Kari Rydmanin kolumneja Helsingin Sanomissa 1997-98

Kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria

Pessimistin vuodenajat'Aito' ja aidon näköinenTaiteesta voi puhua järkevästikin
Nykytaiteen lumo - ja lumeTekoeksaktia tekotiedettäEspan puutarhurit ja Taiteitten yö
Neo-Pompeji - kulttuurin DisneylandTuoksuva sydän ja ikuinen kuplaViimeisin päivitys 29.11.98
Takaisin etusivulle

Pessimistin vuodenajat

KANNATTAA OLLA pessimisti: kaikkien normaaliodotusten joukkoon lipsahtaa silloin tällöin myönteisiäkin. Optimistille normaaliodotusten oheen tulee vain takaiskuja.

Kevät on nyt hirmuista vauhtia tulossa - ja menossa. Kohta Sääksmäen Huittulan kylänraitin kaikki tuomet, omenapuut ja syreenit kukkivat yhtä aikaa.Se on uskomaton näky ja uskomaton haisto. Siihen kun maailman pysäyttäisi ja sitä tuoksua haistelisi, olisikin humalassa lopun ikänsä. Mutta se ihanuus kestää vain viikon tai puoli toista.

Pessimistin vuodenajoista paras on alkukevät. Silloin kaikki hyvä on vielä edessä päin. Paitsi että maisema on vielä läpinäkyvä, kesä on vasta tulossa.

KESÄ ON VUODENAJOISTA kiihtyvästi pahin. Juhannuksesta lähtien luonto alkaa tehdä lähes pelkkää tulosta. Heinäkuu on kaikista kuukausista kaikkein hirvein: heinäkuun 1. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 30 päivää jäljellä. Heinäkuun 2. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 29 päivää jäljellä. Jne.

Heinäkuussa on kyllä pari kolme viikkoa sellaista että mesiangervot alkavat tuoksua ja muut ketokukat kylätien varrella kukkivat. Mutta kuten luonnontieteilijä ja runoilija Hellaakoski totesi: "Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu". Tämähän se pahinta onkin.

Elokuun ainoat hyvät puolet ovat joissakin lämpimissä öissä, sekä siinä kamalassa asiassa jonka mainittu Hellaakoski toisessa runossaan mainitsee: "Suvi oli hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti". (Tämä runo on valitettavasti kai tehty täällä Sääksmäessä).

SYKSY ON SIKÄLI mielenkiintoinen, että kaiken epätoivon ohella pessimisti ottaa kiinni kaikesta pienestäkin menneen ihanuudesta kun maisema taas on läpinäkyvä, eikä ajattele sitä tosiasiaa että edessä on viiden kuukauden marraskuu iljanteineen.

Talvesta vielä selviää. Silloin (sen useita kuukausia kestävän marraskuun kuluessa) oppii kestävyyttä, ja esimerkiksi ajattelemista kuukausissa eikä viikoissa. Sitä paitsi Orionin nousu loppusyksyllä ja sen lasku alkukeväällä riittää kiihkeän puheen aiheeksi.

Mutta miksi minä pessimisti näen kuoleman merkit jo lehtien puhjetessa? Siksi että ymmärrän kuoleman merkiksi senkin kun 5-6-vuotiaan maitohammas putoaa. Kun rautahammas tai lehti puhkeaa, maailman suuri pyörä käännähtää, ja sen käännön takana on lopulta vain kuolema.

Alkuun


"Aito" ja aidon näköinen

TYRVÄÄN KIRKON JÄLLEENRAKENTAMISEN yhteydessä on kiistelty siitä, tulisiko kirkko palauttaa paloa edeltävään asuunsa. Uuden arkkitehtuurin kannattajat ovat vedonneet siihen, etteivät kirkon sisätilat entisenlaisiksi rakennettuina enää olisi "aitoja", vaan "kopioita".

Tämä on kestämätön ajatus, ja perua 1800-luvulla kehittyneestä romanttisesta ja taiteilijakeskeisestä taidekäsityksestä. "Suureksi" mielletyn taiteilijan jokainen "aito" kädenjälki, vaikka ruttuinen muistilappu, on tämän mukaan "arvokkaampi" kuin hänen parhaimman teoksensa täydellinen kopio.

Taideteoksen oma kauneus, mittasuhteitten ja materiaalien harmonia ei siis olisikaan kriteereistä oleellisin, vaan ennemminkin mystinen käsitys "taiteilijan kosketuksesta" - joka on erinomaisesti hyödynnettävissä myös kaupallisesti. Varsinkin rakennustaiteen puolella tämä mystiikka osoittautuu täysin ontoksi.

MAAILMASSA EI LIENE ensimmäistäkään historiallista rakennusta, jota voitaisiin kaikin puolin pitää "aitona". Vuosisatojen mittaan jokaista rakennusta on täytynyt korjata, joskus jopa rakentaa enemmän tai vähemmän uudelleen. Senaatintorin ja presidentinlinnan rakennelmista hämmästyttävän suuri osa on rakennettu tällä vuosisadalla, mutta taitavasti ja pieteetillä klassisismin henkeen. Harvassa keskiaikaisessa kirkossamme on täysin alkuperäisiä osia, ja esimerkiksi Sääksmäen "keskiaikaisessa" temppelissä alkuperäistä on vain osa länsi- ja itäpäätyä.

Kuitenkin on oikein puhua senaatintorin "empirestä", Frauenkirchen "barokista" tai Sääksmäen kirkon "keskiaikaisuudesta". Lisä-, korjaus- ja uudelleenrakentamisessa on pyritty tarkkuuteen sekä materiaalien, että tyylien hengen säilyttämisessä. Jos Tyrvään kirkko jälleenrakennetaan mahdollisimman tarkoin entisen näköiseksi, ja kätketään moderni rakennuksen ylläpitämiseksi tarvittava tekniikka ovelasti, on täysin oikeutettua edelleen puhua "Tyrvään monisatavuotisesta vanhasta kirkosta".

JOS ALVAR AALLON KIRJASTOTALOA Viipurissa pidetään kauniina, voisi olla järkevämpää rakentaa se tarkoin uudelleen johonkin suomalaiseen kaupunkiin, kuin pumpata rahaa lähes tuhoutuneeseen alkuperäiseen rakennukseen, jonka käyttäjät ja heidän kulttuurinsa eivät ole alkuperäisen kaltaisia, ja joilta ei voi kohtuudella odottaa asianmukaista pieteettiä.

Jos voidaan osoittaa, etteivät paksutkaan marmorilevyt kestä Finlandia-talon seinissä, mutta halutaan samalla säilyttää rakennuksen valkoisuus ja marmorinsävyisyys, olisi syytä kokeilla esimerkiksi prof. Koiso-Kanttilan ehdottamia lähes täysin marmorinkaltaisia keraamisia levyjä. Mikäli ne kestävät paremmin, ja näyttävät maallikon mielestä läheltäkin katsottuina marmorilta, ne kelpaavat siinä kuin vesi- ja sähköjohdot Pantheonin uumenissa. Ja silloin Finlandia-talon "marmori" merkitsee vain seitsemän kirjaimen pituista myyttiä...

Alkuun


TAITEESTA VOI PUHUA JÄRKEVÄSTIKIN

Sara Heinämaa ihmetteli kolumnissaan median kuvaa taiteesta. Hän valitsi ratkaisuksi sitaatteja Martin Heideggerin luennoista.

Itsekin ihmettelen mediaa, mutta enemmin ihmettelen yhäkin kaikkea tätä kummallista ja hienoa, jota viisaat miehet ja naiset taiteesta luennoivat.

Olen sekä työni että mielenkiinnon vuoksi käynyt läpi leiviskäkaupalla selvityksiä taiteen olemuksesta. Minusta ne usein ovat kovin viisaita, mutta harvoin tunnistan näitä syvällisiä ja lennokkaita selvityksiä kovinkaan tutuiksi.

Koska arvovaltaiset sitaatit tekevät niin kolumneista kuin tutkielmistakin arvokkaita, keskityn Juhana Blomstedtin lauseisiin Taide-lehden vuosikerroista 1976 ja 1982. Ne osoittavat, että taiteesta voi puhua toisinkin.

Kun Blomstedtilta kysyttiin, onko nykytaide kaikkine tiedostettuine tyylillisine ja sisällöllisine pyrkimyksineen meillä luontevasti omaksuttu, hän vastasi tyynen järkevästi mm. näin:

"Mikä se semmoinen nykytaide oikein on? Ei taidetta voi kronologisesti viipaloida. Samoja asioita tapahtuu toisistaan tietämättä ja toisistaan tietäen eri paikoissa ja eri aikoina. Taiteilija suhtautuu maailmaan sellaisena kuin itsensä siinä kokee."

"Minusta on yhdentekevää milloin, missä tai millä tavalla taideteos on tehty. Oleellista on sen sisäinen johdonmukaisuus, koherenssi."

"Tiedostetut tyylilliset pyrkimykset ... eivät minusta itsessään ole tärkeitä eikä kiinnostavia. Ne ovat asenne ja selitys. Se että nämä pintarakenteet ovat muodostuneet niin näkyviksi johtuu juuri siitä, että ne ovat vain pintarakenteita. Tämä viittaa koko kulttuurimme pintapuolistumiseen, ei sen syventymiseen ja rikastumiseen."

Analysoituaan taiteilijaryhmä Prisman näyttelyä Blomstedt päätyy lauseeseen:

"Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että kaikki keskeinen ja tärkeä tapahtuu aina hiljaisuudessa ja suhteellisen eristyneesti ja että sen merkitys tajutaan vasta myöhemmin..."

Kaiken kaikkiaan näyttää myös siltä, että hyvä ja merkittävä taiteiliija saattaa kuvata aivan järkevästi ja epämystisesti niin omaa kuin muitten taidetta, mikäli hän on riittävän ajattelukykyinen, hyvä ja fiksu.

Kun vielä kerron Paavo Haavikon happamasta toteamuksesta Suomen Kuvalehdessä, kun joku näet oli väittänyt nykytaiteen olevan 90-prosenttisesti roskaa, että tämä oli liioitellun ystävällisesti sanottu, annankin lukijoitten rakentaa oivalluksen siltoja sekä näiden sitaattien että niihin helposti liitettävien kommenttien välille.

Alkuun


Nykytaiteen lumo - ja lume

KIASMA ON MONIN TAVOIN kaunis rakennus. Sen muodot, aukot, suorat linjat ja kaaret luovat riittävän vaihtelun urbaanille seikkailulle. Kuitenkin rakennuksessa on riittävästi myös modernismin klassista jäntevyyttä. Se pysyy ikäänkuin koossa.

Eri asia on sitten, mitä Hollin rakennuksen sisälle tuodaan. Ehkä tutustumistarjous on perusteltu ja viisas, vaikka monilla nähtävyyksillä onkin vain vähäisiä yhteyksiä varsinaiseen taiteeseen. Ns. pysyvää arvoa lienee vain pienellä osalla näyttelytöistä, mutta monet installaatiot ja videot herättävät uteliaita ajatuksia, ja saattavat näin vihjata johonkin tulossa olevaan merkittäväänkin Tosi Taiteeseen.

NYKYTAITEEN ONGELMAT NÄKYVÄT Kiasmankin näyttelystä varsin hyvin, vaikka hurjimmat ARS-ylilyönnit ja törkeydet puuttuvatkin. Vahvasti hierarkkisten, elitististen ja suurta taitoa ja kokemusta huipulla edellyttävien taiteenlajien kuten arkkitehtuurin ja musiikin vastakohtana kuvalliset taiteet ovat "demokratisoituneet", laajentuneet ja liuenneet. "Kaikki on taidetta", ja kun kerran hierarkiaa ei ole, ei myöskään välttämättä edellytetä erityisempää taitoa.

Mitä tahansa 'taiteilija' tuo nähtäville, on 'taidetta'. Kohta kolmen sukupolven ajan on dadan hengessä tehty 'taidetta' esittämällä omana joko toisten tekemiä esineitä (mm. pullotelinettä) tai luonnonesineitä. Muuan 'taiteilija' esitti teoksenaan auringonlaskua Suomenlinnassa, toinen kasasi klassisia kattotiilejä pinoon, kolmas kulki maastossa suoraa viivaa pitkin, ja neljäs pystytti Kiasmassa kuusia kehään. Radikaalisuuden (ja demokratian) nimissä on innostuttu virtsan, sperman, ulosteitten ja tappamisen syvällisyydestä. Ah, niin vallankumouksellista.

JOS SADAN VUODEN KULUTTUA vielä kirjoitetaan taidehistorioita, mitä niissä kerrotaan meidän ajastamme? Myönteinen vaihtoehto: löydetään kaiken sekasorron alta yhä jatkunut mutta vähäisen julkisuuden saanut todellinen taito. Kielteinen vaihtoehto: ei enää tehdä taidehistorioita, kuten jo monet vaativatkin, sillä vajoaminen täyteen barbariaan on toteutunut.

Siinä taiteilijoitten vähemmistössä, joka ehkä jo alansakin vaatimusten vuoksi on suunnattomalla työllä ja vaivannäöllä hankkinut itselleen todellisen taidon, on vallalla tietynlainen katkeruus. Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, ja kaikesta kerrotaan mediassa korkealentoisin sanoin. Retretin uusi ja mielenkiintoinen - mutta kirjava - näyttely edustaa "henkisyyttä". Muuan lasitaiteilija edustaa "sisäistä etsintää" (koska lasin sisältä näkyy kaikenlaista). "Matka alitajuntaan" tai "Itsen ja ympäristön tutkiminen" ovat niitä samoja hämäännyttäviä lumekliseitä kuin krääsän postimyyntiluetteloitten ilmaisut "ainutlaatuisen upea, arvokas ja ylellinen".

Kuka saakura se 1800-luvun höyryissä tulikaan keksineeksi, että "taiteilijan olemus ja innoitus on jumalallista"?

Alkuun


Tekoeksaktia tekotiedettä

SÄÄKSMÄEN VOIPAALAN lastenkulttuurikeskuksen johtaja Maria Laukka arvosteli tässä lehdessä 11.7. rajuin sanoin eräitä Taideteollisen korkeakoulun piirissä tehtyjä väitöskirjoja. Hänen mukaansa "tutkimusmenetelmiä opiskeltaessa on otettu vastaan myös akateemisia rasitteita. Kasvatustiede, filosofia ja semiotiikka ovat antaneet tutkijalle välineet, joilla voi osallistua muodikkaaseen diskurssiin jättäen yhteyden taiteen elävään perintöön selvittämättä. [...] Kotoiset tapahtuneet tosiseikat, meille niin mielenkiintoiset, näyttävät surkuhupaisilta Foucaultin ja Lacanin sitaattien lomassa. Ne irtoavat yhteyksistään ja jäävät harhailemaan kotimaisen lukijansa hukanneena ja ulkomaisen lukijan kiinnostusta tuskin tavoittaen."

Laukalle vastasi taiteen tohtori Turkka Keinonen: "Väitöskirjoilta vaaditaan [...] tieteellisesti pätevän tiedon tuottamista ja tämän tiedon liittämistä olemassa olevaan teoriaan. [...] Taideteollisella alalla ei ole omaa tutkimustraditiota, joten diskurssia käydään tyypillisesti muualta lainattujen käsitteiden ja teorioiden avulla. [...] Tutkijalle tiedeyhteisön tuki on välttämätön ja työ on tehtävä niillä ehdoilla, jotka yhteisöön mukaan pääseminen asettaa. Kieli on yksi näistä ehdoista."

OLEN VUOSIKYMMENTEN MITTAAN lukenut valtaisan määrän opinnäytteitä graduista väitöskirjoihin, ja kirjoitan nimeni oikein mielelläni Laukan hälytyksen alle. Hänen analyysinsä pätee niin taidekorkeakoulujen kuin muunkin humanistisen opetuksen tuottamiin opinnäytteisiin. Niiden perimmäinen kriteeri näyttää olevan kulloisenkin tutkimusmuodin mukainen oikeaoppisuus, ei sisällön merkittävyys. Tohtori Keinosen vastine kuvaa hyvin tätä asiaintilaa.

Kaksi epäeksaktien tieteenalojen tutkimusten surkuhupaisaa perustyyppiä:

Muuan englantilainen 70-luvun "luovuustutkimus" mittasi korrelaatioita sadas- ja tuhannesosien tarkkuudella "luovien henkilöiden" ja vertailuryhmän välillä, ja totesi "tieteellisesti" nämä "luovat" luovemmiksi kuin muut. Minkäännäköistä selvitystä ryhmien valinnasta ei esitetty, eikä juuri kriteereistäkään. Kehäpäätelmä ja epäeksaktien asioiden vertailu ei muutu tieteeksi, vaikka sitä mitattaisiin miljoonasosilla. Se vain näyttää siltä.

Normaali 90-luvun gradutyyppi: Johdannoksi siteerataan niitä näitä varsinkin Foucaultilta, Derridalta tai muilta ranskalaisilta muotiguruilta mahdollisimman yleisistä asioista. Tämän jälkeen kerrotaan omin sanoin jokin asia tutkimuskohteesta. Tiedettä ja oppineisuutta on gradun alkuosa; lopun saa keksiä itse.

MAAGINEN TIEDEYHTEISÖ on epäeksakteilla aloilla kuin eräänlainen ylipapisto, johon kuuluakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin hokea mantrat oikein. Sanottavaa ja asiaa ei tarvitse olla kuin nimeksi. Se, keitä milloinkin on lupa siteerata, tai miten esimerkiksi "noottiapparatuuri" milloinkin muotoillaan, on kiinni ajankohdasta ja opintojen ohjaajan klaanista.

Tästä kaikesta on Herra nähköön helppo tehdä parodiaa. Harvoin epäeksaktin "tiedeyhteisön" papisto silti on niin komeasti yllätetty kalsarisillaan kuin fyysikko Sokalin riemukkaassa tapauksessa. Humanistisille aloille on hyvin tyypillistä, että todellisuudessa tärkein "tieteenteon" muoto on yksinkertaisesti kuvailu. Tältä suunnalta tulee silloin tällöin todella merkittävää uutta tietoa ja oivallusta, jonka rinnalla massiivinen tekotieteily ja tekoeksaktisuus esoteerisine papistoinen jää mariginaaliin - jos sinnekään.

Alkuun


Espan puutarhurit ja Taide

HELSINGIN ESPLANADIPUISTO on nyt kunnostettu viimeisen päälle kauniiksi. Ainoa pulma kaupungin puisto-osastolla kuulemma on, että Taiteitten yö lähestyy uhkaavaa vauhtia. Pelätään että puisto tämän jälkeen on jälleen jälleenrakennettava.

Kaupunginpuutarhurit ovat selvästi joko ajastaan jäljessä tai sitten suorastaan taiteenvastaisia. Pitäisihän heidän tietää, että Taiteen yhteys virtsaan, spermaan ja muihin ekskrementteihin on jo useita vuosia ollut olennainen ja tiivis.

Tämän vuoksi jokaisen muunkin paikkakunnan vastaavan Taiteitten yön järjestäjät ensimmäiseksi huolehtivat juottoloitten kapasiteetista. Siirrettävien kevytvessojen valmistajat eivät ole yrityksistä huolimatta löytäneet Taiteen alalta markkinarakoa, sillä he eivät ole tajunneet Esittävän Taiteen Tilannepyhyyttä. Taiteellinen suoritus on tehtävä tässä ja nyt - muuten se menee housuihin.

TAITEITTEN YÖSSÄ Taidetta pyritään levittämään hyvin laajoihin piireihin, sellaisiinkin jotka eivät edes tiedä koskaan olleensa tekemisissä Taiteen kanssa. Vaikka nämä tietämättään ovatkin silloin tällöin olleet Taiteentekijöitä, he tuskin kokevat Taiteitten yössä mitään uutta oman vakiintuneen Taiteentekemisensä rikastamiseksi, sillä Taiteentekeminen on nopea, suorastaan animaalisen pakottava prosessi, jonka kriteerit korkeintaan kysyvät Taiteentekemistilanteen erikoislaatuista tai poikkeuksellista suorituspaikkaa ja -aikaa.

Nyt vain tulee mieleen epäpyhä ja raadollisen elitistinen kysymys: olisiko mahdollista järjestää taidetilaisuuksia sille perverssin korrektisti käyttäytyvälle ja sairaan sivistyneelle vähemmistölle, joka on saanut päähänsä sellaisiakin aivokummituksia, että taide - kuten sivistys ja korkeatasoinen ajattelu yleensäkin - edellyttäisi niin tekijöiltään kuin kokijoiltaankin vaivannäköä, pitkäjänteistä opiskelua ja kokemusta?

"Ei", vastaa siihen moderni kaupunginjohtaja golfmailansa takaa, päätettyään juuri sulkea sivukirjastot ja lasten kuvataidekoulut. "Yhteisiä ja yksityisiä varoja on käytettävä niin, että niiden avulla saadaan selvää tulosta - ja mieluimmin heti eikä viidestoista päivä!"

OIKEASSA TAITEITTEN YÖSSÄ saadaan mitattavaa tulosta heti, ja yleensä monilla lahjomattomilla mittareilla todettavilla tavoilla. Huolestuttavaa onkin ainoastaan, jos Taide (ja se Tulos) jonkin uuden valitettavan muodin mukaisesti pidetäänkin omissa housuissa ja viedään kotiin, mittareitten ulottumattomiin.

Alkuun


Neo-Pompeji, kulttuurin disneyland

POMPEJISSA KÄY VUOSITTAIN noin kaksi miljoonaa turistia. Pyhä Vuosi 2000 houkuttelee kaupunkiin ehkä neljä miljoonaa vierailijaa, kertoo The European. Kaupungin tuhoutuminen on kiihtynyt entisestään. Kun nelisen kymmentä vuotta sitten yleisölle oli auki 64 domusta, avoinna on nyt enää 16. Vaikka Pompeji nyt on saanut lähes kymmenkertaisen ylläpitobudjetin, restauraatio- ja ylläpitokustannukset vaatisivat satakertaisen.

Firenze ja Venezia tukehtuvat turistimassoihin, ja autoliikenne ränsistyttää torit ja rakennukset. Vuotta 2000 pelätään Roomassa toden teolla. Kaoottinen liikenne ja hallitsemattomat ihmismassat saattavat tuhota Ikuista Kaupunkia siinä kuin gootit ja ranskalaiset muinoin.

Kulttuurimatkailu oli ennen varakkaan mutta pienen yläluokan harrastus. Nykyään voimme vain kateellisina lukea matkakertomuksia Riminin puhtailta ja ihanilta rannoilta. Riminiä ei enää ole, on vain turismin syöpäkasvain joka on tuhonnut sata kilometriä rantoja.

TURISMIA ON AROISSA KOHTEISSA pakko rajoittaa - mikä on tuskallista matkailutuloista elävälle Italian valtiolle. Mutta lasketaanpa nykyisiin turistilukuihin lisäksi muutama kymmenen miljoonaa vaurastunutta itäeurooppalaista!

Paljon halveksitut Välimeren ja Atlantin turistisaaret ovat itse asiassa pelkästään myönteinen asia. Onhan parempi että yhä kasvavat miljoonalaumat ohjataan jonnekin jossa ne ovat hallittavissa. Samalla tavalla voitaisiin ehkä suojata määrättömän arvokkaat vanhat kaupungit: rakennetaan sinne tänne eräänlaisia kulttuurimatkailijoiden disneylandeja!

Olen kuullut, että jonnekin Rooman lähistölle jo kaavaillaankin lähes luonnollisen kokoista - ehjää! - näköis-forumia. Pompejille voisi tietysti tehdä sen minkä roomalaisetkin olisivat tehneet: rakentaa sen jälleen ehjäksi. Nopeampaa silti olisi rakentaa Pompejikin uudelleen jonnekin muualle, täsmälleen näköisekseen mutta uusista kestävämmistä materiaaleista.

AJATELKAAPA ULJASTA NEO-POMPEJIA, jonka muurien sisälle mahtuu hyvinkin 30-40 000 ihmistä! Välttämätön huoltoliikenne tapahtuu maan alta, sillä autoja ei tietenkään voi päästää kaupungin kapeille kujille. Kylpylät, tabernat ja osteriat toimivat normaaliin tapaan, varakkaimmat matkailijat vuokraavat kokonaisia domuksia, ja köyhemmät majoittuvat insuloihin. Muutaman kilometrin päässä häämöttää Jupiterin temppelin takana forumille Vesuviuksen muotoinen turistihotelli uimarantoineen, ja Eumachian tavaratalossa käy kauppa vanhaan malliin.

Jälleenrakentamisella on ongelmansakin. Ajatelkaamme Pisan kaltevaa kellotornia. Kun se jossakin vaiheessa välttämättä romahtaa, pitäisikö se rakentaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pystysuoraksi, vai tehdäänkö siitä jälleen vino?

Alkuun


TUOKSUVA SYDÄN JA IKUINEN KUPLA

Minua on tuon tuostakin askarruttanut pari Zachris Topeliuksen runokuvaa. Ehkäpä joku voisi minua auttaa.

Juhannusaattona kesäkuun 23. päivänä 1855 Topelius julkaisi Helsingfors Tidningarissa uuden helmen parin vuoden takaiseen sarjaansa Sylvias visor. "Under rönn och syrén" on yksi runoilijan eksaltoituneimmista pysähtyneen kesäisen onnenhetken kuvauksista. Eräs sen hienoimmista kielikuvista on sittemmin herättänyt ihmettelyä:

      Aftonen rodnar, vakan slår.
      Stilla en doft ur hjertat går;
      Blommande sköna dalar
      Stråla sällhet då.

Tuoksuva sydän, 'Cor odoratum', on kuitenkin paljon vanhempi ja myös kuvallisesti esitetty symboli. Valitettavasti olen muuton yhteydessä hukannut muistiinpanoni, jotka kerran tein Villa Lanten kirjastosta löytämästäni vanhasta hakuteoksesta, enkä sen vuoksi pysty siteeraamaan latinankielistä esimerkkiä. Mutta minulla on se käsitys, että siinä viitattiin renessanssin humanisteihin.

Tunsiko Topelius näitä vanhoja esikuvia, sitä en tiedä. Uskon kuitenkin, että hän klassisen pohjansa perusteella tunsi. 'Tuoksuvan sydämen' kulttuurihistoria olisi kiinnostava tuntea. Teivas Oksala esimerkiksi saattaisi tietää asiasta.

Runon syntyhetkellä vaimo Emilie oli kuudennella tai seitsemännellä kuulla raskaana. Runo on päivätty 21.6. Seuraavana päivänä jylisivät tykit Viaporissa. Siinäpä ajankohtaista taustaa runolle.
_ _ _ _ _

1858 kirjoittamassaan runossa Romans Topelius antaa nuoren tytön valittaa meren aallolle:

      Som en bubbla var min sällhet,
      Som en våg mitt lif förgår!

Aalto vastaa:

      Jag har speglat himlens skönhet,
      Jag har lefvat länge nog.
      Evighetens fröjd och smärta
      Spegla sig i bubblans tår;
      Och du klagar, hulda flicka,
      Att din vår så snart förgår!

Samaa kuvaa käytti Hellaakoski Satakieli-sarjassaan:

      Vain kupla pysyi, kesti
      ja ylisti ikuisesti.

Olen utelias tietämään, miten vanhasta lyyrisestä paradoksista tässä on kysymys.

Alkuun


Takaisin etusivulle