Kari Rydmanin kolumneja Helsingin Sanomissa 1997-98

Taivaasta, Hengestä ja Helvetistä

Maaria, tyttö ja emonenHelvettiä ei ole enääArkkipiispan selibaatti
Viimeisin päivitys 16.12.98
Takaisin etusivulle

Maaria, tyttö ja emonen

LUTERILAISELLA KIRKOLLAMME on vain kaksi nimen omaan Jumalanäidille omistettua pyhää, Marianpäivä ja 4. adventtisunnuntai. Katolisen kirkon lukuisten Marian muistopäivien joukossa on kaksi muuta juhlaa, joita meidänkin sopisi viettää, ellemme olisi niin ylivarovaisia pyhimysten pelossamme. Ne ovat Marian seitsemän tuskaa (15.9.) ja Marian äitiys (11.10).

Samalla menetämme loistavan mahdollisuuden viettää symbolisesti naisen elämään liittyviä kirkkopyhiä. Ne voisivat olla naisten henkireikiä kovin patriarkaalisen kristillisen perinteen puristuksessa, todellisia naisten päiviä, jotka saattaisivat merkitä paljon myös patriarkoille ja nuoremmillekin isille.

2000 VUODEN takaisessa juutalaismaailmassa Maria (keskiyläsaksalaisessa runoudessa kovin suomalaissävyisesti Marjâ) on kihlattaessa saattanut olla jopa neljän- viidentoista ikäinen tyttönen. Länsimaisen naisen suurimmaksi symboliksi kohonneen Marian ikääntynyt kihlaaja Joosef huomasi pian, että tyttö oli raskaana.

Kiusallinen tapaus - mutta Joosef oli hienotunteinen. Hän "ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa." - Kävi niinkuin kävi. Maria synnytti aviottoman lapsen, josta hänelle tuli paljon tuskaa jälkeenkin päin.

KESKIAIKAINEN suomalainen runoilija kertoo Maarian, matalan neidin tarinan kipeän kauniisti ja koskettavasti. Tyttö ei saa tukea kotoaan eikä kylältä. Hänet hyljätään Tapiomäelle, hepohuoneeseen, jonka löylyksi riittää hevosen henkäys. "Sinne portto poikimahan, tulenlautta lapsimahan!".

Sinne tyttöpaha "tuskansa tulessa, vatsan vaivoissa kovissa ... nousevi kipumäkeä, kipuvuorta kiipueli". Tapahtuu sauna-ihme: hevonen huokuu saunanlämmön, jossa synnytys ja puhdistautuminen tapahtuu.

NÄIN SURKEASTA ALUSTA lähti länsimaat sitten läpäissyt uusi uskonto. Ei ihme, että se sittemmin on merkinnyt monille myös lohdutusta maailman hirveyksien keskellä.

Niin vanhoissa kuin uusissa sodissa raiskataan tuhansia ja taas tuhansia nuoria Marioita. Tuhansien ja taas tuhansien vanhojen ja uusien Marioiden lapset tapetaan ja tapatetaan. Ensikodit ovat täynnä hyvin nuoria tyttöjä, joille "on käynyt hullusti", ja joita kukaan viisas Joosef ei kihlaa.

Kaikissa näissä välähtää hiven joulukertomusta. Katse kääntyy kohti ristillä merkittyjä rakennuksia: näemmekö jouluisten idyllien takana muutakin symboliikkaa, esimerkiksi sellaista johon itse kehyskertomus niin selvästi viittaa?

Alkuun


Helvettiä ei ole enää

MUUAN PASTORI sai vihiä todellisesta scoopista. Hän kirjoitti kirjan, jossa todettiin, että kuolemanjälkeisestä helvetistä ei vähään aikaan ole saatu havaintoja, ja että näin muodoin kaikki ilmeisesti sitten pääsevätkin taivaaseen.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

No, sillä tavalla että nuori ja eteenpäinpyrkivä vt. pääsaakuri sai ensin apulaisperhanan ja sitten itsensä pääpaholaisen vakuuttumaan siitä, että helvetin toimintatapoja oli virtaviivaistettava, tehostettava ja tuloksellistettava. Päätettiin pyytää konsulttiapua maan päältä, ja paikalle tulikin kalvoineen muuan majuri evp., joka turhauduttuaan olemattomiin sodanjohtotehtäviin oli perustanut menestyksekkään liikkeenjohtoinstituutin.

Ensi töikseen konsultti sai firman johdon uskomaan, että kaiken A ja O on riittävä suunnittelukapasiteetti, ja että hetimiten olisi ryhdyttävä profiloimaan koko toimintadiskurssi uudestaan. Helvettiin perustettiinkin uusi suunnitteluvirasto, jonka alaiset osastot loivat projekteja koko yritysidean tehostamiseksi.

SUUNNITTELUVIRASTON TYÖMÄÄRÄ oli hirmuinen, ja suurin osa operatiivisista yksiköistä jouduttiin vetämään maan päältä uudelleenkoulutukseen ja viraston henkilökuntaresursseiksi. Maan päällä tuntui rauhallisemmalta kuin aikoihin, varsinkin kun myös konsulteista yksi toisensa perästä katosi maan aliseen projektiin.

Helvetissä sen sijaan oli entistä kuumempaa, kun virkailijakunta ja operatiivinen johto opetteli uutta terminologiaa. Kyllähän he kaikki ymmärsivät, että tavoitteellisuus ja tuloksellisuus edellyttävät toteutuakseen kokonaan uutta ajattelua, ja kokonaan uusi ajattelu kokonaan uusia sanoja. Mutta kun pahantekoa ei enää saanut sanoa pahanteoksi vaan tulosyksikön avainaluetoiminnaksi, eikä kiusaaminen ollut kiusaamista vaan markkinaponnistelua, niin menihän siitä jo vähäisemmänkin apulaisperhanan pää ihan sekaisin. Kun ennen kehuskeltiin töistä palatessa kaikenlaisella koirankurilla, niin nyt oli täytettävä loputtomia lomakkeita, ja koirankuri jäi sivuasiaksi.

TYÖNTEKO MUUTTUI kivireen vetämiseksi, ja kun johdon oli pakko ryhtyä soveltamaan maan päällä hyväksi havaittua nahanparkitsemiskeinoa "tulos tai ulos", syrjäytyneiden määrä alkoi kasvaa. Monet näistä harkitsivat alan vaihtoa, kuten osallistumista EU- vaaleihin tai siirtymistä Helsingin vaalipiiriin. Ja niin helvetti vähitellen alkoi hajota.

_ _ _ _ _

"Hehheh, tiedotuksemme toimii läpäisyperiaatteella", sanoi majuri evp. luettuaan tämän kertomuksen ja sen pastorin kirjan. "Kestäneepä tovin, ennenkuin väki huomaa meidän siirtäneen toimintamme kokonaan maan päälle."

Takaisin alkuun

Arkkipiispan selibaatti

ENPÄ TAHTOISI OLLA PIISPA. Suomalaisen piispan välittömässä työkentässä saattaa olla miljoona, arkkipiispalla viisi miljoonaa ihmistä. Kukin heistä taaplaa tyylillään, eikä ole kahta jonka ajatukset osuisivat täysin yksiin. Ihmisten sivistyksellinen ja ajatuksellinen todellisuus vaihtelee esineellisen konkreettisesta yksinkertaisuudesta monimutkaiseen tiedon ja ymmärryksen symbolitasojen oivaltamiseen.

Piispan tehtävä on pitää notkuvista ihmislaudoista löyhästi koottu arkki edes joten kuten koossa ja edes joten kuten reitillään. Kun se arkki joltakin kohtaa tuntuu jo notkuvan niin että vettä alkaa pursuta ruumaan, piispan on tehtävä jotakin. Useimmiten hänen on toimittava kuin jalkapallomaalivahdin joka huutaa hämmennyksiin joutuneille puolustajille: "Rauha! Rauha!" Ja kun piispa näin huutaa kentälle, hän tarkoittaa esimerkiksi että julkisuudessa olisi oltava hissuksiin, ettei repivä kiihko hajoittaisi lotjaa entistä pahemmin. Ja tästähän julkisuuden työläiset, nämä "kohua" metsästävät ja luovat toimittajat eivät paljon tykkää (HS 15.11.98, sekä AL 21.11.98, jonka mauton otsikko on tämän jutun yllä).

KUN JOKU PAPPI esimerkiksi julistaa, että "kaikki pääsevät taivaaseen", piispa keskustelee papin kanssa ja pääsee todennäköisesti tämän kanssa jonkinlaiseen yksimielisyyteen esimerkiksi siitä että "taivaaseen pääsy" on syvästi symbolinen ilmaisu jollekin sanoin kuvaamattomalle asialle. Mutta saattaapa olla niinkin että pappi on "julkisuushakuinen", tai että häntä vastassa ennalta arvattavasti on riittävän innokas joukko konkreettisen yksinkertaisia sieluja joille "taivas" on "paikka" jolla on rajallinen ulottuvuus ja joka "vetää" vain rajallisen määrän asiakkaita (joihin innokkaimmat tietysti laskevat ensin itsensä ja sitten kaverinsa). Piispa ei oikeastaan voi muuta kuin puhaltaa pelin poikki, ja toivoa että hullut vähitellen rauhoittuisivat.

Entäpäs jos piispalle sitten tulee riesakseen pappi joka äkkiä onkin oivaltanut, ettei Neitsyt Maria mitenkään voinut kerrotuilla ehdoilla olla neitsyt, ja ryhtyy tätä oivallustaan kailottamaan julki. Ehkäpä tämä pappi on niitä yks'oikoisia jotka ymmärtävät vain sen minkä voi sanan alkuperäisessä mielessä 'käsittää'. Kun piispa luultavasti on sivistynyt, kokenut ja viisas, hän tietää ettei voi opettaa tälle "oivaltaneelle" papille miten asiat oikeasti ovat, että nimittäin Jumalanäiti on yhtä aikaa sekä tavallinen historiallinen lihallinen tyttö ja nainen kaikkine lihallisine ominaisuuksineen, että symbolinen olio jossa yhdistyvät neitsyys, äitiys ja kaikki naisen ilot ja tuskat. Ei tällainen "oivaltanut" pappi eikä hänen yksipuinen seurakuntansa sellaista "uskoisi". Eihän uskonut Tuomaskaan...

MINUN ON VAIKEA YMMÄRTÄÄ sellaisia ihmisiä, joille on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko tieto (jota "uskovat" kutsuvat harhaksi), tai usko (jota edelliset kutsuvat tietämättömyydeksi). Omasta mielestäni minulla itselläni on kuta kuinkin puhdas "tieteellinen maailmankatsomus", mikä määritelmänomaisesti sisältää sekä käsityksen konkreettisesta, toistettavan kokeellisesta ja empiirisestä tiedosta, että vapaan teorianmuodostuksen ja jatkuvan revisioinnin optiosta. Mutta en näe minkäänlaista ristiriitaa sen ja "toisen todellisuuden" välillä - sillä tämä "toinen" todellisuus sijaitsee pään sisällä ja on käytännössä määrittelemättömissä, ja sitä voidaan yleensä jotenkin kuvata vain myyttien ja symbolien kautta.

Hyvä konkreettinen esimerkki tästä on lähistölläni säilynyt suuri uhrikivi, jonka viereltä on löydetty pajan jälkiä, jonka lähellä on muinaiskalmisto, ja jonka uhrikuppien ylitse suuri pihlaja kurottaa oksiaan. Tämä olikin riittävä selostus "niille joilla on tarinasilmät", kuten Hellaakoski sanoisi. Minulle se on yhtä pyhä paikka kuin kirkon alttari, ja tasan samasta syystä. Tarkempi analyysi rikastaisi kuvaa, muttei selittäisi sitä sen paremmin. Ymmärtävä ymmärtää, muille mikään selitys ei riitä.

TÄMÄN VUOKSI minulla ei ole pienintäkään vaikeutta toimia sääksmäkeläisen kotiseurakuntani parissa. Jos "tieteellisen maailmankuvani" rinnalla asetan tietoni ja taitoni paikallisten ihmisten käytettäväksi, siinä ei ensimmäisenä kysymyksenä ole se, mihin tai miten "uskon". Itse asiassa tämmöiset kysymykset ovatkin varsin mariginaalisia eräitten toisten rinnalla.

HS 16.12.98

Takaisin alkuun