Kari Rydmanin kolumneja Helsingin Sanomissa 1997-98

Riidankylvöä ja ilkeyksiä

Viro ja EestiTyperiä ilmiöitäMuutosvastarinta murskataan
Ruoan kauhuja Viimeisin päivitys 30.11.98
Takaisin etusivulle

Viro ja Eesti

Jos satun julkisesti tai yksityisesti sanomaan foneeman "Eesti", puhettani korjataan heti.

"Se on VIRO!"

Tuo lause sanotaan samanlaisella äänensävyllä kuin:

"Mutta hänhän on KOMMUNISTI / HOMO / LAPSENRAISKAA- JA!!"

Kävin alakouluni sodan aikaan, ja muistan tuolloisen maantiedon otsikon "Viro eli Eesti". Myöhemmin olen perehtynyt kielitieteilijä Lauri Kettusen argumentointiin tästä terminologiasta, hän kun johdonmukaisesti käytti sanaa 'Eesti'.

Minun vanhan kielikorvani mukaan käsitteet "Viro" ja "Eesti" eivät merkitse täsmälleen samaa. Sanoilla on pikkuisen erilainen sävy, mistä johtuu että ne eivät peitä aivan samaa mielteiden ja merkitysten kenttää.

Otan meille läheisen esimerkin. Runeberg ja Topelius käyttivät runoissaan rinnakkain sanoja "Finland" ja "Suomi". Nekään eivät merkinneet aivan samaa. "Det är Suomi's sång" ei ole muutettavissa muotoon "Det är Finlands sång" ilman että sävy - ja sitä myötä merkitys - muuttuisi.

Runolauseissa "O barn af Hellas" tai "Hellaan laakerit" sanaa 'Hellas' ei voi korvata sanalla 'Kreikka', ilman että sävy - eli merkitys - muuttuisi.

Runoilijan kielikorva on viranomaisen tai poliitikon kielikorvaa täsmällisempi.

Termit 'Viro' ja 'Eesti' eroavat toisistaan aivan samoin kuin edelliset sanaparit. 'Viro' on valtiollisempi, poliittisempi ja jotenkin "kovempi" ilmaus kuin 'Eesti', jota taas voisi suositella lämminmielisesti käsitellyn kielen, kansanperinteen ja kulttuurin yhteydessä.

Ymmärrän hyvin, että Viro-Eesti-kiistalla on myös nykypoliittinen ulottuvuus. Mutta on paha unohtaa, että myös vanhan vabariigin aikana Virossa eli syntyperäisiä venäläisiä, aivan kuten täällä yhä elää vanha ruotsalainen kansanosa. Nämä vanhat venäjää puhuvat ovat epäilemättä "virolaisia", mutta eivät mielestäni "eestiläisiä"; meillä vähemmistö (johon itse katson pieneltä osalta kuuluvani) käyttää maastaan sanaa "Finland" eikä "Suomi".

On siinä hiuksen hieno ero.

Alkuun


TYPERIÄ ILMIÖITÄ

Olen yrittänyt pysytellä erilaisten hysteria-aaltojen ulkopuolella. Mitä rauhallisempana itsensä voi pitää, sitä helpompi on nähdä median ja erilaisten aatteiden lipunkantajien aiheuttamien hössötysten naurettavuus.

Välistä kyllä minullakin kiehahtaa vähän yli. Esimerkiksi feminismin nimissä on esitetty niin paljon puhdasta roskaa, että pienikin lisä saa miehen mielen kuumenemaan.

Hilkka Pietilä esitti yliössään (HS 19.1.), että "väkivalta on miesten ongelma". Hän siteerasi myönteisesti miehiä, jotka tunnustavat olevansa kollektiivisessa vastuussa sukupuolensa väkivallasta, "vaikka eivät siihen syyllistyisikään". Myönteisesti hän myös siteerasi miestä joka tämän ominaisuuden lisäksi haluaa miesten osallistuvan enemmän poikiensa kasvatukseen.

Missä logiikka? Naiset siis kasvattavat poikia liikaa? Kuitenkin juuri naisten tulisi Pietilän mukaan auttaa miessukupuolta eroon väkivaltaisuudestaan. Ovatko naiset siis epäonnistuneet? Jos väkivaltainen sukupuoli kasvattaisi poikiaan enemmän, eikö Pietilän logiikan mukaan väkivalta senkuin vain lisääntyisi?

Olisiko ehkä niinkin, että tämä tätimielinen yleistysyhteiskunta ja Hilkka-täti sen kuuluvana kellokkaana sekin saattaisi lisätä miesten aggressioita?
_ _ _ _ _

Moraalissävyisen tätikiihkoilun hullunkurisimpia ilmiöitä on ylipainoisuuden vainoaminen. Ylipainoisia paheksutaan niin moraalisin, esteettisin kuin terveydenhoidollisin perustein. Yksityisten firmojen lisäksi vainohulluus on leviämässä yhteiskunnallisillekin alueille. Ylipainoisia painostetaan 'normaalistumaan', ja uusin trendi paheksunnan jälkeen on uhkaileminen toimeentulo-ongelmilla. Ylipainoisilla ei pian ole asiaa työhönottohaastatteluihin, ja jos heillä työ sattuu olemaan, heitä uhkaillaan palkanalennuksilla tai muuten vain melskataan laihoille annettavilla bonuksilla.

Kaikki tämä tapahtuu samaan aikaan, kun arvostettu lääketieteellinen julkaisu kertoo perusteellisen tutkimuksen osoittaneen, ettei kymmenienkään kilojen ylipaino välttämättä ole terveysriski. Vanhempien ihmisten lihavuus ei tutkimuksen mukaan merkitse juuri mitään terveydelle. Lehti kehottaa lääkäreitä tekemään osansa, että lihavien syrjintä loppuisi, ja varottaa laihuuden pakkomielteistä.

Luullakseni turhaan. Kun juutalaisia, neekereitä, homoja tai lesboja ei enää saa vainota, ihmisten vainotarpeille on löydettävä uusia kohteita. Mikä olisikaan parempaa kuin vainota moraalisilla tekosyillä. Päätellen innokkaimpien lihavuudenvainoajien maraton-ylvästelyistä (ja tietäen kärsimysten aiheuttavan kemiallisia mielihyväntunteita) voisimme arvata heidän kiihkoonsa liittyvän myös uskonnollissävyisiä piirteitä.
_ _ _ _ _

Ja toimittajat, nämä todelliset ämmäin postilaivat, he juoksevat jokaisen vähänkin äärimmäisen julistajakahjon perässä. Yksinkertainen kansa juoksee perästä, minkä ahdistukseltaan jaksaa.

Alkuun


Muutosvastarinta murskataan

TAMPEREEN yliopistollisen sairaalan ylihoitaja arvosteli tulosjohtamisen konsultoinnin menetelmiä - ja pääsi tehtävistään. Henkilökuntaa testailtiin monilla huuhaatakin lähenevillä tavoilla. Heidän "aivopuoliskodominanssiaan", "energiatasoaan" ja "avainominaisuuksiaan" mittailtiin, ja heidät pakotettiin arvostelemaan toinen toisiaan. Puolet henkilökunnasta protestoi kirjallisesti. Ylihoitaja kieltäytyi täyttämästä lomakkeita - ja lensi.

"Muutosvastarinta murskataan", viestittää johto kaikkialla missä tulosjohtamisen nimissä terrorisoidaan yhteiskunnallisten alojen työyhteisöjä. Tätä lausetta on karjuttu minullekin. Erilaisten pikatestien ja iskulauseiden arvosteleminen on kapinaa, vaikka ne kuinka selvästi olisivat Valittujen Palojen tai naistenlehtien luokkaa.

KUN HUUHAAKONSULTTIEN pikatestit ja työtoverien arviointilomakkeet on täytetty, työnantajalla on valttipakka käsissään. Jokainen hoitaja, opettaja ja päivähoitaja tietää kohtalonsa olevan mielivaltaisen ja tylyn kustannuslaskijan käsissä. Hänestä on pumpattu intiimejä tietoja; pärjätäkseen henkiinjäämistaistelussa hän on sitten raportoinut työtoveriensa heikoista puolista.

Eräällä työpaikalla järjestettiin pakollinen "työssäviihtymiskoulutus". Muuan "alaisista" ei päässyt työtehtäviensä vuoksi katselemaan konsulttien kalvoja ja hörähtelemään keskimäärin seitsemän minuutin välein lauotuille puujalkavitseille. Hän joutui johdon myllytykseen. Pelin henki on selvä: kun luonnolliset viihtyvyystekijät on kovalla kädellä karsittu, henkilöstölle opetetaan uusi asennoituminen: "Viihdyt työpaikalla - tai itket ja viihdyt".

SOTALAIT ovat jo voimassa monilla työpaikoilla. "Muutosvastarinta murskataan". Kauhua levittämällä saadaan yksikköjen johtajat ja sitä kautta myös työntekijät toistensa kimppuun. Erilaiset keskenään ristiriitaisetkin mittarit käyvät kuumina kun kustannuksia minimoidaan ja ihmisistä imetään viimeisetkin hikipisarat.

Esimerkiksi Valkeakoskella roikkuvat koulunjohtajat toistensa tukassa, laskeskelevat siivous- ja opetuskustannuksia per oppilas, ja julistavat lakkautusuhkia toistensa kouluille. Lapset ovat pelkkiä yksiköitä, eivät inhimillisiä olentoja. Heihin haaskatut rahat merkitsevät, eivät kasvatusihanteet tai lasten tulevaisuus.

YRITYSMAAILMAN kovat rahakeskeiset otteet ovat tunkeutuneet aloille joilla ne saavat aikaan pelkkää tuhoa. Uuden terminologian salakavalalla avulla ihmiset alkavat kohta uskoa, että myös sairaalat ja koulut ovat pelkkää liiketoimintaa, jossa "asiakkaat" saavat "palveluja" päivän hintaan.

Erilaiset opetusalan firmat ovat jo tunkeutuneet aikuisopetukseen. Jonakin päivänä ne osallistuvat myös kouluopetuksen "kilpailuttamiseen". Johan säästöjä ja kustannustehokkuutta sitten saavutetaankin, kun kouluja väärin ymmärretyn "rationaalisuuden" nimissä niputetaan yhteen niinkuin Valio karsii meijereitään.

KOVAKSI, ARMOTTOMAKSI on maailma mennyt jo pikkulastenkin ympärillä. Olen usein ihmetellyt, mitä tapahtuisi sille siviilirohkealle opettajalle, joka pakkolomastaan huolimatta tulisi koululle oppilaitaan hoitamaan. Häntä vastaan olisivat kunta, ammattiliitot ja työtoverit. "Muutosvastarinta murskattaisiin" tässäkin tapauksessa armottomasti. Moraalilla, etiikalla ja sivistystahdolla ei ole sijaa barbaarisessa kustannustietoisuuden maailmassa.

Alkuun


Ruoan kauhuja

ERÄÄSSÄ ARTHUR C. CLARKEN 50-luvulla kirjoittamassa tieteisnovellissa kerrotaan, että viimeiset keittiöt katosivat asunnoista 2000-luvun alkupuolella. Ruoan valmistamista - varsinkin alkuperäisistä aineksista - pidettiin barbaarisena ja raakalaismaisena. Ravinnosta oli tullut kokonaan teollinen ja 'vieraannutettu' tuote, ja sitä "nautittiin" miten milloinkin sattui sopimaan. Samalla katosi se ikivanha perinne, jossa perhe ja joskus laajempikin suku päivittäin kokoontui yhteiselle aterialle.

Clarke näki tämänkin asian varsin terävästi. Amerikkalainen pikaruokakulttuuri oli jo 50-luvulla kehittynyt samoihin mittoihin kuin meillä nyt. Nopea ja vaivaton ruokailu oli välttämätöntä nopeassa ja hektisessä yhteiskunnassa, jossa muutenkin pyrittiin vähentämään vaivannäköä kaikenlaisissa jokapäiväisissä toiminnoissa.

PERHEEN YHTEISEN RUOKAILUN merkitys oli suuri sekä sukuyhteisön että sukutraditioitten kannalta. Kun sukuyhteys rappeutui, rappeutui myös ruokailurituaali. Kun yhteiskunnallinen perusyksikkö ennen oli 'suurperhe' isovanhempineen, täteineen ja enoineen, se redusoitui sodanjälkeisenä aikana 'perheeksi', ja on nyt lähestymässä minimiään, yhtä "vapaata" yksilöä joka solmii perättäisiä lyhytaikaisia suhteita toisiin "vapaisiin" yksilöihin.

Merkillepantavaa on, että sellaisissa maissa kuin Italia ja Ranska, joissa perhe- ja sukuyhteys ruokakeskeisine nautintoineen yhä jossain määrin vallitsee, myös ravintolakulttuuri on mutkatonta ja ruokakeskeistä. Meillä "ravintolakulttuuri" on kolmijakoinen: syntinen kapakka, pikaruokala ja "hieno" juhlapaikka jossa yritetään vaivalloisesti koukistaa pikkusormea. Se minun mielestäni oikea ja ihanteellinen kulttuuri siitä puuttuu lähes täysin.

Samalla kun perhe- ja ruokayhteys on katoamassa, katoavat myös ruoan valmistamisen ja sen syömisen nautinnot. Muutoksen dramaattisuus näkyy ruokakaupoissa. Valmiin ruoan, puolivalmisteitten ja jopa valmiiksi viipaloidun leivän osuus tarjonnasta on kasvanut rajusti. Kuuma kysymys tänään onkin, kuka lämmittäisi sen eineen ja kuka voitelisi ne valmiit leivänviipaleet.

ENNEN EI KAMMOKSUTTU ruoan valmistamiseen kuluvaa aikaa. Kun se tehtiin alkuperäisistä aineista, oli selvää että tunnissa tehty ruoka oli lähes "pikaruokaa". Sen tunninkin aikana ruoan valmistajalla oli jo aikaa syventyä aiheeseen ja maistella tuotoksensa kehittymistä. Ennen käytettiin sekä arkeen että herkutteluun paljon sisäelimiä. Nyt niitä kammoksutaan vielä enemmän kuin lihaa. Mutta esimerkiksi hyvän munuaisruoan valmistamiseen kuluukin vähintään kaksi tuntia. Kenellä siihen olisi nyt aikaa?

Sisäelinten kammo on sitä samaa vieraantumista alkuperäisestä luonnosta ja elämästä kuin teurastuksen kauhistelu. Muoviin pakattu jauheliha tuntuu jotenkin puhtaammalta kuin sen takana oleva proseduuri - kun sitä ei näe eikä sitä tarvitse miettiä.

Samaan aikaan kuin seksiä työnnetään joka tuutista suorastaan yhteiskunnallisesti tärkeänä asiana, ruokaan suhtaudutaan yhä moralisoivammin. Ruoasta nauttimisesta on tehty tyylipuhdas synti. Psykologit tiesivät ennen, että ruoasta rissaavalla pikkupennulla oli joitain muita ongelmia. Nyt kun ruoasta rissaaminen on siirtynyt aikuisille, siitä voisi päätellä jotakin saman kaltaista.

Toisaalta on ehkä kohtuutonta puhua nuoren aikuisväestön "uusavuttomuudesta", kun se ei osaa valmistaa ruokaa alkuperäisistä aineista. Eiväthän he nuoret mitenkään ole avuttomia. He tietävät pizzataksin puhelinnumeron.

Alkuun


Takaisin etusivulle