattelijat ja asiantuntijat ovat varoittaneet "halvan ruoan" vaaroista. Poliittisia pikavoittoja tuottavat vaatimukset ruoan hinnan alentamisesta ovat jo nyt tuottaneet sekä globaalisia että paikallisia tuhoja. On todistettu, että "halpa" ruoka on pitkän päälle kalliimpaa kuin "luonnonmukaisesti" tuotettu. Vaikka luomutuotteet ovat kalliimpia, niiden hinnassa on usein jo mukana ainakin osa niistä kustannuksista jotka "halvan" ruoan osalta jäävät kokonaan myöhemmin maksettaviksi.

Professori Pekka Huhtanen ja tohtori Matti Ryhänen kertoivat äskettäin (HS 18.11.97), miten EU:n komission Agenda 2000 -esityksen mukainen rehuviljan 20 prosentin hinnanalennus saattaa johtaa merkittäviin tuhoihin pohjoisessa maataloudessa. Tämä ehdotus on vain pikkuinen yksityiskohta tuossa esityksessä, ja saattaa kuulostaa kovastikin mukavalta.

Rehuviljana käytetään ohraa ja kauraa, ja siitä tehdään väkirehua lisäämällä joukkoon mm. kivennäis- ja valkuaisaineita. Koska väkirehun lisätty käyttö heinän ja laidunruohon ja niistä tehdyn AIV-säilörehun sijasta vaarantaa eläinten terveyden, vähentää maan kasvipeitteisyyttä, lisää ravinnekuormitusta, uhkaa maalaismaiseman säilymistä ja vaarantaa lopulta myös ihmisten hyvinvoinnin, tutkijat tähdentävät maidontuotannon lahjomattoman biologista perustaa, joka täällä pohjoisessa on nurmilaidunnus.

En toistele tämän enempää korkea-arvoisten tutkijoitten esitystä, vaikka heidän perustelunsa ovat monipuoliset ja laajat. Totean vain, että myös heidän argumenttinsa vahvistavat sitä käsitystäni, että kaupungistumis-ideologit olivat perusteellisen väärässä, ja että - Risto Jarvaa travesteeratakseni - ennemminkin "maaseudussa on tulevaisuus".

Perinteisen (ja nyt myös EU:n) maatalouspolitiikan jäljet näkyvät ympäristön kaikinpuolisena rappeutumisena jopa kaupunkilaisen enemmistömme silmiin. "Tapa talonpoika päivässä" irvailtiin muinoin mainoslausetta tapaillen. Itse olen päätymässä päinvastaiselle kannalle.

Koulutettuja, sivistyneitä ja taitavia isäntiä tämä maa kaipaa siinä kuin elektronisen alan taitajiakin. Maailmankaupan hurjien tarjousten vastapainoksi taas tarvitaan laadusta tietoisia ostajia.

Tulipa tässä vain kummastelluksi, milloin isäntiä lakattiin kutsumasta isänniksi. Paksun mahan päällä liivien kultakellonvitjoja lonksuttelevat tänään aivan muitten alojen edustajat. Ehkäpä se peruselinkeinon kannalta on hyväkin. Perustyöstä vieraantuneen enemmistön älyllisyydestä vapaututetut kaunat voidaan kanavoida muodikkaampiin suuntiin.

Alkuun


TOSIROMAANEJA HELSINGISTÄ

AJATTELIJASTA JA PUHUJASTA Yrjö Kallisesta kerrottiin, että hän ei erityisen mielellään lukenut romaaneja. "Koska ne eivät ole totta", hän puolustautui.

Minulle on viime aikoina tullut vähän samanlainen ajatus. Miksi lukea keksittyjä tarinoita, jos voi lukea yhtä jännittäviä, mukaansatempaavia ja TOSIA tarinoita? Sellaisia on viime vuosina julkaistu yhä enemmän, ja niitten koukkuun olen tarttunut minäkin. Nämä todelliset tarinat perustuvat kirjeisiin ja päiväkirjoihin, ja vaikka tarinain juonen jo tietääkin etukäteen, tapahtumat ja ajatuskulut saavat erityistä hohtoa siitä että niistä kertovat oikeasti eläneet ihmiset, vailla jälkiviisauden häivääkään. Näistä ihmisistä ja heidän ympäristöstään on lisäksi olemassa suuri määrä kuvia, ja heidät on kokemuksen karttuessa helppo liittää muihin "tuttaviin" kulloiseltakin ajalta. Sanalla sanoen: heistä tulee parempia tuttuja kuin useimmista reaalielämässä tavatuista ihmisistä.

ERITYISEN VAHVASTI olen tällä hetkellä kiintynyt ihmisiin jotka ovat syntyneet 1870- ja 1880-luvuilla. He aikuistuivat vuosisadan vaihteen tienoilla, ja kokivat parhaassa kirjeen- ja päiväkirjankirjoittamisvaiheessaan sivistyshistoriamme ehkäpä suurimman murroksen.

Heistä kertoo kaksiosainen teos "Kolme naista, kolme kohtaloa" (SKS 1988), joka perustuu luokkatoverien Aino Krohn-Kallaksen, Helmi Krohn-Setälän ja Ilona Jalavan kirjeenvaihtoon. Heistä kertoo vielä romaaninomaisemmin Paavo Virkkusen tuore kirja "Kangasalan Katri" (WSOY 1998), jossa edellä mainittujen lisäksi seikkailevat omin repliikein niin Agathon Meurman, Ilmari Calamnius-Kianto, Paavo Snellman-Virkkunen, kuin nuori Katri Thulé, Kangasalan urkujenrakentajasuvun vilpittömän viaton vesa.

Ruotsinmaalainen sukulaiseni Finn Rydman kirjoittaa parhaillaan puhtaaksi noin 5000 kirjeen kokoelmaa, joka ulottuu 1880-luvulta 1930- luvulle. Hänen kokoelmaansa on jo hyödyntänyt Olle Leino, jonka teos "Utsikt från Skillnaden" (Schildts 1997) keskittyy vuoden 1918 kevääseen niin säätyläis- kuin varovaisin sosialistisilmin. 1800-LUVUN LOPUN mullistunut koulujärjestelmä (vanhojen ruotsinkielisten koulujen lisäksi Poika-Norssi, Suomalainen Tyttökoulu ja SYK), tähän aikaan liittyvä ja yhä paikallaan oleva helsinkiläinen rakennuskanta, naisten pääsy yliopistoon ilman erityislupaa (1902) ja suomenkielen vähittäinen murtautuminen vanhan säätyläistön kielenkäyttöön käyvät näistä loputtomista dokumenteista ilmi niin kiehtovalla ja "oikealla" tavalla, että pelkään jo jokaisella Helsingin- matkallani automobiilin ajavan ylitseni...

Ehkä olisi paikallaan sittenkin toteuttaa vanha ehdotus siitä että jokaisen moottoroidun ekipaashin edessä kulkisi mies varoituslippua liehuttaen.

Alkuun


OTTO TULEE!

OLI HELSINGIN OLYMPIAVUOSI ja minä viidentoista. Saksalaiset 'luokkatoverini' ja minä olimme retkellä Garmisch-Partenkirchenissä. Eib-järven alppihotelli oli miehittäjien käytössä; sitä ympäröi panssariverkkoaita, ja suuressa kyltissä luki: "NICHT FÜR DEUTSCHE". Me huomasimme ettei sotapoliiseja näkynyt, ja raaputimme tekstin uusiksi: "NUR FÜR DEUTSCHE."

Kun presidentti Kennedy sitten Berliinissä kymmenen vuotta myöhemmin sanoi kuuluisat sanansa, muistin alppihotellin, ja huomasin että kaiken aikaa "myös minä olin ollut saksalainen".

SODAN JÄLKEEN pitkän saksan lukijoita oli Norssissa enää kourallinen. Hävinnyt ja sitten jaettu Saksa ja sen kulttuuri ei ollut muodissa; YYA- sopimuksen tietyt lauseet ja muutaman vuosikymmenen poliittinen indoktrinaatio hoitivat loput. "Fritzit" olivat hylkiökansaa, ja anglosaksinen tv- ja sarjakuvapropaganda opettivat nuorisolle että "sakemannit" olivat koomisenvaarallista sakkia joka aina marssii rivissä, kopauttelee kantapäitä yhteen, eikä ymmärrä enempää demokratiasta kuin vapaasta maailmastakaan yhtään mitään. Elviskin tuotiin Saksaan US Armyn avulla.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että osa uusimmasta nuorisosta ihmettelee vanhoja asenteita, ja on taas kääntymässä Saksan suuntaan. Sodanjälkeisen indoktrinaation saastuttamilla sukupolvilla saattaa tietysti olla vaikeuksia erottaa tätä uutta Saksaan suuntautunutta uteliaisuutta "uusnatsismista". Se ero on kuitenkin suunnattoman suuri, sillä nyt on kysymys sivistyksestä.

MINULLE SAKSANKIELI oli ja on parhaiten hallitsemani 'vieras' kieli. Saksankielinen kulttuuri keskiajalta lähtien tuli minulle tutuimmaksi ja läheisimmäksi Euroopassa. Monesti tunsin kuuluvani pieneen vähemmistöön, kun työskentelin Keski-Euroopan kulttuurihistorian parissa, ja kun saksankielen murteet keskiyläsaksasta "weanerischiin", "plattdeutschiin" ja jopa jiddishiin tuntuivat kotoisammilta kuin ranskalainen tai anglosaksinen jargongi.

On pakko tunnustaa, että kun laman iskiessä Suomen markan kohtalonhetki koitti ja korko heilahti yli 50:n, pörssistä kuulunut huuto "Otto tulee!" merkitsi minulle enemmän kuin lännenfilmien ratsuväen saapuminen. Eurooppa oli kääntymässä takaisin kölilleen.

TÄSTÄ OPIMME AINAKIN kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että kielitaidon merkitys on ratkaiseva siinä mitä ja kuinka paljon asioita miltäkin kulttuurialueilta pystyy omaksi rakennuksekseen imemään. Toiseksi sen, että isiensä ajatusluutumia vastaan kapinoiva nuoriso on yleensä ja periaatteessa oikeassa. Se lyö yleensä aina vähän yli sen mikä olisi kohtuullista, mutta kohtuullisuudenkin aika tulee ennemmin tai myöhemmin.

Heilurin heilahdukset ovat pelkkää siunausta. Ellei liian ylös heilahtanut tulisi sieltä takaisin, olisimme vaikeuksissa. Ja ellei heiluri heilahtaisi, olisimme kuolleita.


Alkuun
Takaisin etusivulle